Jos äitiä pelottaa..
16
Mitä jos äitiä pelottaa kaikki tuleva? Onko se normaalia? On. Pelkääkö kaikki äidit? Uskon niin. Ainakin me ensikertalaiset.
Raskauden alussa pelkäsin, että vauvalle tapahtuu jotain. Että tulee keskenmeno. Pelkäsin, että mitä jos vauva on vaikeasti vammainen tai jollain tapaa kehittyy niin hitaasti, että raskaus joudutaan keskeyttämään. Ensimmäisen kolmanneksen aikana pelkäsin kaikenlaista. Myös tulevaa. Nyt toisen kolmannenksen olen oikeastaan leijunut pilvissä, kaikki on tuntunut mukavalta ja helpolta. Olo energiseltä, lukuunottamatta muutamia päiviä. Pahoinvointia ei ole, lukuunottamatta muutamia kertoja.
Tähän asti olen ajatellut, että synnytyksestä selviää – onhan Suomessa niin hyvät synnytyssairaalat ja ammattilaiset siellä koko ajan läsnä. Tähän asti olen ajatellut, että imetyksestä selviää – vaikka se alkuun olisikin hankalaa. Tähän asti olen ajatellut, että vauva tulee kulkemaan elämässä mukana jotenkin ihan tuosta noin vaan – ihan niin kuin luonnollisesti. Tähän asti olen ajatellut, että tulen palautumaan synnytyksestä hyvin ja pääsen taas omien treenien pariin jo alkuvuodesta viimeistään. Tähän asti olen ajatellut, että vauva on rauhallinen jos mekin olemme.
Mutta entä jos synnytyksessä menee jokin pieleen? Entä jos joko minä tai vauva joudumme hengenvaaraan? Kuinka paljon se synnytys voi sattua? Entä jos minulle joudutaan tekemään sektio? Mitä jos siitä palautumisessa tulee komplikaatioita?
Entä jos vauva ei opi imemään? Tai jos sekin on kamalan kivuliasta? Mitä jos kuljen täällä keitetyt kaalinlehdet tissien päällä 24/7 ja vauva itkee ja minä itken ja kaikki itkee?
Mitä jos sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen? Mitä jos en yhtäkkiä pysty huolehtimaan vauvasta? Entä jos vauva itkee koko ajan? Ei syö, ei nuku – itkee vain. Mitä jos saan hermoromahduksen?
Jos en palaudukaan synnytyksestä helposti? Jos synnytys onkin vaikea ja siinä tulee jotain komplikaatioita ja synnytyksestä palautuminen kestää kuukausitolkulla?
***
On hassua kuinka äitiys herättää niin paljon erilaisia tunteita. Ensikertaa äidiksi tulevilla on varmasti tuhansia ajatuksia ja pelkoja. Suurin osa luultavasti turhia. Mutta eihän ajatuksia pois päältäkään voi kääntää. Ainakaan minuun ei vaikuta millään tapaa ”älä mieti turhia, nauti nyt vain” -sanoma. Jos joku asia mietityttää tai pelottaa, se tekee niin. Ja menee ajan kanssa ohi.
On myös hassua tutustua tähän äitiyden maailmaan. Se tuntuu jollain tapaa ristiriitaiselta maailmalta. Kun näen vaikkapa kaupungilla ihan tuntemattoman äidin pikkulapsen kanssa ja meidän katseemme kohtaavat – hymyilemme. Olemme yhtä. Olemme äitejä.
Äidit saavat tukea toisiltaan, vertaistukea ja jakavat kokemuksia. Samaan aikaan äidit arvostelevat toisten äitien valintoja ja tekoja. Kuka miettii liikaa ulkonäköä, kuka taas on unohtanut itsensä kokonaan lapsen tullen. Kuka imettää liian lyhyen ajan ja kenellä roikkuu lapsi tississä liian kauan.
