Meiän Gere
23
Noin kaksi vuotta sitten me saimme yhteydenoton Opaskoirakouluta. Olimme hakeneet vapaaehtoiseksi hoitokodiksi pienelle opaskoiran pennulle.
Toukokuun lopussa meille ilmoitettiin, että nyt on syntynyt kahdeksan pentua ja niistä yksi olisi meille varattuna. Pentue oli G-pentue ja me tiedettiin, että meille tulee uroskoira. Saimme valita nimen. Ehdotimme Gonnaa, mutta selvisikin opaskoiran töissä jo olevan parivuotinen Gonna. Samaa nimeä ei siis voinut antaa. Opaskoirakoululta ehdotettiin Gereä, se kuulosti hauskalta ja sillä mentiin.
Kesäkuussa, hieman ennen juhannusta päästiin moikkaamaan pentuja ja pitämään Gereä ekan kerran sylissä. Meille sanottiin, että Gere on vähän ujo ja aika kiltti poika.
***
Heinäkuussa 2013 haettiin tämä pieni musta pallero meille kotiin.
Autossa se läähätti ja ulisi ja minä yritin parhaani mukaan Gereä rauhoitella.
Kotona Gere sai heti oman lelun ja se tuhisi menemään pitkin Haagan kotiamme. Ja me perässä Tuukan kanssa, kamerat ja kännykät vilkkuen.
Aika pian meille selvisi, että tämä pieni taapero ei todellakaan ole ujo. Sosiaalinen luonne alkoi pulputa hyvin pian pintaan ja joka ikinen vastaantulija (koira, kissa, lapsi, aikuinen, pyörä tai auto) oli äärimmäisen kiinnostava ja parasta ikinä.
Me mennä viipotettiin Geren perässä ja voi että kun oltiin iloisia tuosta pienestä ja riehakkaasta kaverista. Vaikka se herättikin yöllä pissalle ja kakkaili ihan ympäriinsä kotona ja hajotti vähän kenkiä ja seiniä ja kaikenlaista.
Pikkuhiljaa pikku pallerosta kasvoi vähän isompi pallero ja sosiaalisuus vaan lisääntyi. Sillä riemulla ja energialla ei ollut rajaa kun joku ihminen edes vähän kiinnitti häneen huomiota. Kaikki koirat oli kavereita, tai ainakin Geren mielestä olisi ollut. 😉 Ja kaikki ihmiset oli ihania, myös ne jotka ei välittänyt kovasti koirista tai Geren märistä pusuista.
Me tehtiin alusta asti niin, että Gere oli mukana mahdollisimman monessa. Että se saisi sen pentuvaiheen, ennen mahdollisia opaskoiran tehtäviä elää iloista ja parasta mahdollista elämää. Jos joku meidän ystävämme ei ole nähnyt Gereä, se on ihme.
Gerestä kasvoi läheisyydestä pitävä, mutta kuitenkin hyvin myös yksin selviävä koira. Kun lähdettiin kotoa töhin, Gere jäi monesti tuijottelemaan ikkunaan. Mutta sitten se meni makoilemaan sohvalle tai johonkin ja odotteli rauhassa kunnes tultiin kotiin. Ja silloin tietysti ilo oli ylimmillään. Varsinkin Tuukan suhteen. Gerestä kasvoi ”iskän poika”, kuten ollaan keskenämme asiasta vitsailtu. 🙂
Gerestä tuli oikein vesipeto ja veteen mentiin oli se lämmintä tai ei.
Kesällä 2014 Gere sai pikkusiskon nimeltä Pimu. 🙂 Päätettiin ottaa sille kaveri vähäksi aikaa ja toisaalta haluttiin myös vähän ”turvata” omaa selustaamme, että sitten jos Gerestä tulisi opaskoira emme jäisi ilman koiraa.
Gere otti Pimun vastaan kuin oman pennun. Se huolehti siitä, pesi sitä ja antoi sen tulla lähelle.
