Eilen salilla, istuessani vinopenkissä käsipainot käsissäni, kahden sarjan välissä tajusin, että ihan tosissani rakastan treenaamista.  Se fiilis, mikä treenin aikana valtaa kehon ja mielen on jotain sellaista, mitä en saa mistään muusta.

Eilen hymyilytti salille mennessä, mutta myös sen jälkeen. 🙂

Nyt raskauden aikana treenaaminen on ollut paljon vähäisempää kuin ennen raskautta. Ensimmäinen kolmannes meni todella vähäisillä treenimäärillä, koska olo oli vain niin kamala ja väsynyt. Oli pakko vain levätä. Toisella kolmanneksella kun pahoinvointi loppui ja energiat palasi, kävin taas useamman kerran viikossa salilla. Nyt viimeisellä kolmanneksella tuntuu, että ainakin vielä treenimäärät on suhteellisen samat kuin toisella kolmanneksella.

Kuitenkin sohva on houkutellut paljon enemmän. On ollut paljon niitä hetkiä, että on tullut mietittyä ettei sinne salille kannata nyt mennä. Ja toki olen tyytyväinen siihen, että olen osannut ottaa rennommin treenijuttujen suhteen nyt. Silti joka kerta, kun salille olen mennyt, on fiilis ollut niin super hyvä treenin aikana ja sen jälkeen. Energiaa on ollut paljon enemmän koko päivän ajan ja mielialakin on tuntunut pirteämmältä.

Viime viikolla salilla.

Lauantaina salille lähdössä.

Muistan, että olen joskus aiemminkin tätä pohtinut. Sitä kuinka treenaamisesta on tullut minulle niin tärkeää ja että minusta on tullut jollain tapaa urheiluhullu. Pikkutyttönä olin meidän luokalla sitä keskitasoa. Liikuntatunneilla en jäänyt jonon viimeiseiksi seisomaan, kun valittiin joukkueita. Mutta en ollut myöskään ensimmäisten joukossa ikinä. Ainoa liikuntamuoto mikä kiinnosti oli tanssi. Vuosien harrastamisen aikana siitä kehittyi todella rakas harrastus. Mutta en ikinä saanut mistään liikuntamuodosta mitään euforista tunnetta, en endorfiiniryöppyä tai mitään.

Lankutus-harjoitukset vuoden ikäisenä. 😉

Nyt aikuisena olen vasta saanut näitä kokemuksia. Onnistumiset on yksi asia, ne kerrat kun on oppinut vaikka seisomaan päällä tai tekemään jotain mitä on aina halunnut ja sitten harjoittelun kautta siinä on onnistunut. Se euforinen fiilis, mikä niistä onnistumisista on tullut on ollut huikea.
Mutta myös ihan perus punttitreenin aikana tuleva fiilis, on tosiaan jotain sellaista mitä en oikeastaan mistään muusta saa. Tuntuu siltä, että olen ihan voittamaton, pystyn mihin vain. Niin hassulta kuin se kuulostaakin. Mutta ehkä teistä joku siellä tietää tämän tunteen.

Salikuvaukset 2014

Tämä fiilis tuli minulle taas eilen, kun tein vinopenkkipunnerrusta salilla. Kun siinä maha pystyssä painoin menemään toistoja, tuntui että olen ihan yhtä voimakas ja kykenevä nyt ison mahani kanssa kuin ilmankin sitä. Olin jollain tapaa ylpeä itsestäni. Ja treenin jälkeen olin ihan täynnä energiaa. Vedin asiakkaalleni treenit, tulin kotiin, siivosin ja tein vielä Tuukalle ja minulle ylläri-iltapalaa. Menin nukkumaankin vasta klo 23.

Päätin viime viikolla salilla ollessani, kun taas tämä sama euforinen tunne valtasi kehon ja mielen, että nyt käyn taas salilla aina kun sinne on mahdollista mennä. Aina kun olo tuntuu virkeältä, eikä kehoni ja masuvauva vaadi lepoa. En jää sohvalle vain siksi, että olen raskaana. Mutta jään sohvalle, jos raskaus sitä vaatii. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Eräs seuraajani instagramissa (raskaana vko:lla 37) kertoi eilen, että oli juuri jutellut lääkärinsä kanssa ettei raskaus ole tosiaan mikään poikkeustila naisen elimistölle, vaan nimenomaan siihen naisen vartalo on luotu. Miksi siis jättää treeni pois jos se hyvältä tuntuu? Kaikilla se ei tunnu hyvältä raskausaikana ja kehoa on pakko osata kuunnella. Ei treeneihin pidä mennä, jos kroppa on aivan loppu ja vaikkapa liitoskivutkin on riesana.

Mutta koska itse voin puhua vain omasta puolestani, puhun tästä fiiliksestä joka minut valtaa treenatessa, olin sitten raskaana tai en. Ja se fiilis ja energia on niin suurta, että haen siitä voimaa ja iloa kaikkeen muuhunkin tekemiseen.
Joskus pari vuotta sitten naureskelinkin, että ennen olin super innoissani bilettämisestä ja uusista bilevaatteista ja korkkareista ja vip-loungeissa pyörimisestä. Nykyään innostus tulee treenaamisesta. Ja se tulee vähintään kaksinkertaisena määränä, kuin innostus bilettämisestä. <3

Kesälomalla salilla Nurmeksessa.