***
Ystäväni sanoi minulle pari päivää sitten, että äitiyden myötä identiteetti muuttuu. Niin se taitaa olla. Minä vannoin kovaan ääneen vielä alkuvuodesta, että äitiys ei tule muuttamaan minua persoonana sitten tippaakaan. Mutta kyllä se taitaa muuttaa. On jo muuttanut.
Olkapäillä tanssii vanha Monna ja äiti Monna. Toisella olkapäällä pyörii ne samat vanhat jutut mitä aina on pyörinyt, ne Monnan jutut. Ja samaan aikaan toisella olkapäällä tanssahtelee jo äiti Monna, joka miettii asioita eri kulmasta.
Myös vartalon muuttuminen raskausaikana ja sen jälkeen on monille meille äideille tiukka juttu. Myös minulle se on ollut tiukempi, kuin uskoinkaan. Ja kun sanon tämän seuraavan lauseen ääneen, tiedän saavani vihaa niskaani. Kun katson nyt itseäni peilistä, on hetkiä kun mietin ettei tuolla peilissä ole enää se vanha Monna. Että siellä on joku turvonnut pallomaha, joka on kömpelö ja hengästyy ylämäisssä. Eikä sitä Monnaa ole joka kerta ihan helppo katsoa peilistä. Samalla kun nämä ajatukset pyörivät vinhaa vauhtia päässäni, se äiti Monna siellä toisella olkapäällä koittaa huudella päälle, että hei sitä se raskaus on.
Kun kehonkuva liittyy niin vahvasti myös omaan työhöni, on tosiaan sen muuttuminen ollut isompi asia itselleni kuin koskaan olisin luullut. Huomaan haluavani näyttää niin muille, kuin itsellenikin ettei raskaus vaikuta siihen kuinka ajattelen itsestäni tai muiden ajatukseen siitä, kuinka kovia treenejä vedän asiakkailleni tai kuinka hyvä pt olen raskaana. Mutta kyllä se vaikuttaa. Huomaan myös pelkääväni, että mitä jos en saakkaan kroppaani taas hyvään kuntoon sitten joskus. Että miten se vaikuttaa minuun, itseluottamukseeni tai työminääni? Tiedän, että niin kovin moni siellä ruudun takana nyt miettii, että voi kuule sitten kun vauva syntyy ei kropan muodoilla tai kertyneillä kiloilla ole yhtään mitään merkitystä. Mutta kun minä vähän luulen, että minulle silti tulee olemaan.
On hassua, että miten sekin asia on jotenkin paheksuttavaa, jos äiti haluaa saada itsensä kuntoon vauvan syntymän jälkeen? Miksi niin moni ajattelee sen olevan itsekästä? Tiedän toki, että todella moni ei myöskään ajattele niin. Vaan kokee, että jos on itse hyvässä kunnossa ja sujut itsensä kanssa, on mieli myös pirteämpi jaksamaan vauvan kanssa.
***
Nostan monille tuntemilleni äidille hattua. Katson heitä ja mietin, että tuossa on pointtia. Tuo kasvatustapa pitää pistää mieleen. Itse asiassa jokainen äiti on hatunnoston arvoinen. Jokainen tamplaa tyylillään myös äitiydessä. Mielestäni kaikkien äitien pitäisi antaa kukkia. <3 Pelkojensa, hassujen ajatustensa, tapojensa ja tekojensa kanssa. Niin kauan kaikki saisivat mielestäni kasvattaa ja olla äiti (tai isä) tavallaan, kunhan ei satuta lasta.
Minun on vielä loppuun näin julkisesti nostettava hattua eräällä äidille. Nimittäin Emmalle.
On ihana lukea hänen kirjoituksiaan äitiydestä. Hän on rohkeasti sellainen äiti kuin juuri itse haluaa. Hänen kirjoituksista huokuu, että hän tekee kaikkensa poikansa hyvinvoinnin eteen. Samalla blogista voi kuitenkin lukea, kuinka hän on edelleen myös Emma, ei vain äiti Emma.
Kiitos siis sinulle Emma, että jaat äitiysjuttuja rohkeasti blogissasi. Kannustat varmasti monia äitejä olemaan rohkeasti omia itsejään ja uskaltamaan olla juuri senkaltaisia äitejä, kuin itse haluavat.
