Mihinkään kuulumaton.
29
Energinen, iloinen, sosiaalinen, hyväntuulinen, reipas, huomioon ottava.
Ne on adjektiiveja, joilla usein olen kuullut itseäni kutsuttavan. Aina.
Niiden varaan olen myös rakentanut identiteettini.
Kaikkien kaveri.
Paljon kavereita, paljon kekkereitä ja kokkareita, taphtumasta toiseen, lounaalta kahville, kalenteri buukattu, ei omaa aikaa. Mutta silti joukkoon kuulumaton, mihinkään tiettyyn kuulumaton.
Olen jutellut erään ystäväni kanssa tästä. Tunnen kaksi samankaltaista ihmistä kuin minä. Samanlaisia on tietysti enemmänkin, mutta tunnen vain itseni ja kaksi ystävääni. Jos joltakulta minun tai näiden kahden ystäväni tuttavilta pyydettäisiin pientä analyysiä meistä, jossain välissä varmasti tulisi sanat:
sosiaalinen, iloinen ja sellainen kaikkien kaveri.
Jo pienestä pitäen mulla on ollut paljon kavereita. Sitä parasta kaveria oli lapsena vaikea löytää, ehken luottanut itseni olevan tarpeeksi hyvä kaveri kellekään. Joten pidin itseäni lähellä, mutta kuitenkin sopivan matkan päässä. Niin, että sain pidettyä kavereita ympärilläni muttei kenestäkään tullut sitä bff:ää.
Usein kuuntelen mieheni tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Hänellä oli sama, iso kaveriporukka koko lapsuuden ja nuoruuden. Ja se on edelleen sama. Siellä ollaan toinen toisten bestmania ja parasta kaveria. Samalla porukalla käydään mökkireissut ja ulkomaanmatkat. Siinä samassa porukassa on vikitelty tyttöjä ekan kerran ja tultu kimppakämpille baarista jatkoille.
En ole kateellinen näistä tarinoista. Mutta kuuntelen niitä ihaillen.
Jostain syystä en ole itse ikinä kuulunut mihinkään joukkoon.
Käpylässä oli nuoruudessani eräs kahvila, johon joukko nuoria kokoontui arki-iltaisin ja viikonloppuisin. Muistan kun kävin siellä ensimmäistä kertaa. Oikein jännitti. Siellä heitettiin yläfemmoja ja pelattiin bilistä. Porukalla oli omat meininkinsä. Olin tervetullut ja kukaan ei katsonut pitkin nenänvarttaan, että miksi Monna tuli tänne. Silti en tuntenut olevani tarpeeksi tervetullut tai sopiva siihen porukkaan.
Samalla porukalla hengattiin pari kesää todella tiiviisti. Mutta en edelleenkään tuntenut kuuluvani siihen joukkoon. Se sama kaveriporukka pitää edelleen yhteyttä ja myös minut kutsutaan aina paikalle. Käyn, mutta lähden pois. En kuulu vieläkään heihin.
Ensimmäisessä kimppakämpässä meillä oli kolmen kopla.
Minä ja kaksi ystävääni. Jotenkin tässäkin kävi niin, että jäin ulkopuolelle. Nämä kaksi ystävääni sulautuivat yhteen ja en tuntenut mahtuvani mukaan. Jatkoin taas matkaani. Asuin kimppakämpässä ja olin hyvä kaveri ja kämppäkaverini pitivät myös minua hyvänä kaverinaan. Mutta silti en tuntenut kuuluvani joukkoon.
Vuosien varrella eteen on tullut erinäisiä työporukoita, kaveriporukoita, uimariporukoita, ties mitä porukoita. Koskaan en ole löytänyt sitä tunnetta, että tähän porukkaan minä kuulun.
Sitä on vaikea selittää, koska se ei näy ulospäin. Varmasti 98% ihmisistä, jotka tuntevat minut ajattelevat minun olevan se kaikkien kaveri. Ja niin olenkin. Kaikkien kaveri, mutta silti irrallinen.
