Niin minäkin rakastan.
12
Monet teistä tietävät, että olen parin viime vuoden aikana puhunut täällä blogissa paljon itsensä hyväksymisestä ja armollisuudesta itseä kohtaan, niin henkisesti kuin fyysisesti. Että omaa peilikuvaa pitäisi oppia rakastamaan oli se sitten minkälainen tahansa. Ensin pitäisi oppia rakastamaan peilikuvaansa ja vasta sen jälkeen lähteä sitä muokkaamaan, jos siinä muokkaustarpeita näkee.
Umppu kirjoitti hyvän postauksen pari päivää sitten, siitä kuinka hän rakastaa omaa vartaloaan. Rakastaa vaikka siinä olisi pari raskausarpea tai vähän jaloissa selluliittia. Rakastaa silti ihan täysillä. Luin sitä juttua ja mietin miten ihanasti sanottu. Miten ihanasti Umppu ajattelee itsestään.
Olen ollut yllättävän tiukka itselleni raskauden myötä. Tai siis sille omalle peilikuvalleni. Se on ihan yllättänyt minut itsenikin. Ennen raskautta ihan tosissani joka päivä ajattelin peilikuvaani katsoessani, että olen siihen tyytyväinen. Vaikka olikin huonompia päiviä tai turvonneita hetkiä, mutta silti en koskaan katsonut itseäni peilistä ja ajatellut, että hyi.
Nyt kehonkoostumuksen muuttuessa ja vatsan kasvaessa olenkin sitten yllättänyt itseni peilin edestä miettimästä, että voi sentään. En silti edelleenkään ole ajatellut, että hyi. Mutta kehonkuvan muuttumista on ollutkin yllättävän vaikea sulattaa.
Tiedän, että moni äiti siellä ajattelee kuinka voin sanoa näin. Tai kuinka voin ajatella näin. Kuinka itsekäs olen kun mietin vain peilikuvaani, vaikka sisälläni kasvaa uusi elämä ja kohta meidän elämämme mullistava pieni rakkauspakkaus. Mutta en itse ajattele näillä kahdella asialla olevan merkitystä toisilleen. Tai niiden mitenkään kumoavan toisiaan. Samaan aikaan kun olen ollut liian ankara omalle peilikuvalleni, olen ihan yhtä paljon odottanut tulevaa pienokaista, ihan yhtä paljon oppinut jo nyt rakastamaan sitä, kuin jos en olisi miettinyt peilikuvaani.
Tuon Umpun jutun luettuani kuitenkin jotain kliksahti päässäni. Tajusin jotenkin hyvin konkreettisesti sen, että niinpä niin – hitto vieköön minäkin rakastan vartaloani. Edelleen. Tunsin oikein sellaisen kuohun sisälläni, että jumankaude nyt minä aion nauttia tästä.
Aion olla armollisempi itselleni. En tuomitse itseäni, vaikka en palautuisikaan raskaudesta niin nopeasti kuin jotkut fitnesstähdet maailmalla. Annan itselleni aikaa palautua, haluan mennä pehmeästi ja rauhallisesti eteenpäin synnytyksen jälkeen. En kiirehdi tai aseta mitään aikatavoitteita, että tuohon ja tuohon mennessä kilojen pitää olla poissa ja vatsan taas litteä. Tiedän, että voin silti olla uskottava työssäni – vaikka vartaloni onkin käyntikorttini. Ei minun tarvitse näyttää muutama kuukausi synnytyksen jälkeen yhtä kireältä kuin viulunkieli.
Haluan valmistaa itseäni näillä ajatuksilla jo nyt siihen palautumisvaiheeseen. Vaikka ajatukset vauvan syntymän jälkeen ja varmasti myös sitä ennen heittävät häränpyllyä vielä miljoona kertaa, haluan jo nyt opettaa itseäni olemaan armollisempi itselleni.
Haluan kulkea peilin ohi niin nyt kuin tulevaisuudessakin ylpeänä. Katsomaan itseäni yhtä hyväksyvästi ja rakastavasti kuin ennenkin. Olkoon rasvaprosentti suurempi tai pienempi ja vaikka vatsa löllyisi hetken kuin tyhjä kengurun pussi. Haluan aina muistaa sen, että ulkokuori on vain ulkokuori. Sisällä on se itsevarmuus. En halua ikinä olla se äiti, joka katsoo itseään peilistä ilkkuen ja halveksuvasti, samalla kun pieni tytär katsoo vierestä ja ottaa mallia. Haluan opettaa lapselleni alusta asti rakkauden ja hyväksynnän itseään kohtaan.