16 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Ihana kirjoitus ja tähän on hyvin tiivistetty kaikki ajatukset mitä itse koin raskauden aikana. Nyt tyttö on 10kk. Tämä on nyt varmaan ihan klisee, mutta kaikesta selviää. Vaikka vauva olisikin ns. helppo niin itkuilta ja vaikeilta päiviltä ei säästy 🙂 vauvoille tulee vaiheita, jotka tulee ja menee. Ja kaikesta selviää! 🙂 tsemppiä sinulle loppuraskauteen 🙂
p.s jos olet ajatellut imettää, niin kannattaa liittyä Facebookissa imetyksen tukiryhmään 🙂 sen avulla olen selvinnyt monista imetyshaasteista 🙂
Pelko ja suojeluvaisto olivat itselle isoimmat muutokset ja äidiksi tulemisen myötä. Ensin pelkää keskenmenoa, sitten kohtukuolemaa, kätkytkuolemaa ja elämän kolhuja. Huh nytten kun neiti vähän päälle vuoden osaa jo vähän paremmin hengittää! 🙂 Apua kuulostaa varmaan kamalalta,mutta sitä se on. Ja faktahan se että turhaa me pelätään, asioihin kun ei voi vaikuttaa. Mutta siis jos lohduttaa, luulen että joka ikinen äiti puntaroi näitä samoja asioita, mutta tuntuu että hyvin harvoin sanovat pelkojaan ääneen edes ystävilleen tai kumppanilleen. Hih! Itseä lohdutti kun huomasin että miehellä oli samat pelot, yöllähän käytiin ” neiti peittelemässä” eikä tarkistamassa että kaikki on kunnossa 😉 Oot ihana! puss!
Hyvä kirjoitus Monna 🙂 Itse helmikuussa esikoiseni synnyttäneenä mietin myös samoja asioita. On hyvä että mietit ja selvität asioita, sillä siten prosessoit tulevaa äitiyttä mielessäsi ja valmistaudut siihen!
Pari asiaa, jotka mua olisi helpottanut ennen synnytystä; a) et kauheasti voi itse vaikuttaa asioihin, vauva tulee kun tulee ja sitä ei voi perua, vaikka kuinka siltä saattaa siinä tilanteessa tuntua 😉 b) synnytyksestä palautuu. Ei ehkä ensimmäisen kuukauden aikana, mutta siitä palautuu vaikka aluksi ei välttämättä siltä tunnu. C) jos haluat imettää, ota siitä selvää ennen synnytystä. Imetyksen tuki Ry:n sivut Facebookissa on kullanarvoiset 🙂
Onnellista odotusta! 🙂
Voi että, varmasti jokainen äiti pelkää ja miettii asioita laidasta laitaan – varmasti se on valmistautumista tulevaan.
Itse täällä juuri yhdeksättä raskausviikkoa viettäen on kerenny pelätä vaikka ja mitä. Ennen ensimmäistä ultraa sitä pelkäsi keskenmenoa, kohdunulkoista, tuulimunaa ja vaikka ja mitä. Päätin kuitenkin yksi päivä, että en jaksa pelätä. Murehdin sitten jos tulee murehdittavaa, huomasin itse jo että en osannut iloita raskaudesta. Melkein tuntu pelkojen keskellä siltä, että en haluakaan tätä kun mukana tulee tuhat pelkoa ja iso pino epätietoisuutta.
Mutta ainakin tällä hetkellä oon osannut jättää pelot taakse ja ajatella, että murehdin sitten jos tulee murehdittavaa.
Ulkonäköä olen itsekin miettinyt ja olen tullut siihen tulokseen,että kyllä sillä asialla on väliä itselleni. Etenkin tässä työssä jossa oma kroppa on myyntiväline ja motivaatio omille asiakkaille.
Vaikka odotan innolla kasvavaa vauvamasu jota saa silittää, samalla mietin sitä vatsaa josta erottu vatsalihakset.
