Mulla alkoi maanantaina elämäni ensimmäinen dieetti. Neljäs päivä siis menossa ja mä olen tohkeissani.

Aiemmin kesällä kerroin hieman tästä projektista, mutta nyt kerron vielä vähän lisää.
Olin miettinyt jo jonkin aikaa, että haluan haastaa itseäni lisää. Kesä meni herkutellessa ja niin olin sen suunnitellutkin. Annoin itselleni luvan mennä löysästi syömisten osalta kesän. Ja meninkin. 😀 Osaltaan tähän löysäilyyn ja sen helppouteen vaikutti se, että tiesin syksyllä mulla starttaavan dieetin.
Miksi sitten halusin dieetille? Enkö olekaan tyytyväinen kroppaani?

Ei, siitä ei ole kyse. Edelleen tykkään vartalostani ja kun katson itseäni peilistä sieltä vastaan katsoo tyytyväinen ja iloinen Monna. Tyytyväinen itseensä ja iloinen elämästä. 🙂
Mutta halu vähän testata omaa kroppaa ja pääkoppaa sysäsi mut tähän projektiin.
Miten kroppa tulee muokaantumaan yhdeksässä viikossa, kun en syö ensimmäistäkään karkkia tai palaakaan suklaata? Mitä sanoo pääkoppa silloin kun väsyttää ja on ehkä vähän nälkä, tekisi mieli vetästä kunnolla mättöä turpaan ja vielä Siwa-säkki kaupan päälle. Miten silloin pää toimii?
Tai mitä sitten kun tulee jotkut ihanat kutsut tai juhlat, siellä pitäisi juoda vain vichyä ja syödä omia eväitä, mitä silloin mieli meinaa sanoa?

Aina, ihan joka hetki elämäsä tulee ”hyviä syitä”. Syitä, joiden verukkeella ei voi nyt aloittaa pientä skarppausta elämäntapoihin tai olla herkuttomalla tai vähentää alkoholinkäyttöä. Ja sehän on itse asiassa se helpompi tie. Että sitten vähän myöhemmin.

Vaikeampaa onkin se, että päättää haastaa itsensä ja kokeilla elämistä ilman niitä herkkuja, syödä kolmen tunnin välein ja aikatauluttaa päivärytmiä sen mukaan, kokeilla juhlia ilman sitä alkoholia tai kakkuja, valita kaupasta nälkäisenä se terveellinen vaihtoehto tai tuntea pientä näläntunnetta mahanpohjassa ja silti mennä nukkumaan ilman niitä muutama hapankorppua vielä lisää.

Autossa maktalla Jätemäelle asiakkaiden treenihin.

Mä olen ollut tosi innoissani siitä, että saan punnita ruokia. Siitä, että mun pitää miettiä koska on mennyt kolme tuntia edellisestä ruuasta. Ja kaikesta tästä.
Vaikka aiemminkin olen syönyt säännöllisesti, on silti ruokavälit voineet venyä, vedenjuonti unohtua ja illalla herkkuhammasta kolottaa.

Mä olen myös innossani siitä, että vaikka tiedän mulla tulevan tän 9 viikon aikana yhdet tosi kivat bileet ja yhdet häät, niin menen paikalle ja nautin seurasta ja vichystä. Nämä molemmat juhlat olisi juurikin niitä ”hyviä syitä”, miksi voisin ainakin edes nuo päivät skipata dieetin pöytälaatikkoon ja tehdä poikkeuksen. Mutta tiedän, että kun itse seison tämän dieetin takana – ei kukaan ystäväni sitä väheksy tai yritä sabotoida. Jos menisinkin noihin tuleviin bileisiin vähän allapäin, että vitsit kun en nyt voi ottaa yhtään siideriä tai lasia skumppaa ja ihan tylsää ja valivali, niin silloin varmasti joku kavereistani ehdottaisi mun ottavan nyt edes sen yhden.

Tiedän myös, että jos tekisin yhden poikkeuksen, se ei jäisi yhteen. Jos jättäisin yhden aamulenkin pois – koska väsyttää. Tai söisin yhtenä iltana levyllisen Fazerin sinistä – koska tekee mieli. Tai söisin päivän aikana ohi dieetin – koska ei vaan kiinnosta. Niin tiedän, että tekisin tuollaisen poikkeuksen toistekin. Ja miten se taas hyödyttäisi dieetin onnistumisessa? Ei mitenkään!
Kuinka paljon oikeasti mun mieleni ja oloni siitä piristyisi, että joisin bileissä sen yhden siiderin tai söisin häissä palan kakkua? Hetkellisesti ehkä n.5min se maistuisi hyvältä, mutta mitä sitten?

Kun mietin sitä miten paljon parempi olo mulla on kun noudatan dieettiä ja näen tuloksia? Silloin nuo poikkeukset unohtuu hetkessä. Voin oppia itsestäni ja kropastani lisää. Ja sitten taas voin tukea omia valmennettaviani paremmin. Voin myös puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä. Jos asiakas sanoo, että hän ei pysty olemaan kuukautta ilman herkkuja – voin sanoa hänelle, että puhut potaskaa. Koska kaikki pystyy, jos vain haluaa tarpeeksi.

