Pelko.
9
Ohjaako pelko elämääsi vai istuuko se takapenkillä?
Tai ehkäpä se on matkassa mukana, mutta vain takakontissa.
Muistaako joku, kun olen kertonut pelkätytöstä? Siitä tytöstä, joka olen ollut pienestä pitäen. Pelkätyttö. Kuten minua kutsuttiin. Äitini sanoi minua samanlaiseksi pelkätytöksi kuin hän itse. Hänen äitinsä oli kutsunut myös häntä pelkätytöksi. Että sellainen perintö oikein. En koskaan ottanut sitä pahalla, ajattelin vain olevani vähän tällainen pelkääjä.
Juttelin hetki sitten erään asiakkaani kanssa pelkäämisestä. Hän kertoi lukeneensa eräästä kirjasta viisaan lauseen: Pelko on aina olemassa, se antaako sille ratin vai pistääkö sen takapenkille, on oma valinta. Tuo herätti minussa vahvoja ajatuksia.
Olen pelännyt elämäni aikana paljon kaikenlaista. Osa peloista on toteutunut, osa ei. Osa peloista on ollut isompia asioita, liittyen perheeseen ja lähipiiriin. Osa peloista on ollut järjettömiä, vilkkaan mielikuvituksen tuotoksia.
Edelleen pelkään asioita, mutta tiedän olevani rohkeampi nykyään. Ja vahvempi myös tämän pelko-asian suhteen. Se on vaatinut paljon itsepohdiskelua ja oikeasti myös ihan konnkreettista vahvaa tahtotilaa saada se pelko sinne takapenkille. Pelko on ollut ratissa aika monesti ja turhankin paljon, nyt olen saanut sen pysymään edes 90% ajasta siellä takapenkillä. Vielä kun joku päivä se siirtyisi sinne takakonttiin.
On toki järkevää, että on varovainen joissain asioissa. Mielestäni on olemassa ”tervettä pelkoa”. Että vaikkapa ensimmäisten pakkasten tultua ei ryntää jäälle kävelemään, mutta kun pakkasta on ollut jo monta viikkoa ja jäällä kävelee muitakin, voi pelon pistää takakonttiin ja lähteä mukavasti talsimaan jäätä pitkin.
Mutta se päätös, että antaako pelon ohjata elämää on omissa käsissä. Antaako pelon rajoittaa tekemisiä vai ei. Kannattaako esimerkiksi sydän pamppaillen istua monta tuntia lentokoneessa paniikissa, että tippuuko tämä kone nyt vai ei? Vai istuuko koneessa tyytyväisenä muiden matkustajien kanssa ja jos sitten kuitenkin jotain tapahtuu, ei se pelko sitä tule estämään.
Kannattaako pelätä epäonnistumista asioissa niin paljon, että ei edes yritä? Mitä sitten jos ei onnistu, sitten voi yrittää uudestaan. Tai keksiä jotain muuta.
Itse en pelkää yrittää jotain uutta. En pelkää epäonnistumista esimerkiksi jossain uudessa liikkeessä kehonhallinnan kanssa tai muutenkaan treenatessa. Joskus olen pelännyt, epäonnistuminen on ollut kamala sana ja pelottava tilanne. Nykyään sen osalta pelko on takakontissa visusti.
Pienenä pelkäsin sotaa. Ajattelin, että mitä jos sota syttyy kun olen koulussa ja isä ja äiti töissä ja veli jo kotona. Että mitä jos joudutaan kaikki eri pommisuojiin, eikä nähdä toisiamme. Entä mummu ja vaari, pääsevätkö he turvaan.
Pelkäsin myös pimeää. Nukahdin aina yövalo päällä, isäni tai äitini kävivät sen sammuttamassa kun olin nukahtanut. Pelkäsin kellaria, en oikein uskaltanut mennä hakemaan pyörää kellarista, koska ajattelin siellä olevan jonkun, joka hyökkää kimppuuni.
Vähän vanhempana uskalsin jo mennä kellariin ja yövalonkin sammutin itse ennen nukahtamista. Enkä sotaakaan enää pelännyt.
***
Annatko sinä pelon pitää ohjat ratissa vai oletko pistänyt sen takapenkille?