Mutta minä uskon, että nämä on ajatuksia joita moni käy läpi. Eikä yksikään näistä ajatuksista tarkoita sitä, että ei olisi kiitollinen ja onnellinen pienestä ihmeestä. Ihminen on vain ajatuksiltaan niin moninainen.
Toivottavasti loppuraskaus olisi siellä helppo, tsemppiä! ?
Kuulostaa.. Äitiydeltä.
Äitiys on kaiken ihanan lisäksi myös mm.pelkoa. ”turhienkin” asioiden murehtimista, kaiken sen onnellisuuden rinnalla.
Omalla kohallani noi kaikki samat pelot oli esillä myös 2010 kun odotin meidän nuorinta, neljättä. Ympärillä hoettiin että kaikkihan menee jo rutiinilla kun neljäs raskaus.
Niin.. Neljäs yksilöllinen raskaus, en tuntenut vatsassa kasvavaa lastani yhtään sen paremmin kun aiempia kolmeakaan ennen kuin he syntyivät. Jokainen lapseni on oma persoonansa ja jokaisen kanssa vauva aika on ollut erilaista. Myös masennusta pelkäsin, koska kolmella aiemmalla kerralla sitä ei ollut tullut. Tulisiko se nyt? Entäpä voiko neljäs synnytys enään mennä hyvin, saati palautuminen.
Kaikesta selvittiin, niin kliseeltä kun se kuulostaakin. Lapsen 1v päivän iltana taputin itseäni olalle ja tokasin, selvisin, me selvittiin. Hetki kerrallaan, jokainen päivä kerrallaan uutta oppien. Tänä päivänäkin opin uutta äitiydestä jne kun vanhin lapseni matkaa lujaa kyytiä kohti teini-ikää, jaiks! Vastahan ite olin teini ja muistan hyvin kaikki kommervenkit 😉
Sinäkin Monna pärjäät 🙂 sulla on ihanat ystävät, perhe ja Tuukka ympärillä.
Muistat vaan sitten kun olet vauvahuumassa, huolehtia omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista myös. Päivä kerrallaa ja asia kerrallaan oppien uutta. Muista olla myös itsellesi armollinen. Mekin itkettiin vauvan kanssa kilpaa muutamat yöt, tai no.. Kaikkien neljän kanssa tuli ”se” aika, mutta väsymys saattoi välillä minulla purkautua niin.
Toivotan sinulle ja Tuukalle oikein antoisaa loppuraskautta ja ihanaa vauva aikaa syksyyn!
Ja kyllä, aina se raskausvatsa ei ole ihana ja koet olevasi yököttävän plösö 😉 nii mullakin kävi. Jälkeen päin valokuvista oon voinut myöntää että näyttäähän se masu kivalta mutta ei joka päivä kyllä tuntunut olo yhtä mukavalta 😉
T. Outi, sinua jo pitkään seurannut ”fanisi” 🙂
Mä olen täällä sun blogissa nyt kokoajan kommentoimassa kun sun kirjotukset tuntuu niin tutuilta. Tuohon kroppaan ja sen muutokseen.
Poikani on jotain niin siistiä, että välillä mietin miksi en tehnyt häntä aikaisemmin. Hah hah! Sain itse mielestäni painon nopeasti pois. 4kk synnytyksestä olin alle lähtöpainon. Raskautta en silti muistele kaiholla. En pitänyt siitä, miten kokoajan jännitti ja piti himmata vaikka tuntui hyvältä. Soudin itse 10km soutulaitteella vielä 4pvä ennen synnytystä. ? Itselläni kävi niin, että treenaan kyllä edelleen paljon ja olen tällä hetkellä aika tyytyväinen kroppaanikin. Lapsen saamisen jälkeen osaan kuitenkin paremmin pitää lepopäiviä. Koska kotona on ihanin pikku ukko pitämässä seuraa jos salille ei kiinnostakaan mennä. Poikani on nyt 1v. Käy ihmeessä lukemassa vanhoja blogitekstejäni. Tuntuu, että meillä on aika samankaltainen ajatusmaailma.