Edelleenkään ei ole mitään kaveriporukkaa johon kuuluisin, edelleen on vaikea löytää sitä bff:ää. Sellaista ihmistä kenelle kertoisin ihan kaiken. Luottaisin ja olisin kokonaisena. Hetkittäin se tuntuu löytyvän, mutta sitten kuitenkin otan taas etäisyyttä. Olen taas lähellä ja paljon, mutta en kuitenkaan ihan 100%.
Joskus mietin niitä ystävyksiä, jotka jakavat ihan kaiken. Sellaisia ystävävyksiä, jotka voivat sanoa tuntevansa toisensa ihan täysin. Että olisi sellainen ystävä, joka voisi kertoa muille tietävänsä minun lempikukkani, lempivärini, tietäsi minkälaisista miehistä olen pitänyt, mitä piirteitä arvostan ihmisissä, mikä minua pelottaa, milloin itken ja että kuka on ollut ensi-ihastukseni.
Tiedän paljon ystävistäni, voisin sanoa monen lempivärin ja tiedän milloin he ovat itkeneet viimeksi. Olen pitänyt huolta ja ollut reipas. Hymyillyt ja vastaanottanut muiden taakkoja. Ottanut muut huomioon. Ollut ystävällinen, en ilkeä ikinä.
En ikinä halua olla kenellekään ilkeä. En halua, että kukaan koskaan tuntisi oloaan pahaksi minun vuokseni. En koskaan tarkoituksella satuta ketään.
Teenkö itse itsestäni joukkoon kuulumattoman ja irrallisen, vai onko se jokin piirre minussa miksi en loppujen lopuksi ole sitten 100% tervetullut mihinkään, vaikka olenkin tykättyä seuraa?
Iloinen, sosiaalinen, reipas. Ja kaikkien kaveri.
29 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Kuulostaa tutulta.
Moikka, hieno kirjoitus, löydän itseäni tuosta todella paljon. Puit sanoiksi hyvin sen mitä olen miettinyt, miksi en oikein ikinä tunne kuuluvani kunnolla mihinkään.. En sano että se häiritsisi elämääni mutta välillä tosiaan tuo nostaa päätään ja saa miettimään. En ole itsekkään ratkaissut onko se joku asia minussa vai ulkopuolella mutta tunnistan sen että välillä tosiaan otan itse etäisyyttä. Minulla on todella hankala luottaa kenenkään, jotenkin aina pelkään että yksin jään kuitenkin joten ei kannata liikaa avata omia asioita kennellekkään. Muiden huolia kuuntelen usein, autan ja olen tukena mutta en jotenkin salli sitä itselleni, sitä että joku saisi kunnolla kuunnella ja auttaa.
Ehkä joku päivä sekin luonnistuu tai sitten ei ikinä <3
Aurinkoista sunnuntaita ja kiitos hyvästä kirjoituksesta!
Tekstiäsi lukiessa tuli olo, että kirjoittaisit minun ajatuksistani. Olen ollut kaikkien kaveri, sosiaalinen ja reipas aina. Kaveri porukoita on ollut useita enkä ole sitä kokenut huonoksi asiaksi, vahvuudeksi ennemminkin. Paitsi kun joku on kertonut parhaastaystävästään niin minulla ei ole tarinoita niistä. Toki minulla on monta hyvää ystävää, mutta bestistä ei koskaan. nyt kuitenkin on pakko lisätä tähän yksi klisee: mieheni on parasystäväni; hänelle kerron kaikki asiat ja haluan viettää mahdollisimman paljon aikaani hänen kanssaan 🙂
Oletko sujahtanut kuuntelijan/auttajan rooliin tahtomattasi? Vaikutat varmasti monelle ulospäin niin reippaalta ja sosiaaliselta ettei moni ymmärrä sinun edes kaipaavan tällaista läheistä suhdetta? Toisaalta moni varmaan ajattelee juuri niin että sinulla on näitä bestiksiä useampikin kappale.
Tiedän tunteen toisaalta liiankin hyvin. En ole itse ehkä niin sosiaalinen ja kaikkien kaveri – introvertti kun olen ja väsyn nopeasti porukassa. Mutta sama ulkopuolisuuden ja irrallisuuden olo valtaa minut lähes paikassa kuin paikassa. Jotain on kuitenkin tapahtunut, sillä en enää mieti asiaa niinkään ja hyväksyn asian. Olen alentanut odotuksiani ihmisten suhteen ja erilaisissa yhteisöissä varsinkin. Nää asiat on sen jälkeen tuntunut paljon helpommilta. Tällaisia ajatuksia tekstisi herätti, ja siitä miksi sulla on noi fiilikset en osaa sanoa yhtään mitään koska en sinua ja historiaasi tunne.
