Tässä hetki sitten oli juttua useammassakin blogissa äitien tekosyistä tai oikeista syistä laiskuudelle, liikkumattomuudelle ja lihavuudelle. En ota nyt sen enempää kantaa kirjoituksiin. Hyviä kirjoituksia oli suurin osa.. 😉 Osa ehkä ”hieman” syyllistäviä. 😀

Mutta, mitä jos sohva houkuttaa enemmän kuin treeni? Mitä jos elämässä tulee sellaisia vaiheita, että ei vain kertakaikkiaan kiinnosta rampata kuntosalilla tai jumpissa? