Tiedättekö, olen monta kertaa kirjoittanut siitä kuinka harmittaa negatiiviset kommentit. Minulle niitä jostain syystä myös on sadellut blogiurani aikana vähän liikaakin. Mutta myös minä ymmärrän välillä kommentit väärin.

Joka kerta kun kirjoitan jotain vähän arempaa tai henkilökohtaisempaa blogiin, mietin tuleekohan tästäkin taas jotain naputusta. Tai sanooko joku jotain, mikä tuntuu pahalta. Usein tällaisten postausten kommenttien lukeminen on jopa vähän sydän syrjällään selaamista. Pelko siitä, että joku onnistuu napauttamaan johonkin arkaan kohtaan tai sitten ihan vain suoraan haukkumaan.

Ilkeimpiä ja inhottavimpia kommentteja en enää julkaise. Olen päättänyt joskus noin vuosi sitten, että minun blogi – minun säännöt. Ja ne minun säännöt ovat positiivisia. Haluan kuulla lukijoiltani vinkkejä ja mielipiteitä. Sehän on parasta. Suon toki myös mielipidevapauden, eli joskus joku voi olla jostain eri mieltä kuin minä.. Herranen aika sentään.. 😉

Mutta negatiivisen ilmapiirin viljeilyä en täällä halua. Jos joku suoraan v*ttuilee minulle tai haukkuu, tai epäasiallisesti kommentoi erittäin negatiiviseen sävyyn – poistan kommentit.

Pari päivää sitten sain kommentin koskien tyttölupausta. Luin sen tällä kertaa itse todella kriittisesti. Ajattelin, että minkä vuoksi pitää iloisestakin asiasta tulla napauttamaan, että: ei se noin tule menemään. Kyseessä oli kuitenkin täysin väärinkäsitys. Lukija ei ollut tarkoittanut kommenttiaan piikiksi tai napautukseksi. Se oli vain lausahdus, jonka hän kertoi omien kokemuksien perusteella. Jos olisin kuullut sen, olisin kuullut kommentissa hymyn. Enkä olisi ottanut sitä napautuksena.

Oli kuitenkin super ihanaa ja erittäin hienoa käytöstä mielestäni tältä lukijalta, että hän tuli ja tarkensi kommentin sisältöä, vaikka minä olinkin vastannut hänelle aika tylysti. Kiitos siis vielä sinulle ymmärryksestä ja erittäin asiallisesta käytöksestä. Itse olin liian kärkäs. Liian herkkä.

Olenkin miettinyt monesti, että olenko vain liian herkkä bloggaamaan? En siis ole lopettamassa en. Mutta uskokaa tai älkää, olen monesti mm. miettinyt josko ottaisin kokonaan kommentointimahdollisuuden pois. Sitten ei tarvitsisi aina pelätä niitä p*skakommentteja. Mutta toisaalta kun 98% kommenteista on juuri se blogin suola ja sokeri. <3

Otanko vain turhan herkästi asiat? Nyt reilu neljä vuotta blogia kirjoittaneena olen kovettunut kommenttien kanssa. Suurin osa sellaisista suoranaisista v*ttuiluista ja vähättelyistä menee toisesta sisään ja toisesta ulos. Ne ei oikeasti enää hetkauta. Silti välillä tulee niitä hetkiä, kun ihan pienikin juttu saattaa tuntua todella pahalta.

Olen monta kertaa myös miettinyt, että pitäisikö vain kirjoittaa vähemmän henkilökohtaisia asioita. Vaikka tietynlainen päiväkirjamaisuus on blogistani vuosien saatossa rapissut pois, kirjoitan silti useinkin hyvinkin henkilökohtaisia ajatuksia ja pohdintoja. Kerron isoista kivistä, mitä tielle sattuu. Pitäisikö niitä tekstejä vain vähentää, jotta selviäisi itse vähän vähemmällä pahalla mielellä? Vai pitäisikö sittenkin vain kovettua vielä lisää?

Eräs ystäväni sanoi minulle näin: ”Sinä ja blogin Monna ette ole ihan täysin identtiset. Että te perheenä kyllä tiedätte levyjen a- ja b-puolen, mutta kun on vapaus valita, niin kirjoitus lähtee vaan toiselta vinkkeliltä. Eikä tämä aina tule selväksi lukijalle, joka sinua ei tunne”.
Ja tosiaan, näin se juuri on. Kirjoitan, kuten ajattelen. Aina siltä positiiviselta vinkkeliltä. Aina yritän löytää asiasta kuin asiasta sen puolen. Se ei tietenkään aina kaikkia miellytä.