Pimu rakasti nukkua Geren vieressä. Välillä Gerelle tuli vähän kuuma, kun Pimu painautui viereen tai meni päälle nukkumaan.. 😀
Joulukuussa 2014 koitti sitten se hetki mitä oltiin pelätty. Kiinnyttiin reilun vuoden aikana Gereen paljon kovempaa mitä ikinä oltiin uskottukaan. Joulukuun alussa vietiin Gere Opaskoirakoululle testeihin. Se tuntui kuin olisi sydän revitty rinnasta. Pieni Gere-poika, surullisilla isoilla silmillään tapitti siinä ja ihmetteli, että mitä me oikein nyt itketään.
Pimukin ihmetteli, että mihin se isoveli nyt oikein lähti.
Gere oli reilun viikon testeissä ja sitten me saatiin puhelu. Gere olisi tulossa meille maitojunalla takaisin vielä puoleksi vuodeksi. Kuulemma aikuistumaan.. 😉
Gere juuri kotiinpalanneena vähän ennen joulua.
Puoli vuotta saatiin siis lisää aikaa tämän hurmurin kanssa.
Aina se ei tietysti ollut ihan pelkkää hurmosta vain. Gere osasi olla ”vaativa lapsi”. Herätys tikkana joka aamu 5,30, päälle makaamaan ja haukkumaan. Gerestä kasvoi paljon vaativampi koira kuin vaikkapa Pimusta. Kun Pimu osaa leikkiä myös itsekseen, Gere vaati aina huomiota.
Toukokuussa 2015 Gere sitten vietiin uudelleen testeihin.
Tällä kertaa kävi niin, että testit meni läpi ja koulutus opaskoiran vaativiin tehtäviin alkoi.
Maanantaina 8.6 Gere lähti sitten koulutukseen. Taas pääsi itku. Luopuminen rakkaasta perheenjäsenestä jo toistamiseen.
Kerran vielä me saadaan nauttia Geren seurasta, se nimittäin pääsee koulusta ekalle lomalle jo heinäkuussa. Ja on sitten meidän seurana koko heinäkuun.
Elokuussa koittaa sitten se viimeinen luopuminen, luopuminen rakkaasta jo kolmatta ja tällä kertaa viimeistä kertaa. Sinä päivänä en aio tehdä töitä, sillä tiedän ettei silloin kyynelvirta tyrehdy hetkessä.
Opaskoiria tarvitaan, se on hieno työ.
On myös hienoa, että ihmiset auttavat ja ovat vapaaehtoisia hoitokoteja näille ihanille koirille. Mutta sen kyllä sanon, että mun sydän ei kestä tällaista enää toiste.
Gere antoi meille todella paljon ja opetti myös. Gerestä tuli aivan hurjan rakas, kuin oma lapsi. (vaikkei mulla niitä lapsia olekaan)
Eniten surettaa, että mitä jos Gere ei ymmärrä miksi se annetaan pois? Mitä jos se luulee, että me ei enää haluttu pitää sitä? Osaako koira edes ajatella niin? Ehkei.
On vain luotettava siihen, että Gere saa upean kodin ja rakastavan emännän tai isännän.
Ikävä tulee olemaan suuri. Niin kovin suuri.
23 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
En ole vielä ikinä jättänyt kommenttia vaikka säännöllisen epäsäännöllisesti oon juttujasi seurannut.
Vannoutuneena koiraihmisenä oli tähän kuitenkin pakko kommentoida.
Itkin vuolaasti kun tämän postauksen luin ja kyyneleet valuu vieläkin. Voin kuvitella miten raskasta on rakkaasta luopua. Onneksi sillä on hyvä tarkoitus ja Gere pääsee tekemään arvokasta työtä.
Jaksamisia teille! Voin vaan kuvitella. Koirat ei ole pelkkiä koiria, kyllä ne on perheenjäseniä. Ihania, lojaaleja otuksia.<3
<3 Kiitos kun kommentoit.
Itkin myös vuolaasti tätä kirjoittaessani. 🙁
Kiitos paljon. <3
Ihailtavaa mutta niin kovin surullista 🙁 musta ei olisi tuohon lähteä, itsekin inhimillistän liikaa koiria.. Nehän sopeutuu tosi hyvin oikeasti! Toivottavasti Gere saa hyvän kodin jossa se saa olla oma itsensä ja auttaa tarvitsevaa. 🙂 tsemppi halaus!
Kovin surullista todella, enkä ikinä lähtis tähän uudestaan.