Kuulostaapa tutulta.. Itse muutin 10-vuotiaana Suomeen ja nyt olen melkein 3kymppinen nainen. Musta on aina tuntunut etten kuulu mihinkään, vaikka ollut kavereita, niin en pysty luomaan kenenkään kunnollista kaverisidettä ja kukaan ei tunnu omalta tyypiltä sen vertaa, että haluaisin viettää hänen kans kaiken aikaa. Suomalaisten kans tunnen itteni ulkopuoliseksi, samoin kuin omanmaalaisten kanssa (sieltä mistä olen kotoisin). Jotenkin aina ajattelen, et ihmiset ei pidä musta ja löydän erilaisia muka todisteita heidän käyttäytymisessä, miksi näin on. On vaan surullista, jos joutuu loppuelämän viettää ilman kavereita. Aviomies mulla on, muttei hän pysty korvaa kunnollista tyttöystävyyttä 🙁 musta tuntuu, että jos panostaisi enemmän, niin saisin kavereita, mutta kun en tunne oloani todella rennoksi melkeinpä kenenkään seurassa.
Minä olen ihan samanlainen, ja omalla kohdallani suunnilleen tiedän, mistä tämä juontaa juurensa. Minua on kohdeltu lapsena huonosti ja se tekee sen, että osaan olla vain toisten ylä- tai alapuolella, mutta en ole osannut kuulua. Pikkuhiljaa olen alkanut oppia sitäkin. Kaikilla ei tietenkään ole näin.
Oletko koskaan miettinyt häpeää kaikenkattavana, toisista erottavana tunteena? Esim. kirja Häpeän monet kasvot on aika hyvä. Itselläni häpeä on se, mikä erottaa – se vaan on vietävän vaikea tunnistaa.
Voit laittaasähköpostia, jos haluat.
Wau.
En oo ikinä ees tajunnu ajatella koko asiaa, mut sain tästä sun tekstistä vastauksia kysymyksiin joita en oo osannu ees kysyä. Tunnistin tosta itseni tosi vahvasti, koska oon myös sitä tyyppiä joka seilailee erilaisten kaveriporukoiden väliä ja on kaikkien kaveri. Kaveripiirit vaihtuvat lähes vuosittain, pysyviä ystäviä on vain muutama. Oon aina vaan ajatellu et ehkä oon ihminen joka tarvii elämäänsä koko ajan jotain uutta, tai sit vaan en osaa luottaa ihmisiin tarpeeks. Oli mitä oli, joka tapauksessa autoit mua ajattelemaan tätä asiaa enemmän.
Kiitos siitä, ja hali täältä toiselta samanlaiselta!
Tästä tulee pitkä kommentti, toivottavasti jaksat lukea. Olet Monna muistaakseni aiemminkin kirjoittanut jostain samantapaisesta postauksen; siitä miten et anna itsestäsi ihmisille 100% ja miten et tunne kuuluvasi joukkoon. Ja juuri tällaiset ehkä ihan hivenen surumieliseltä kuulostavat tekstisi ovat aiemminkin melkein kirvoittaneet minulta tämän kommentin. Eli siis sen kommentin, että analysoit itseäsi paljon. Tiedän, että tämä on ”pelkkä” blogi ja todella paljon elämästäsi, ajatuksistasi ja tekemisistäsi jäävät tämän ulkopuolelle emmekä saa sinusta kokonaiskuvaa. Kirjoitat kuitenkin sellaista hyvinvointiblogia, joka painottuu melko vahvasti henkiseen puoleen, itsensä ymmärtämiseen/hyväksymiseen, omiin sisäisiin voimavaroihin, omaan persoonaan, lyhyesti sanottuna sinuun (sisäiseen) itseesi. Ja on selvää, että tällaisia tekstejä kirjoittaessa joudut ajattelemaan itseäsi, pohtimaan valintojasi ja elämäntapojasi. Vaikutat myös sellaiselta luonteelta, joka on harrastanut tällaista itsetutkiskelua jo ennen minkään blogin perustamista, ehkä jo pienestä asti. Tämä on tietysti hyvä asia – mitä haittaa on siitä, että oppii tuntemaan itsensä hyvin?
