Voi ettien että. Ne joita ei kiinnosta meiän päiväkotitaipaleen alku, niin kandee skipata tää postaus yli. 😀

Emma oli kipeenä alkuviikon, joten päiväkodin toka viikko alkoi vasta keskiviikkona. Tarkoittaen käytännössä sitä, että edellisen päiväkotipäivän ja tämän välillä tuli viis päivää. No sehän varmasti pienen mielessä tarkoitti jo sitä, että ”Jes, enää ei tartte mennä sinne.” 😉

Mä haluaisin olla kauhean reipas ja terästä, mutta keskiviikkona kun vietiin Emmaa Tuukan kanssa päikkyyn, oli mulla jännittynyt olo. Yritin esittää reipasta, mutta varmaan Emma jo vaistosi musta nyt tapahtuvan jotain ihmeellistä. Emma käveli reippain askelin päiväkodin eteiseen saakka. Kun ulkovaatteita alettiin ottamaan pois, alkoi huuli vapista ekan kerran.

Otin Emman syliin ja koitin rauhoitella, juttelin mukavia ja hymyilin. Sain hänet rauhalliseksi ja mentiin hetkeksi istumaan leikkihuoneen puolelle. Kun sitten tuli lähdön hetki, alkoi sydäntä raastava itku. Emmalla siis. Me Tuukan kanssa reippaasti vilkutettiin ja huikattiin heipat. Ulkona alkoi itkettää ja itku jatkui koko aamupäivän. Olin jo valmis irtisanomaan koko päiväkotisopimuksen ja ottaa Emman takaisin kotiin.

Meillä on onni, että päiväkoti on pieni ja henkilökunta siellä todella mukavaa. Emma saa koko ajan syliä niin paljon kun haluaa. Päiväkodista myös laitetaan joka päivä viestiä, että miten sujuu. Sovittiin päiväkodin johtajan kanssa, että viedään kuva Tuukasta ja musta mukaan päiväkotiin, sitä voi sitten pikkuinen rakas päivällä katsella isoimman ikävän hetkellä.

Pahimmalta musta tuntuu se, että kun tää meidän neiti on aikamoisen tiukkatahtoinen tyttö ja on päättänyt nyt ettei syö päiväkodissa mitään. Emma oli yhtenä päivänä jopa vähän avannut suutaan vahingossa ruokapöydässä. 😀 Selkeästi oli kuulemma ollut ilme, että nyt tekis mieli syödä, mutta olikin muistanut samantien, että täällä pitikin mököttää. Mutta hän ei syö edes omia smoothieitaan, vaikka ollaan jätetty niitä hyllyyn ja henkilökunta on yrittänyt antaa. Ihan vähän on maistanut parina päivänä.

Se tuntuu kurjalta, että vaikka itku meidän lähtömme jälkeen aina lakkaakin, ei hän silti siellä riemusta kiljuen juokse ja leiki muiden lasten kanssa. Vaan istuu tutti suussa ja turvalelu kainalossa jonkun sylissä koko päivän. Eikä tosiaan syö yhtään mitään. 🙁 🙁

Kyllä mä sanon, että tässä vaiheessa tätä heikkoa äitiä hirvittää. Päiväkodin johtaja on ihana nainen, oon hänen kanssaan laittanut paljon viestejä ja niistä oon saanut rohkaisua ja varmuutta. Normaalisti lapsilla menee tottumiseen se 2-3 viikkoa, mutta sitten on niitäkin tapauksia joilla kestää pari kuukautta.

Pari smoothieta meni siltä istumalta taas heti päiväkodin pihassa, kun tulin hakemaan.

No, mutta eipä tähän kai auta muu kuin aika. Tänään Emma jäi taas itkemään, mutta ehkä ihan himpan verran vähemmän, kun eilen. 😉

***

Olin viime lauantaina työni puolesta mukana Jani Toivolan cityretriitissä Hyvinvointistudio Lupauksella. Oli ihana päästä kuuntelemaan Janin ajatuksia, kokemuksia ja mietteitä. Yksi juttu, mikä kolahti (monien muiden juttujen ohella) oli tämä: Ohikatsominen on pahin tapa reagoida.