Kiitos <3
Oon ehkä hiukan herkkis, mutta itku tuli kun luin tätä.
Meillä on nyt 10-kuukautinen pentu ja jos siitä pitäis luopua olisi se aivan järkyttävää! Toki ihanaa, että Gere pääsee tekemään tärkeää työtä, mutta ymmärrän kyllä surusi 🙁 Tsemppiä! Ja nauttikaa vielä heinäkuun ajan täysillä Geren seurasta.
Gere näyttää kuvista jo todella symppikseltä ja sosiaaliselta tapaukselta <3
Et sä ehkä oo ees herkkis, aika monelta tais kyynel vierähtää tän tekstin luettuaan. Ja arvaa monta kyyneltä multa kun kirjoitin? 😀
Hui, kun tulvahti silmät täyteen kyyneleitä! Mä nimittäin olen kokenut tuon saman. Meillä oli vaalea labbispoika Seiko. Vaikka sitä oli koko pentuajan koittanut ajatella, että poika on vain ”lainassa” niin se luopisen tuska oli järjetöntä. Seikokin tuli puoleksi vuodeksi vielä kasvamaan, mutta nyt onkin toiminut jo neljä vuotta oppaana lahdessa. Tänä aikana oon saanut kaksi lasta ja uuden koiran, mutta myös menettänyt sateenkaarisillalle yhden. Silti edelleen vähintään viikottain Seikoa muistelen. Kohtahan alkaa olla opaskoiran eläkeaika ja pitäs kysellä et meinaakos poika palailla meille!
Voimia hurjasti! Ikävä helpottaa ja asiaa auttaa tieto, että Gere ei toki oo kuollu vaikkei teidän perheeseen enää kuulukkaan.
Oi ihana kuulla samoista kokemuksista. Tai no, eihän se ihanaa ole luopua. 🙁 Mutta ihana kuulla, että teillä saattaa olla Seikon eläkepäivät kohta käsillä ja saatte vielä nauttia hänen seurastaan eläkevuodet. <3 <3
Tätä ei voi edes kuivin silmin lukea, niin paljon myötäelän suruasi. Minulla on naapurustossa työkyvyttömyyseläkkeellä oleva tuttu, jonka kaikki koirat ovat olleet opaskoiran tehtävistä eläkkeelle jääneitä, enkä tiedä, miten hänkään on jaksanut sitä, että aina muutaman vuoden elää seniorikoiran kanssa, kunnes se kuolee. Mutta hän sanoi ajattelevansa, että antaa niille sen ”kolmannen” elämän, ne onnelliset eläkepäivät.
Aivan älyttömän epäitsekkään työn olette tehneet, ja uskon, että sydän ei toista kertaa tuota oman ”lapsen” menetystä kestäisi. Nuo ajatukset Geren mietteistä kuulostavat kovin tutuilta, mutta yritä lohduttautua sillä, että koira elää hetkessä ja se ei kanna kaunaa. Se ei ajattele, että se hylättiin. Se tulee aina olemaan iloinen teidän näkemisestä. (Ja taas itkettää)
Eipä tätä tosiaan oikein voi kuivin silmin lukea. 🙁
Ihanasti ajateltu tuolta naapurustossanne olevalta henkilöltä, onnelliset eläkepäivät. Mikäs sen parempaa koiralle. <3
Onneksi tosiaan koira elää hetkessä ja vaikka se pari päivää olisikin vähän hämillään, niin pian jo unohtuu Monna ja Tuukka.
Gere unohtumaton entinen naapurimme. Tuli kyynel silmiin hienosta päivityksestäsi. Vai niin se pieni Gere miehistyi ja opintie alkoi.
Kiitos Monna, on aina niin ihana kuulla Gerestä, Pimusta ja teistä ”vanhemmista” myös.
Ihanaa kesää ja onnellisia heinäkuun päiviä Geren seurassa.
Voi ei, itku tuli! Meidän poitsu tullu kaks vuotta sitten kotiin enkä vois kuvitellakaan että tosta pitäis luopua… Varmasti toi on kuitenkin raskaampaa ihmisille kuin koiralle, kunhan siitä pidetään huolta niin koira sopeutuu kyllä 🙂 teillä voi kestää vähän kauemmin, mutta osatkaa olla myös ylpeitä, ootte kasvattanu opaskoiran! Voimia luopumiseen, ja nauttikaa yhteisestä heinäkuusta! <3
Aivan ihania kuvia! 🙂 valtavasti tsemppiä luopumiseen!