Uskon kuitenkin – omiin kokemuksiini perustuen – että tällainen jatkuva itsensä ja valintojensa analysointi vieraannuttaa ihmisen siitä, mitä todellisuudessa on. Olisiko näin, että ne ihmiset, jotka ovat näissä porukoissa ”löytäneet paikkansa” ja kuuluneet tiiviimmin, ovat kuuluneet porukkaan ihan yhtä tiiviisti kuin sinäkin, mutta eivät ole analysoineet ja kyseenalaistaneet omaa kuuluvuuttaan samoin kuin sinä? He eivät ehkä ole miettineet, mikä on heidän roolinsa, tykätäänkö heistä varmasti yhtä paljon kuin muista, ovatko nämä ihmiset kuitenkaan loppupeleissä ”minun” ihmisiäni. Olen ollut itse juuri tällainen analysoija, joka on miettinyt paljon omaa persoonaansa, omia valintojaan jne. Eli siis harrastanut tätä paljon peräänkuulutettua itsetutkiskelua. Enkä usko että se tekee ihmistä yhtään sen onnellisemmaksi pidemmän päälle. On hyvä miettiä omia valintojaan ja elämäänsä, totta kai, mutta itseensä keskittyminen vie voimia ja vieraannuttaa siitä, mitä todella on. Saatko kiinni, mitä ajan takaa?
En usko, että kukaan ihminen antaa kenellekään itsestään 100%, enkä ymmärrä miksi sellaiseen pitäisi pyrkiä. Ihminen on järjettömän kompleksi olento, edes itselleen ei pysty antamaan sitä 100%:a. Sielujen sympatiaa voi tuntea ilman ylitsevuotavaa läheisyyttä toisen kanssa. Se on sitä, että tuntee olonsa rauhalliseksi ja viihtyy toisen seurassa. Tilanteen analysoiminen sillä, ollaanko me nyt kuitenkaan oikeasti läheisiä koska se ei tiedä minusta sitä tai tätä, ainoastaan pilaa tilanteen ja mielestäni vie arvon sellaiselta asialta mikä on oikeasti tärkeää. Kun on rauhassa oman itsensä kanssa, ymmärtää omia piirteitään ja tajuaa myös sen, ettei _itsestäänkään_ voi tietää kaikkea, voi rauhoittua myös muiden kanssa. Ketään ei tarvitse tuntea 100%:sti. Olen huomannut, että sellaiset ihmiset, jotka kertovat tuntevansa itsensä ulkopuolisiksi, ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka tarkkailevat omia tuntemuksiaan/ajatuksiaan enemmän kuin monet muut. Ehkä jopa liikaa? Jos saisin antaa ainoastaan yhden elämänohjeen tällaisille ihmisille, se olisi varmaankin se ”let go”. Ja juuri tästä syystä nyt kirjotan. Koska usein sinun tekstejäsi lukiessa minulle on Monna tullut sellainen olo, että haluaisin sanoa sinulle noin.