Tämän aamun aamulenkillä fiilis oli tämä!

Kun Sara lähetti mulle tämän dieetin viime viikolla, en meinannut pysyä housuissani.
Olin niin fiiliksissä, että olisi tehnyt mieli aloittaa heti.
Tiedän jo nyt muutaman päivän jälkeen, että vaikka tämä dieetti kestää vain 9 viikkoa, tulen jättämään normaaliin ruokavalioon tästä monta hyvää juttua.

***
Miettikää omalla kohdallanne mikä on hyvä syy? Jos teillä on tavoitteena painonpudotus tai lihasmassan kasvattaminen tai maratonin juokseminen, niin auttaako se jokin poikkeus teitä tavoitteessa eteenpäin? Kannattaako sen hyvän syyn vuoksi tehdä poikkeusta, vai kannattaisiko kuitenkin yrittää mennä sieltä missä se aita on vähän korkeampi? Lähestyä tavoitteita ja oppia itsestä uutta.

Pus <3

”Kiitos siitä, että blogiviidakosta löytyy sinä.”

Näin kirjoitti eräs lukijani minulle. <3
Samankaltaisia viestejä saan tasaisin väliajoin. ”Kiitos, että kirjoitat blogia joka on aito.”  ”Ihanaa kun treeniblogeista löytyy myös joku joka ei kisaile.”  ”Positiivisuutesi tarttuu ja motivoi, ethän lopeta?” jne.

Olen miettinyt monesti sitä, että mistä johtuu se mikä blogi nousee suosituksi ja mikä ei? Mikä on se syy miksi ihmiset palaavat takaisin samaan blogiin? Onko se bloggaajan persoona, hyvät jutut vai kauniit kuvat? Vai vaaditaanko ne kaikki ominaisuudet blogista, että sinne haluaa palata? Vai onko joukossa myös niitä (on!) , jotka haluavat tulla takaisin vain siksi, että bloggaajan pärstä ja kroppa tai elämäntapa ärsyttää?

Tiedän, että mulla on paljon lukijoita ja tiedän, että blogini on suosittu. Tiedän myös, että mulla on paljon vakkarilukijoita. Ne samat on saattaneet lukea tätä blogia sen 2,5 vuotta kun olen kirjoittanut. Silti mä joskus mietin, että minkä vuoksi juuri mun blogini ei ole suositumpi? Se on yksi luetuimpia treeniblogeja Suomessa, mutta miksi se ei ole luetuin?
Instagramissa mulla on seuraajia melkein 6000, mutta miksi niitä ei ole 10k?

En tiedä haluaisinko asian edes olevan niin. Mutta silti sitä välillä pohdin. Pohdin myös sitä, että onko se asia kuin asia johon pätee sama sääntö: kun saa vähän, haluaa lisää. Tietysti ei halua jos se on jotain kamalaa. Mutta jos se on jotain mistä tykkää, niin milloin on tarpeeksi?

No miksi sitten ”vain” suosittu, eikä suosituin?
– Onko se mun ikä? Suosituimmat bloggaajat Suomessa ja varmasti ympäri maailman on keski-iältään 17-23v. Minähän olen siis jo ihan eläkeläinen näissä hommissa. 😀
– Onko se mun suora tapani kirjoittaa? Ärystänkö liian monia? Olenko liian värikäs ja äänekäs?
– Olenko epämuodikas kun en omista viimeisimpiä trendejä vaan pukeudun omalla tyylilläni?
– Harmittaako mun paasaukset monia? Jos pitäisikin olla enenmmän hiljaa ja kirjoittaa vain treenaamisesta ja syömisestä..?
– V*tuttaako yhteistyöpostaukset? Mutta niitähän niillä suosituimmilla varsinkin on. 😉

Joka tapauksessa, on vastaus mikä hyvänsä noihin yllä oleviin kysymyksiin en tule tyyliäni muuttamaan. Tällaiseksi se on muodostunut; bloggaajaminäni. Nykyään en edes haluaisi muuttaa mitään sisällöstäni. Ennen halusin ehkä liikaakin, pelkäsin negatiivista palautetta. Ehkä se on näkynyt ja osa kävijöistä ei ole tullut toiste lukemaan.

Se on jännä juttu miten siihen negatiiviseen palautteeseenkin ihan oikeasti tottuu. Muistan joskus alkutaipaleella kun joku konkaribloggaaja sanoi p*skakommentteihin tottuvan, olin varma etten minä ikinä totu. Nyt olen tottunut. Ja oikeasti voin rehellisesti sanoa, että ne jopa naurattaa nykyään.

Mutta haluaisinko olla suosituin? En ehkä. Vai enkö uskalla olla suosituin? Siinäkin on olemassa raja. Ja monestihan me itse juuri olemme menestyksemme tiellä.

Tarkoituksenani ei ollut kirjoittaa valitusvirttä tai huutaa positiviista palautetta kirjoituksellani. Halusin vaan avata näitä bloggaajan mietteitä, joita varmasti aika moni bloggaaja itsekseen miettii. 🙂