12 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Ihana kirjoitus! Todellakin kannattaa antaa kropalle rauha palautua, eihän sitä ikinä tiedä miten raju synnytys on. Lenkkipolulle ja salille pääsee myöhemminkin.. 🙂 Nauti raskausvatsastasi ja kropastasi ja anna itsellesi armoa.
Kiitos. <3 Juu, näin se on.
Lenkkipoluille ja salille pääsee koska vain, ne ei sieltä katoa. Palautumiseen kannattaa antaa aikaa ja armoa. 🙂
Ihana postaus, oot ihana! Susta tulee huippu äiti.:-)
t. Susanna rv34 ja Muru
Voi kiitos!! <3
tää asia on mum mielestä niin surkuhupaisa, itse nyt siis toista odotan ihan viimesillään ja esikoinen on 1,5v. Surkuhupaisaa siis se että vaikka tässä toisella kierroksella luulisi jo tietävänsä nämä asiat ja tietää että kyllä se kroppa viimeksikin palautui, niin ei nyt onkin paaaaljon vaikeampaa ollut hyväksyä se että niihin samoihin kohtiin, kuin viimeksikin (takalisto ja reidet, joihin minulla muutenkin tavara ensimmäisenä kiinnittyy) niin se tavara taas kertyy 😀 mutta juu kyllähän se lähtee kun ei sitä super syömisellä ole kerryttänytkään 😛 Ihanaa loppuraskautta ja toivottavasti alun pahoinvoinnit ovat sinulla ainoita ”tuskia” tällä ihanalla tiellä 🙂
Hauska kuulla, että myös jo kerran sekä raskauden, että palautumisen kokenut kokee silti näitä samoja fiiliksiä. Inhimillisyyttä se kai on. 🙂
Ihanaa loppuraskautta myös sinulle!
Niin samoja tuntemuksia täällä.
Ja taisipa Nanna Karalahtikin tässä lähiaikoina todeta, että kun on hetken elänyt vauvan kanssa jo niin on paineet palautumisesta siirtyneet taka-alalle. Niin se varmasti menee..
Mulla jo monta raskautta takana ja aina oon palautunut. ? nyt kuitenki kroppa alkoi olla jo hyvässä kuosissa ja eiköhän jenkat pursua vyötärönauhan yli? vaikka niin rakas pieni vatsassa kasvaakin!❤
Kiva kuulla, että myös muilla odottajilla on samanlaisia tuntemuksia. 🙂
Kyllähän sen järjellä tietää, että palautuminen tulee tapahtumaan – ajan kanssa. Mutta välillä sitä ei vain tunteiltaan muista. 😉
Se muutos on niin häkellyttävän iso ja nopea, ettei siinä pää pysy mukana. Tsemppiä noihin tunteisiin 🙂
Niin se taitaa olla. Kiitos 🙂
Armollisuudella ja itsensä arvostamisella lapsesi saa esimerkillisen äidin. Lapsen tarpeet ovat varmasti tärkeämpiä kun oma kehon muokkaus, paino ja muoto, ainakin toivon niin. Sääliksi käy niitä lapsia joiden äitien elämä pyörii peilin ympärillä ja surkutellaan vatsamakkaroita ja ryppyjä. Lapsihan ottaa oppia vanhemmista ja saa kuvan että ulkonäkö/paino on tärkeintä ja ihmisarvon mittari. Mutta se että pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kun on riippumatta painosta; entä yli ja alipainoiset? Koska jos hyväksyy sen niin antaa itselleen ”luvan” olla ”sairas” jos bmi on vaikka 40 tai 15. Mitä mieltä?
Näin juuri, armollisuudella ja itsensä arvostamisella kasvattaa varmasti terveellä itsevarmuudella varustetun lapsen. 🙂
Itsehän en puhunut itsensä hyväksymisestä, vaan itsensä rakastamisesta. 🙂 Että kun se muutoksen haluaminen lähtisi sen vuoksi, että rakastaa itseään ja haluaa tehdä itselleen hyvää.