9 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Katsohan, toinen pelkääjä täällä. Lapsena pelkäsin myös ihan kaikkea, mitä maailma päällänsä kantaa ja ufoja sen ulkopuolelta. Sitten se meni pois, mutta äidiksi tulemisen jälkeen pelkääminen taas alkoi. On pitänyt käydä näistä peloista keskustelua myös asiantuntijoiden kanssa..kyllä tämä tästä ? aikuisen pelko onneksi on usein sitä ihan järkevää pelkoa, mutta menee toisinaan vähän yli.
Ufopelko taisi mullakin jossain välissä olla. 😀
Hyvä, että pelkääinen on nykyään sinulla kuitenkin ainakin useimmiten sitä järkevää. <3
Olipa ihanan aito ja rehellinen postaus. Kiitos siitä!
Kiitos <3
Hieno kirjoitus, kiitos. Aihe on minulle melko outo, sillä minulla pelko on pääsääntöisesti aina peräkontissa. Vaikka pelko matkustaa peräkontissa, en koe olevani tyhmän rohkea vaan ennemminkin omaavani tervettä pelkoa. Me ihmiset olemme niin yksilöllisiä, kumpa sen kaikki aina muistaisivat.
Juu, näinhän se on. Sen tosiaankin kun kaikki aina muistaisivat. <3
Mä olen pitkään lukenut blogia, ehkä vain kerran kommentoinut. Tämä on aivan mahtava blogi ja pelottavaa tässäkin on se että valehtelematta 80% jutuista on kuin olisin itse kirjoittanut ne. Todella paljon samoja harrastuksia, pohdintoja ja ajatuksia. Minä toki ehkä hieman enemmän haaveilija kuin noin aikaansaava. Sen takia on ihana lukea jotain näin energistä ja mukaansatempaavaa tekstiä.
Tämä pelko postaus tuli niin iholle tänään että se sai kommentoimaan. Tulin juuri käsilläseisontakurssilta, viidettä viikkoa viedään.
Jokaista tuntia on ohjannut pelko eikä edes etupenkillä vaan lähes konepellillä. Voimaa on, osaamistakin jonkun verran, kehonhalliintaa ja tekniikkaakin jo vähän MUTTA se pelko, se asettaa mut täysin oman tasoni alapuolelle. Todella iso turhautuminen ja epäonnistumisen fiilis kun pääsee kotiin vaikka tarkoitus olisi että fiilis olisi katossa tunnin jälkeen. Asiaa ei toki yhtään auta se että muut ovat todella hyviä sekä ilmeisen vailla pelkotiloja kaatumisesta, niskojen nyrjäyttämisestä tai muista haavereista.
Tekee mieli luovuttaa ja todeta että ei se pelko lähde pois mutta tiedän etten voi antaa periksi tässä vaiheessa. Aion käydä sielä niin kauan että osaan enemmän kuin tänään. Ehkä joku päivä sillä on jo turvavyö:)
Moi Henna! Kiitos kommentista. <3 Ihana kuulla, että olet tykännyt kirjoituksistani. Varmasti hassu tunne, että moni teksteistäni tuntuu omalta. 🙂
Todellakin nyt vaan jatkat sitä kurssia!! Se pelko siirtyy ehdottomasti jossain vaiheessa pois sieltä konepelliltä. Kai teillä siellä kuitenkin avustetaan? Ettei yksin tarvitse tehdä? Seinää vasten tai kaverin kanssa? Usko vain omiin voimiisi! Ei ne niskat siitä mene!! Mutta tiedätkö, se oli juurikin se mun pelkoni aiemmin käsilläseisonnassa! Se, että niskat menee. No ei mennyt vaikka alussa sieltä alas kaatuilinkin. 😀
Tsemppiä ihan tosi paljon!! Tule kertomaan kun pelko on siirtynyt pois konepelliltä! <3
Kiitos ja tuun ehdottomasti kertomaan?
Avustetaan kyllä ja parin kanssa tehdään myös. Turhautuminen tulee lähinnä kun muut oli jo lähtökohtaisesti hyviä, osa jo käveli käsillään ennen kurssiakin/:
Seinää vasten menee toki ihan jees mutta kaikki muu haastaa, jatketaan hatjoituksia☺️