Juttelin äitini kanssa tästä asiasta ja hän sanoi, että en saisi antaa negistelijöille sitä riemua, kun he huomaavat kommenttinsa ärsyttäneen minua tai jopa satuttaneen. Ja olen kyllä äitini kanssa samaa mieltä. Mutta sitten toisaalta, kuten hänellekin sanoin – joskus se kuppi vaan menee täyteen ja vähän yli, ja sitten se menee nurin.

Siis yksi ihanimmista viikonlopuista takana! <3 Meillä oli tiedossa juhlat Itä-Suomessa lauantaina. Oltiin suunniteltu lähtöä lauantaille, aikaisin aamusta. Perjantaina kuitenkin ultran jälkeen Tuukka sanoi, että nyt on sellainen juttu, että pakkaa mukaan koko viikonlopuksi vaatteet ja muut tarvikkeet – mukaan lukien juhlavermeet Annan juhliin.

Kotoa lähdimme hieman ennen puoltapäivää ja minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta minne. Tuukka oli hoitanut koirille hoitajan, äitini ja veljeni. Ja kaikki muutkin jutut oli Tuukka suunnitellut selkäni takani yllätystä varten. 🙂

(varautukaa kuvapaljouteen)

Jossain Mikkelin kohdilla aloin vähän aavistella ja kun näin kyltin Savonlinna 79km, tiesin mihin menemme. <3 Minä en ole käynyt koskaan Savonlinnassa ja Tuukkakin vain nuorempana futisturnauksessa. Olimme puhuneet jo muutamana kesänä, että siellä haluaisimme käydä. Oli siis aivan super ihana yllätys päästä kahdestaan Savonlinnaan. Ja vaikka koirat onkin meille super rakkaita, oli ihana viettää aikaa ihan vain toistemme kanssa. <3

Kiertelimme pitkin kaupunkia ja kävimme syömässä Sarastro-nimisessä ravintolassa. Oli ihana vain tallustella ilman kiirettä mihinkään. Hotelliin Tuukka oli varannut astetta paremman huoneen ja sielläkin oli kiva köllötellä sängyssä ja katsella telkkaria. Kovat sateet ja tuulet raivosivat Savonlinnassa sekä perjantaina, että lauantaina aamusta. Meille oli kuulemma suunniteltu myös parin tunnin risteily, mutta sää ei antanut siihen mahdollisuutta.

Lauantaina sitten aamusalin, aamupalan ja lounaan jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Kiteetä. Olimme saaneet kutsun Annan valmistujaisiin. Ja ilolla juhliin osallistuimme. Oli myös ihana nähdä muut ystävät, jotka paikalle oli kutsuttu. Marissa, Ville, Aino, Petra, Elina, Santtu, Janina, Miko, Terhi ja Matias.
Tunnelma juhlissa oli alusta asti aivan mahtava. Annan äiti ja Anna itse oli kyllä niin mukaansa tempaavia, iloisia ja toivottivat olemuksellaan kaikki sydämellisesti tervetulleiksi. Juhlissa oli paljon Annan sukulaisia ja sitten meitä kavereita. Myös Henryn (Annan veli) kavereita oli paikalla, koska valmistujaiset olivat tuplavalmistujaiset. Sekä Anna, että Henry olivat siis lauantain tähtiä.

Ruokapöytä notkui kaikkia herkkuja! Oli niin hyviä ruokia ja jälkiruokia, että oli pakko santsata molemmista pöydistä pariin otteeseen.. 😉 Ja nuo mansikat oli aivan super herkullisia! Kuulemma Kiteen omia. <3

Meillä oli oman porukan kanssa pieni takkanurkkaus vallattuna ja siellä kikatimme ja höpötimme reilut kuusi tuntia. Aika meni ihan siivillä tällaisessa seurassa ja puoli kymmenen aikaan me Tuukan kanssa sitten poistuimme vuokramökillemme nukkumaan. Juhlat olivat jatkuneet pitkälle yli puolen yön.

Vielä sunnuntaina ennen kotiinlähtöä saimme nauttia ihanasta brunssista Annan luona. Foodin oli pistänyt mukavan lähetyksen Annalle ja Anna ja Terhi oli loihtunut niistä mahtavia herkkuja.

Mahat ja mieli onnellisina lähdimme sitten kotimatkalle. <3

Kyllä voi pistää hymyilyttämään tällainen viikonloppu vielä monta päivää jälkeenkin. Maailman paras mies, joka järjestää tällaisia yllätyksiä ja niin ihania ystäviä olemassa. <3 
Olen onnekas! <3 <3