Ps. Niitä ihmisiä löytyy sitten aina, jotka arvostelee sitä että äiti treenaa. Kun sehän on niin väärin treenata lapsen kanssa tai olla siitä vuorokaudesta se 1h erossa vauvasta ? Meillä jätkä oli tänään mukana urheilukentällä kun miehen kanssa juostiin. Felix oli ihan into piukeena juoksemassa meidän kanssa.
Kaikki nuo tunteet ovat normaaleja.Keho muuttuu mutta onneksi ihan hyvin palautuukin.Neljä kertaa tuo linko on tullut läpi käytyä vapaaehtoisesti ja kaikki niin erilaisia raskauksia,kuten myös lapsetkin jotka ovat syntyneet.Vartaloon on tullut muutoksia mutta vuosien saatossa on tullut lempeys omaa kehoa kohtaan ja osaa hyväksyä sen omaksi paremmin kuin nuorempana.mutta kyllä sitä joka raskaudessa mietti omaa itseään että miten helkutissa tästä palautuu kun maha oli aivan valtava ja kenkiä ei mahtunut laittamaan jalkaan:) no eipä se maha tullut jäädäkseen..kaikki lapset ei oo ollut terveitä vaan siitäki on selvitty:) tsemppiä ihan hirveesti loppu raskauteen!
Hei! Täällä odotellaan myös esikoista rvlla 23 ja olisikin mukava lukea tavarahankinnoistasi 🙂 Itse olen vielä ihan alkutaipaleella hankintojen suhteen, muutamat käytetyt vaatteet ja pinnasänky onkin ainoat mitä meillä on. Tässä tavaraviidakossa on pää ihan pyörällä ja kaipaa paljon eri näkemyksiä mitä ja miten paljon pitäisi hankkia ennen vauvan syntymää…
Äidin huoli ei taida kadota koskaan. Äitini isän äiti 98-vuotias totesi isoisäni 80- vuotispäivillä: ” kun tuo poika nyt muuttaisi tähän samaan hoitokotiin, niin ei tarvitsisi enää murehtia miten pärjää kotona” ?
Juu, ja se huoli jatkuu hamaan hautaan; kun äiti huolehtii aina lapsistaan. Sitä lopulta ymmärtää myös omaa äitiään ja jotenkin se yhteys syntyy uudelleen; sukupolvien ketju. Mamman taitolaji onkin saada ne taimet lentoon (päästää irti ja luottaa että kaikki neuvot on annettu) kun aika on.
Älä säikähdä myöskään niitä hirveitä painajaisia että olet unohtanut vauvan johonkin, yöllä kääntynyt käärön päälle, yhtäkkiä lapsi on eloton. Heräät yöllä ihan paniikissa ja menet kuuntelemaan vauvan hengitystä ja itse itket hätääsi pimeässä makkarissa. Niin me kaikki muutkin itketään.
Itse kuvittelin ennakkoon että olisin sellainen rento mutsi mutta ei. Hoivavietti ja suojeleminen löi yli niin että en itseäni tunnistanut. Vasta nyt kun skidit alkaa lähennellä eskari- ikää niin ”osaan” olla se chillaava mutsi= olen luopunut tarpeesta pitää kaikki ohjat käsissä kun kaikkeen en voi vaikuttaa JA ne vahingot eivät tule kellokaulassa…
Myös se voi yllättää että mielikuvat vauvan persoonasta eivät vastaa todellisuutta. Muutama super menevä pariskunta on saanut rauhallisen ”runopojan” kun odotusajan mielikuvissa elettiin taaperoaikaa ylivilkkaan ikiliikkujan kanssa.