Tiedän että nykyään alleviivataan todella paljon sitä itsetutkiskelun tärkeyttä, mutta haluaisin hieman kyseenalaistaa sen. Ihmiset kokevat asiat miljoonilla eri tavoilla. Jospa vain lakkaisi analysoimasta tilanteita ja miettimästä sitä, kuinka läheinen toisen ihmisen kanssa ”oikeasti” on. Miten niin oikeasti? Kerrot tuntevasi hetkittäin itsesi jonkun kanssa niin läheiseksi, että koet löytäneesi ehkä sen parhaan ystävän. Nauti siitä tunteesta, siitä hetkestä. Sellainen tunne ei jatku ikuisesti samalla tehokkuudella, mutta se ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö sitä olisi olemassa. Sama asia kuin rakastumisessa. Minulla on hetkiä kun katson miestäni ja tunnen melkein yliluonnollista yhteyttä tähän ihmiseen, ja välillä taas tuntuu ettei päästä samalle aallonpituudelle ollenkaan. En minä silti kyseenalaista sitä, olemmeko me oikeasti läheisiä. Etäisyyden ottaminen, myös se tunne että haluaa ottaa etäisyyttä vaikka haluaisikin ”pysyä lähellä”, on täysin luonnollista. Ei siitä pidä ahdistua ja ajatella, että no en minä sitten kuulunut tuonkaan kanssa yhteen ja tuntenut sitä tarpeeksi läheiseksi. Ihminen on itsenäinen olento, vaikka tarvitseekin läheisyyttä. Yksikään ihminen ei voi päästä sillä tavoin ihosi alle, että tuntisit täydellistä henkien harmoniaa yhtäjaksoisesti. Sinä olet sinä itse, etkä sinä edes itse tunne itseäsi niin läpikotaisin, että olisit jatkuvassa harmoniassa itsesi kanssa. Miksi sellaista läheisyyttä pitäisi etsiä muista?
Olet Monna ihana ja valovoimainen ihminen. Olet sitä myös ilman että kukaan sinua näillä sanoilla kuvailisi tai että etsimällä etsisit itsestäsi ne piirteet.
Tosi hyvä kommentti, voisin sanoa käyneeni samatapaisen tien jatkuvasta analysoinnista olemiseen. Lisäisin kuitenkin, että silloin kun mieli ”pakottaa” analysoimaan, on varmasti sen aika, että pääsisi ulos analysoinnista. Mutta tuota itsekin olen ennen kaikkea omalla kohdallani miettinyt, että eihän kukaan voi tuntea minua 100%, enkä minä voi tuntea ketään 100%. En edes halua. Kun itsessä on itsellekin tuntematonta maastoa, niin eihän kukaan voi tuntea yli sen – ja on myös lupa muuttua.
Hyvä kommentti, kiitos! Ei oikeastaan mitään lisättävää 🙂
Vau mikä kommentti! Tämä kolahti todella itseeni. Kiitos sinulle, kuka sitten oletkaan 🙂 Itsensä tutkiminen ja tunteminen on hyvästä, mutta itsellänikin on tapana välillä mennä liian suurille kierroksille asioiden miettimisessä ja murehtimisessa (saanut tästä myös palautetta muilta).. Olisi mukavaa tietää, te jotka olette päässeet ”yli” tällaisesta liiallisesta analysoinnista ja pohtimisesta, mitä keinoja olette käyttäneet? Oletteko vain tietoisesti siirtäneet ajatuksia muualle kun aivoissa alkaa mennä homma överiksi? Tarkoitan tällä siis sitä, kun analysointi menee liialliseksi. Luulen, että monilla ihmisillä on päinvastainen ongelma, etteivät koskaan pysähdy miettimään omaa käytöstään ja minäänsä, mutta olen huomannut että liiallinen pohtiminen ja kyseenalaistaminen (kuulunko joukkoon, millainen olen jnejne) vain mutkistaa elämää, ja itselläni lisää turhaa stressiä. Haluaisin oppia hieman eroon tästä 🙂 Aurinkoista syksyn jatkoa kaikille!
Minä yksinkertaisesti analysoin niin kauan, kun tunsin pakottavaa tarvetta siihen – enkä muuta olisi voinutkaan. Niiden vuosien aikana löysin oman sisäisen haavoitetun lapseni, opin ottamaan sen vastaan ensin hyväksyen, sitten ihastuen, rakastuen ja lopulta rakastaen. Mitä enemmän ymmärsin omaa ylitsevuotavaa tarvitsevuuttani, sitä vähemmän peilasin ulkopuoleltani sitä, saanko juuri nyt, tässä ja näiltä ihmisiltä sitä mitä tarvitsin ollakseni kokonainen. Siihenhän sitä analyysiä olin mm. tarvinnut, että miten tulisin hyväksytyksi muiden taholta, vaikka ennen kaikkea olin vailla omaa hyväkyntääni kaikilla tasoilla. Kuuluminen on minulla ollut yksi tämän asian viimeisimpiä jäljellä olevia siivekkeitä. Itselläni se ei ole sitä, että analysoisin käsillä olevan hetken puhki ja savuksi ilmaan, vaan se on sitä, että menetän kuulumiseni, jos en jaksa olla kunnolla hetkessä läsnä.
Yhdellä yksi reitti, toisella toinen. Tämä on yksi kertomus yhdestä reitistä.
Niin kovin tutun kuuloista mitta itselläni tähän vaikuttaa nuoruuden huonot kokemukset. Ihmisiin on vaikeaa luottaa vielä nykyäänkin..
Story of my life.
Olen oppinut näkemään asian positiivisena asiana. Aina on seuraa, soljahdan eri porukoihin helposti ja pärjään niiden hankalimpienkin tyyppien kanssa.
Näkisin myös että itsessäni on ”vikaa”. Moneen porukkaan olisin vuosien varrella päässyt, mutta aina olen jossain vaiheessa ahdistunut ja vetäytynyt. Olen myös hidas lämpeämään ja luottamaan ihmisiin, joten toisten ystävyys syvenee nopeammin ja itse jään rannalle ruikuttamaan. 😀
Toivottavasti Monna muistat sen yhden viestin, jonka laitoin WhatsAppissa! On jotenkin helpottavaa, kun tämän tunteen voi jakaa ja tietää, että joku ymmärtää mitä itsekin tarkoitan <3
Yks sana: Kiitos.
Kiitos tästä tekstistä. Tää tuli niin oikeeseen aikaan.
Helpottavaa lukea samoja tunteita, joita itse tuntee, jonkun toisen kirjoittamana.
Helpottavaa ja samalla aika ahdistavaa – tulee tietoisemmaks jälleen omasta itsestään, mut se hieno onkin.
Kiitos.
(ja te kaikki muut kommentoijat, kiitos!)
Mulla samat kokemukset, vähän aikaa sitten jouduin oman tyttäreni takia lukemaan Elaine Aronin kirjan erityisherkistä ihmisistä (highly sensitive person) ja kirjasta löytyikin paljon itseäni… Toisin kuin ns ”normaali” erityisherkkä, en ole introvertti vaan extrovertti, eli puhelias, iloinen, seurallinen ja ulospäinsuuntautunut. Niitä on pienempi osa erityisherkistä, mutta kuvaus oli hyvin sopiva. Myös kuvaukset kaverisuhteista sopivat hyvin…
En tiedä sinusta, mutta saattaisi olla että kirjassa saattaisi olla vastauksia, ehkä tutun kuuloisiakin 🙂
Erityisherkkyys, varsinkin extroverttinä tuovat rikkautta elämään
Ymmärrän tilanteesi. Itse en ole saanut koskaan sitä ”parasta kaveria”. Olin aina korvikkeena kun oltiin oman bestiksen kanssa riidoissa, kun riidat sovittiin jäin heti yksin. Helsinkiin muutin 8v sitten ja muutaman kaverin olen saanut aiemmista työpaikoista 30-40v vanhempia kuin minä. Toivottavasti löydät etsimäsi 🙂 spostia saa laittaa 🙂
Vaikka ympärillä olisikin läheisiä ystäviä, ei se aina mene niin, että heidän kanssa jaetaan kaikki! Olen itsekin miettinyt suht kateellisena kaveruksia, jotka jakavat keskenään aivan kaiken ja menevät milloin minnekin. Minulla on ystäviä lapsuudesta asti, paras ystävä poimittu tokalta luokalta ja pitkäaikainen parisuhde – mutta ei näiden kanssa ole sellaista 100%:sta jakamista ja autuasta onnea. Välillä saan tietää tärkeistä aiheista kuukausien päästä, joskus ei kerrota ihan kaikkea.
Mielettömän hyvä kirjoitus Monna ja erityisesti vastaus Maria. Oon samaa mieltä Marian kanssa ehdottomasti. Mukavaa viikkoa kaikille!