***

Juuri tämän vuoksi myös taidan rakastaa työtäni niin paljon. Saan jakaa urheilun ilosanomaa asiakkailleni. Saan innostettua heitä tekemään treeneissä parhaansa ja voittamaan itsensä. Saan motivoitua teitä lukijoitani. Saan kertoa tästä ihanasta fiiliksestä eteenpäin. Liikunta on mielestäni parasta silloin, kun siitä nauttii näin paljon! Ei silloin kun se on pakkopullaa. Sen vuoksi onkin todella tärkeää löytää juuri ne omat keinot liikkua ja urheilla. Ei kaikkien tarvitse tykätä tanssimisesta tai kuntosalilla treenaamisesta. Ei kaikkien tarvitse nauttia juoksemisesta tai uimisesta. Jokaisella on se oma juttunsa mistä nauttii. <3

Ihanaa ja energistä viikon jatkoa kaikille!! <3

Mä olen aina ollut suhteellisen malttamaton kaveri.
Eikä se piirre oikeastaan ole mihinkään hävinnyt iän myötä.

Tällä viikolla tuli ekaa kertaa sellainen jännityksen kouristus mahanpohjaan, että voi herranen aika sentään, Vauva Pursiainen saapuu meidän elämäämme ihan pian. Vain muutamia hassuja viikkoja tarvitsee enää odottaa. Tänään starttasi viikko 30.
Raskauslaskurin mukaan olen ollut raskaana nyt 204 päivää ja jäljellä on vielä (tai siis enää!!) 76 päivää laskettuun aikaan. Voi luoja!!

Tavallaan tuntuu, että olen ollut raskaana jo varmaan kaksi vuotta. 😀 Mutta toisaalta sitten tuntuu, että tämä melkein 7kk on mennyt ihan hujauksessa, että juurihan vasta tein sen raskaustestin. Nyt kuitenkin pikkuhiljaa alkaa olemaan jo sellainen fiilis, että olisipa pian jo lokakuun loppu ja pieni prinsessamme ulkona masusta. Samalla kauhistellen mietin tulevaa synnytystä.

Ihan super ihanat kommentit postaukseen ”Kertokaa minulle jotain hyvää” – helpotti jonkin verran kyllä synnytysjännitystä. Ja olen miettinytkin, että se on kuitenkin vain pieni hetki elämästä. Niin kuin tatuoinnin ottaminen, sattuu ihan perkeleesti, mutta kun neula irtoaa vikan kerran ihosta kipu häviää mielestä. Eikä nyt tarvitse siellä pelästyä, että vertaisin tatuoinnin ottamista ja synnytystä samanlaiseksi kokemukseksi. 😀 Mutta tämä ajatus helpottaa minua. Kipu on vain hetkellistä ja kun pieni nyytti nostetaan rinnalle, kipu unohtuu.

Haluaisin jo nähdä lapsemme kasvot ja tutustua häneen. Vatsassa hän ainakin on hyvin riehakas ja voimakas pieni kaveri. Viime yönä teki mieli sanoa hänelle, että koitas nyt ottaa vähän aikaa iisimmin siellä masualtaassa, että äiti saa nukkua.

Näin malttamattomalle ihmiselle yhdeksän kuukauden odotus tuntuu ihan hullun pitkältä ajalta. Ja kuten eräs kaverini oli sanonut kyllästyessään niihin ”nauti nyt vielä hetki siitä raskaudesta, kohta se rauhallinen aika on ohi” – onhan tässä nautittu elämästä jo yli kolmekymmentä vuotta rauhassa, nyt saisi jo 9kk ja odttomainen olla ohi. 😀
Itse olisin hyvin voinut sanoa samat sanat.

Haluaisin jo päästä kokemaan sitä kaikkea ihanaa ja yhtä aikaa pelottavaa. Miten kaikki luonnistuu meillä? Miltä ensimmäiset päivät kotona vauvan kanssa tuntuu? Miten Gere ja Pimu suhtautuu pikkuiseen? Että mitä se elämä on sitten, kun yhtäkkiä täällä onkin yksi tyyppi lisää. Ihan oma pieni persoona. Minkä näköinen hän on? Onko nimivaihtoehdot, joita olemme miettineet sopivia hänelle? Entä jos hän ei yhtään näytäkään siltä meidän suosikkinimeltä?

Haluaisin jo päästä ihanien vaunujen kanssa rullailemaan Töölön katuja. Nähdä miten itse palaudun synnytyksestä. Nähdä millainen syksy tulee. En meinaa malttaa odottaa enää.

Se on tosi jännittävää kaikki. Että ihan tosiaan meidän elämämme muuttuu pian aika paljon. Että se pieni, alle metrin mittainen ihminen tulee valloittamaan maailmamme.