Mitä olisin halunnut tietää ennen vauvan syntymää? Että mene siihen vauva- arkeen 300 %:sti; muu maailma kyllä odottaa ja ei ne lenkkipolut mihinkään karkaa. Hössötä sydämen kyllyydestä vaikka osaa se ärsyttää; se on nyt sun elämää ja lyhyt hetki elämästä. Maha näyttää sellaiselta kohotetulta pullataikinalta joka poksautetaan; lässähtää täysin. Mutta palautuu nopeasti. Ja itse menin synnytyksen jälkeen ihan ylikierroksilla pari kuukautta; ei edes nälkä ollut eikä väsyttänyt yhtään vaan oisin voinut juosta 10 kilsan joka päivä. Tästä ei kukaan kertonut; mä olin ihan adhd ja sähköjänis. Ja se vauva voi imea 15 minsan välein eikä se tarkoita sitä että maitoa ei tule vaikka se mummo/ anoppi tai kuka tahansa sulle niin koko ajan hokee. Että sulta ei nyt vaan kuule tule sitä maitoa. Niin ja hommaa maidonkerääjät ja lanoliinia kotiin (kyllä, nännit voi mennä verelle ja se sattuu ihan…….) valmiiksi ennen vauvaa. Tutti; niin joku vauva huolii, joku ei mitään, yhdelle kelpaa vain luonnonkuminen; mutta jos imetys sujuu ja tutti kelpaa niin tulevaisuudessa se voi pelastaa monta tilannetta. Samoin pullo; meillä kukaan ei ole huolinut pullosta mitään maitoa (omaa tai korviketta) kuin vasta joskus yli puolivuotiaana. Aika monta asiaa selviää vasta kun se bebe syntyy että miten juuri teillä elo lutviutuu. Mutta vaikeaa olla miettimättä ennakkoon:)
Entä se oma vartalo; ehkä omat ajatukset ovat siirtyneet siitä miltä näyttää enempi siihen että sun kroppa toimii ja on terve. Että on lihaskuntoa vaikka se vatsanahka on pari kertaa venytetty; painoa ei juurikaan ole tullut lisää mutta runko on saanut osumaa. Läski ei ole enää sellaista ”kiinteää” vaan keskvartalolla on ihan omat vaeltavat ääriviivat. Olen siis armollisempi itselleni ja ylpeänä bikineissä rannalla. Kerran laitoin itseni kuntoon lasten jälkeen mutta en vain jaksa pitää itseäni siinä kunnossa (valitsin siis enemmän aikaa perheelle, jaksavamman äidin, kohtuullisen määrän liikuntaa, pienen fläsän massuun ja lautaselle välillä herkkuja:)). Nämä on taas niitä kuuluisia valintoja.
Ihanaa odotusaikaa; vauvan liikkeiden tunteminen on jotain ihmeellistä. Ja se ensimmäinen vuosi on huima; miten tissimaakarista tulee kahdella jalalla liikkuva persoona.
Juuri näin! ?
Hei Monna! Itse kävin samoja pelkotiloja läpi ja lähes kaikki ne myös toteutuivat. Synnytys oli kamala, imetys ei aluksi onnistunut, ”sairastuin” baby bluesiin ja sitä kautta synnytyksen jälkeiseen masennukseen. En saanut edes kaikilta ystäviltä tukea, ja se karsikin ihmisiä elämästä.
Nyt kun vauva on 2,5kk, moni asia on jo helpottanut ja olen itse kasvanut äitinä vauvan myötä. Alun paniikkihelisijästä onkin kasvanut rento äiti 🙂
No, mitä tällä halusin sanoa, oli se, että vaikka alku ei olisikaan ruusuinen, siitä selviää. Jopa minä selvisin 😀
Tsemppiä ❤️
Hei Monna! Olen lueskellut blogiasi nyt vasta oikeastaan tämän sinun raskausajan. Samassa tilanteessa olen itsekin, ensimmäistä lastaan odottava, äidinalku. Joulukuussa olisi ”paketin” määrä saapua, joten vähäsen perässä tullaan.
Samaistuin niin tähän kirjoitukseen. Olin tuossa päivänä muutamana kaupoilla ja sovituskopissa se iski: katsoin vartaloani ja mietin että tätäkö tämä nyt on? Minulle on kertynyt painoa 3kg, mikä nyt ei järkyttävän paljoa ole. Silti, kun siellä sovituskopissa survoin tukevia urheiluliivejä päälleni, teki mieli haistattaa paskat kaikille ja kaikelle. Tuvotusta, vähän väsymystä ( kolmivuorotyö ) , hormonit ja ihan vaan yleinen vitutus.