Voi eeei, mulla tuli ihan myötätuntoitku kun luin tätä sun kirjoitusta. Olen aina rakastanut labradoreja niiden luonteen takia ja vaikka en koiraa omistakkaan (koiramaisen kissan kylläkin) niin voin vaan kuvitella miten kamala tuo teidän viimeinen päivä tulee olemaan. Toki varmasti tieto siitä, että Gere tulee tekemään tärkeää ja arvokasta työtä, johon ei joka koirasta ole, voi hieman helpottaa tuota surua – onhan hän teidän kasvattamanne koira kuitenkin 🙂
Joo vollotan minäkin täällä. Ihan hirveetä on noista eläimistä luopuminen ja jo pelkästään sen ajatteleminen, että pitää luopua. Myötäelän jo teidän elokuun päivää ja sydänhän tässä särkyy jo valmiiksi. On ne vaan niin rakkaita.
Ja niin kuin yllä jo sanottiinkin, koira onneksi elää hetkessä. Ei se murehdi ja huoli. Häntä heiluen menee aina kohti uusia seikkailuja ja uskoisin, että voitte olla varmoja siitä, että opaskoirana Gere saa erittäinkin hyvän kodin.
Ootte olleet rohkeita kun ootte lähteneet mukaan tuohon. Hienoa työtä se on. Voimia jo valmiiksi kaikkeen. Vollotan sitten taas lisää teidän kanssa ja varmaan aika monta kertaa ennenkin sitä.
<3
voi ei! Ihana kun jaot geren tarinan. Multa pääsi kyllä melkein itku, vaikka mitään kamalaan ei ole tapahtunut, mutta en olis ikinä pystyny luopumaan koirasta. Piti heti mennä rutistamaan omaa karvaturria. Teitte hienon teon kun annoitte gerille väliaikaisen kodin. Hyväähän tarinassa on se että gere edelleen on olemassa ja voi hyvin, erossa oleminen on varmaan todella vaikeaa. Toivotaan gerelle hyvä ja rakastava koti 🙂
Täällä myös toinen vanha naapuri tippa linssissä. Ihana, aidosti iloinen, kaikkien kaveri Gere, joka yritti päättäväisesti näyttää meidän prinsessoille, ettei kaikki isot mustat koirat ole niin pahoja.. Siitä tulee vielä yhtä hyvä ja tärkeä kaveri jollekin! Ihanaa kesää koko teidän sakille! 🙂
Upeita kuvia! Tuo eläkesysteemihän kuulostaa ihan hyvältä, ehkä Gere voisi vanhempana herrana palata teille eläkkeelle 🙂 Kovaa touhua varsinkin tuo moneen kertaan luopuminen, tsempit teille ja koiruuksille!
Hui, itku tuli täälläkin… Sitä mietin, että onko mahdollista, että Gere tulee teille takaisin viettämään eläkepäiviään, vai miten näissä tapauksissa toimitaan? Tuletteko tietämään, missäpäin Gere toimii opaskoirana? Saatteko nähdä häntä uransa aikana?
Voih, tää herkisti…
jaksuja ♡
Ihania kuvia Gerestä!
Kyyneleet valuen tätä taas luin:( Hirmu rankkaa luopua. <3
Voi, tuli kyyneleet silmiin kun luin tän.. Itsekin joudun parin kuukauden päästä luopumaan koirastani, ja helppoahan se ei ole. Osaan siis tavallaan ymmärtää teidän tilanteen.. Tsemppiä!
Voi, miten herkisti kyllä tämän tekstin lukeminen. Ihan varmasti tulee olemaan rankkaa luopua perheenjäsenestä. Onneksi teille jää vielä toinen kaveri ja Gere pääsee tekemään jotain niin upeaa kuin opaskoirana oleminen. Hienoa, että löytyy ihmisiä, jotka pystyvät kodin antamaan, minusta ei olisi siihen, luopuminen olisi yhtä tuskaa.