Mutta siis niinhän se on! Ignooraus! Ihan kamalinta. Se on täysin sellainen tapa näyttää, että ”sä et ansaitse multa hyvää, etkä ees sitä huonoa”. Eikö?

Mun mielestä on tosi mielenkiintoista ja samalla aika karuakin seurata miten ihmiset kohtelee toisiaan. Nään paljon ihmisiä työn kautta, erilaisissa pr-tilaisuuksissa, tapahtumissa, treeneissä ja vaikka missä. Monesti tällaisissa kutsutilaisuuksissa, on ne sitten pr-tilaisuuksia tai muita tapahtumia mihin on tullut kutsu jokaiselle paikalla olevalle, on aina iloinen tunnelma. Ihmiset hymyilevät, katsovat silmiin ja juttelee keskenään vaikkei tuntisikaan.

Näissä tilaisuuksissa on kuitenkin myös sellaisia ihmisiä, jotka rakentaa oman ”piirin”. Tällaisten piirien sisään ei pääse todellakaan ihan kuka vaan ja niistä piireistä katsotaan niin kovaa ohi kuin vain mahdollista. Se on jotenkin aika surullista. Mikä tekee sen, että moni näistä piirien sisäpuolella olevista kuvittelee olevansa jollain tapaa parempia kuin muut paikalla olevat henkilöt. Instagram-seuraajien määrä? Kalleimman laukun omistaminen? Parhaimman kropan tai makeimpien kledjujen määrittäminen?

Tällaisia piirejä on tehty jo kouluissa. Jokaisella luokalla on niitä ”parempia tyttöjä ja poikia”, jotka vähän niin kuin määrää mitä muut luokkakaverit tekee tai mistä tykkää. Ainakin meidän luokalla oli ala-asteella. Nämä piiriläiset ei välttämättä ole kiusaajia. Ainakaan fyysisesti. He eivät välttämättä ole niitä, jotka tönii toisia tai haukkuu. He ”vain” määrittävät, ketkä on tarpeeksi hyviä, että pääsee tähän piirin.

Mä en oo koskaan kuulunut tällaiseen parempaan piiriin, en koulussa, enkä nyt tässä osittain julkisessa työssäni. En haluaisikaan kuulua. En nimittäin ikinä halua jättää ketään ulkopuolelle. Pienestä pitäen oon halunnut kutsua synttäreille koko luokan ja isompana mahdollisimman paljon ystäviä ja kavereita. Häitä oli kauhean vaikea järjestää, kun juhlapaikalle mahtui vain tietty määrä ihmisiä. 😉

Oon tutustunut muutaman vuoden sisällä pariin henkilöön, joiden kanssa oon ollut erilaisissa tapahtumissa. Sanonut käsipäivää, treenannut yhdessä, viettänyt jopa yötä samassa talossa yhden heistä kanssa. Silti joka kerta kun näen heitä kaupungilla, nämä henkilöt katsoo ohitseni. Alkuun se tuntu tosi pahalta. Mietin mikä mussa on vikana, miks nää tyypit ei tykkää musta. Nyt oon ymmärtänyt, että ei se vika ole mussa.

Mun mielestä käytöstapoihin kuuluu tervehtiä. En mäkään kaikkia ihmisiä rakasta kehen oon tutustunut vuosien aikana, mutta kyllä mä silti aina sanon MOI! kun näen heitä. 🙂

Surullisimpia nää piirit kuitenkin on ala-asteella. Ne jutut on ihan kamalia kuulla, joissa koko muu luokka on kutsuttu synttäreillä paitsi yhtä. Se on ihan kamalaa!! Miten hurjan pahalta voi tuntua tästä yhdestä. Mulla jo tätä ajatellessa nousee pala kurkkuun. Tuntuu tosi pahalta.

***

Mä oon oppinut elämäni aikana sen asian, että on olemassa ihmisiä, jotka lähtökohtaisesti haluaa toisille hyvää. Mä luulen (ja haluan uskoa), että näitä hyviä ihmisiä on enemmistö. Mutta sitten on niitä ihmisiä, jotka ajattelee aina muista pahaa ja kokee monet muut ihmiset uhkana.

On vaan opittava elämään niin, että keskittyy hyvään ja niihin hyviin ihmisiin. 🙂 Ja jakaa ite niin paljon hyvää eteenpäin kun pystyy.