Kiitos ajatuksia herättävästä tekstistä! 🙂 Aika tutulta kuulostavat nuo fiilikset, vaikka itse olinkin nuorempana kovin ujo, ja minulla oli kouluaikoina vain muutamia hyviä ystäviä eikä sitten muita kavereita juuri ollenkaan. Nyt ”vanhemmiten” (olen kuitenkin vasta 24v), kun olen päässyt paljolti eroon ujoudesta, olen kuitenkin löytänyt itseni nimenomaan tuosta tilanteesta, että kavereita ja tuttuja kyllä löytyy ihan mukavasti, ja muutama oikein hyvä ystäväkin (joista olen erittäin kiitollinen), mutta kaikissa ympyröissä olen kuitenkin tahtomattani ja yrityksistä huolimatta jäänyt ydinporukan ulkopuolelle. Omalla kohdallani olen kummastellut kovasti sitä, miten minun on tosi helppo tutustua uusiin ihmisiin mutta toisaalta vaikeaa ystävystyä läheisemmin. Varmasti se toki vaikuttaa, että taustalla on hylätyksi ja syrjityksi tulemisen kokemuksia, mutta en silti suostu selittämään sillä kaikkea, koska kuitenkin niitä muutamia ystäviä on aina ollut, enkä koe että minun olisi mitenkään erityisen vaikeaa luottaa ihmisiin. Näitä asioita on tullut pohdittua niin terapiassa kuin ystävien kanssa pitkän aikaa, samoin omien psykan opintojen myötä (valitettavan loistava tilaisuus vatvoa omiakin kokemuksia), mutta vieläkään en ole ihan oivaltanut, mistä on kyse 😀 Ja ehkäpä liika analysointi on vähän huono homma, kuten tuossa aiemminkin joku kommentoi. Harvoin asioita voi selittää millään yhdellä jutulla, vaikka monilla onkin kovasti intoa esimerkiksi vedota tuohon mainittuun erityisherkkyyteen. Tunnistan itseni helposti herkäksi ekstrovertiksi, ja sen tajuaminen on toki lisännyt itseymmärrystä, mutta aina jää jotain selittämättä joka tapauksessa.
Moi,
mä oon ihan samanlainen 🙂 Paljon kavereita, hyviä ystäviäkin mutta ei koskaan sitä omaa parasta kaveria ja omaa kaveriporukkaa. Mun miehellä on taas on hyvinkin tiivis kaveriporukka, kuten myös Tuukalla kuulosti olevan 🙂
Oon tätä aihetta viime aikoina miettinytkin että mistä johtuu. Osin siitä, että mua kiusattiin ala-asteella.. oltiin just muutettu uudelle paikkakunnalle jossa mulla aluksi oli paljonkin kavereita mutta sitten pari näistä muodosti juurikin noita bff-pareja jolloin jäin vähän ulkopuolelle ja siitä alkoi sitten kiusaaminen.
Yläasteella löytyi uusia kavereita ja viettettiin paljon aikaa vapaa-aikana. Lukiossa sama juttu, muutin uudelle paikkakunnalle ja oli kavereita. Edelleenkään ei sitä omaa porukkaa, tai parasta kaveria.
Nyt aikuisiällä olenkin joskus miettinyt että mistä se johtuu, olenko jotenkin tosi erilainen vai onko taustalla koulukiusaaminen. Totesin pohdiskelujen jälkeen, että en ehkä vaan oikeasti oo koskaan kaivannut sitä yhtä ainutta kaveria, vaan mulla on ollut hauskinta juuri erilaisissa porukoissa. Sopeudun myös tosi hyvin uusiin porukoihin ja musta on kivaa tutustua uusiin ihmisiin. Moni näistä bff-pareista taas on usein vain ja ainoastaan sen yhden kaverin kanssa vielä näin aikuisenakin. Välirikkojakin on tullut ja silloin moni onkin jäänyt ihan yksin.. 🙁
Mä muuten oon nyt löytänyt sen mun tiimin 😉 Mies ja meidän ihanat lapset <3 Ehkä tää olikin mun juttu?! Edelleeenkin paljon ihania ystäviä eri taustoilla ja kokemuksilla. JA lisäää tulee.. 😉
Tää on ihan villi arvaus, mutta ehkä ”bff”- ystävyyssuhde vaatii sen, että uskaltaa olla heikko, uskaltaa olla pahalla tuulella, olla eri mieltä, seistä oman mielipiteensä takana. Mutta silti tietysti olla toisen tukena, tsempata ja olla aidosti kiinnostunut ja ymmärtää sen toisenkin mielipiteet.