Olen aina ollut aktiiviliikkuja. Saliharjoittelu on ollut mulle henkireikä. Nyt kun siellä saa tehdä mukavasti ”puolivaloilla” niin kylläpä sylettää. Tiedän kyllä että sitten raskauden jälkeen ehtii kyllä ja pitää antaa itsensä palautua. Terkkarikin sanoi että olet niin hyvässä kunnossa ettei ole mitään hätää synnytyksen jälkeen. Selvä. Ok. Miksi sitten mietin ja panikoin. En tiedä. En syö makeaa. En suolaisia herkkuja. En syö ”kahden edestä” ja jokainen raskaus on erilainen. Silti olen kauhusta välillä lankeaa, että missä se kroppa on? Ja tosiaan: tulisi nyt se kunnon raskausmaha eikä tämmöinen pömppö, joka nyt lähinnä näyttää siltä että kalja ja makkara on vaan maistunut.
Tsemppiä sinne! Ihana lukea rehellisiä, aitoja kirjoituksiasi! Hyvää kesän jatkoa!
Todella hyvä kirjoitus Monna!
Täällä ollaan myös raskaana, rv 23 menossa! Olenkin seurannut blogiasi tiiviisti viime alkukeväästä lähtien. Ja voin vain sanoa, että samojen asioiden äärellä täälläkin painitaan. Kirjoituksesi koskien raskautta ja äitiyttä ovat olleet todella osuvia ja hyviä, varmasti jokainen tuleva äiti pohtii näitä samoja asioita.
Itselläni varmaan suurin totuttelemisen aihe on ollut tämä muuttuva keho. Koko ikänsä urheilevana, hoikkana, hyväkuntoisena naisena tämä on ollut suurta tunteiden myllerrystä, peilistä katsoo aivan vieraan näköinen ihminen. Mutta eiköhän tähänkin kasvavaan masuun pian rupea tottumaan.
Kiitos sinulle, että olet jakanut mielipiteitäsi ja kokemuksiasi koskien raskauttasi ja tulevaa äitiyttäsi. Ja mielelläni luen jatkossakin näitä postauksia. Ja kiinnostaisi myös teidän hankinnat vauvalle.
Tsemppiä odotukseen!
Ihanaa että uskallat kirjoittaa peloistakin rehellisesti.
Minulle iski synnytyksen jälkeen kamala baby blues, joka kesti aika tarkalleen 3 viikkoa. Välillä oli aivan ihanaa, mutta välillä murehdin ja itkin valtavaa elämänmuutosta ja pelkäsin parisuhteen puolesta. Onneksi tiedostin koko ajan, että kyse on baby bluesista, ja että se menee yleensä ohi muutamassa viikossa.
Muutaman kuukauden ajan synnytyksen jälkeen kroppa piti kiinni ”vatsarasvasta”, mutta noin puolen vuoden kohdalla se alkoi sulaa pois kuin itsestään (imetin siis vielä tuolloin). Ei siis kannata stressata vaikka ei ihan heti mahtuisi vanhoihin vaatteisiin 🙂
Ihanaa loppuraskautta, nauti kauniista masusta 🙂
Huippupostaus! <3 Itse vuoden äitinä olleena voin kertoa että kaikki, varsinkin sinä, muutut ikuisesti. Jotkut, niinkuin minä muuttui myös pysyvästi ulkoisesti. Nämä muutokset kuuluukin aiheuttaa kaikenlaisia tunteita, tulet huomaamaan kuinka myös se vauva tulee herättämään sun KAIKKI tunteet. Nyt vuoden jälkeen olen jo aika zen: sinut itseni kanssa, löytänyt oman äitiyden ja hyväksynyt lapsen tuomat asiat. Tämä on uskomaton matka. Tervetuloa lämpimästi äitien joukkoon!