Helposti jos on kaikille kiva ja aina super ystävällinen niin tulee olo, että on feikki. Ei anna kaikkeaan. Ystävyyteen pitää uskaltaa heittäytyä samalla palolla kuin parhaimpaan romanssiin 😉
Sä oot mun mielestä sellanen ihminen, joka haluaa koko ajan mennä eteenpäin ja kokea uutta jne. Monet ihmiset rämpii samassa tilassa ja valittaa samoja virsiä tekemättä asioille mitään – vuosi tolkulla. Ei niitä jaksa kukaan eteenpäin menijä kuunnella. Siksi niihin porukoihin ei vaan yksinkertaisesti jaksa ”kuulua”.
Ja mihin sitä porukkaa tarvii? Hirveen vaikeeta saada asiaansa sanottua, kun aina joku puhuu päälle.
Kuulostaa ihan minun elämältäni! Hienoa Monna, että uskallat kirjoittaa näin henkilökohtaisista asioista täällä. Tuot paljon valoa ja voimaa minun elämääni 🙂 Kiitos siitä!
Hieno kirjoitus! Koko kommenttiboxin pitäs järjestää kimppa(treeni)treffit. Jos löytyis oma yhteinäinen porukka,johon kenenkään ei tarvitse soluttautua ”uutena” 🙂 Muistatteko lapsuuden? Miten helppoa olikin löytää kavereita ainoastaan poistumalle pihalle. Nyt aikuisena siitä on tullut jotenkin kiusallista ja ihmiset eivät kehtaa sanoa et uudet ystävät ois tervetulleita. Ajatellaan et ” tolla on jo varmaan oma läheinen ystäväpiiri johon et halua ”ängetä”. Ystäviä ei voi koskaan olla liikaa 🙂
Tää teksti kolahti!
Paljon samoja ajatuksia mun pään sisällä… Olisi kiva jatkaa näistä joskus juttua sun kanssa ja ehkäpä meille siihen mahdollisuus tarjoutuukin 🙂 en osaa nyt oikein kirjoittaa tähän enempää….
Kiitos tästä tekstistä! <3
Onpa ollut kiva lukea kommentteja tästä aiheesta! Lainaan paria kommenttia, koska ne on niitä joita itse olen päässäni pyöritellyt.
Janita kommentoit: ”Helposti jos on kaikille kiva ja aina super ystävällinen niin tulee olo, että on feikki. Ei anna kaikkeaan. Ystävyyteen pitää uskaltaa heittäytyä samalla palolla kuin parhaimpaan romanssiin”
Tätä olen miettinyt, että pidättäydynkö kuitenkin vähän noissa tilanteissa kun tutustuu uuteen ihmiseen ja se syy miksi näyttää siltä etä ”muut pariutuu” johtuukin siitä, että se joku toinen antaa enemmän itsestään heti kun itse taas tykkään ehkä ensin vähän tunnustellen tutustua. Olen siis avoin ja sosiaalinen kyllä, mutta en heti ”avaudu” täysillä. Toisaalta mulla on kyllä tosi läheisiäkin ystäviä, joille voin kertoa ihan kaiken.
Irmeli kirjoitti: ”Monet ihmiset rämpii samassa tilassa ja valittaa samoja virsiä tekemättä asioille mitään – vuosi tolkulla. Ei niitä jaksa kukaan eteenpäin menijä kuunnella. Siksi niihin porukoihin ei vaan yksinkertaisesti jaksa ”kuulua”.”
Tuo on kyllä totta 😉 Ei välttämättä jaksa sitä samaa vanhaa valitusvirttä ja niitä samoja naamoja tekemässä niiitä samoja juttuja kuin aina ennenkin. Tuntuu erikoiselta että vieläkin osalle porukkaa on tärkeetä alkoholin huuruiset kotibileet, camoon toi vaihe oli siistiä ehkä hetken silloin 15 vuotiaana.. 😀
Juuri noita tunteita käyn melkein joka päivä läpi. Taustalla koulukiusaus. Vähättelen usein itseäni ja en tunne kuuluvani mihinkään porukkaan. Ihmiset ja kokemukset muokkaa ihmistä. Olet ihana persoona?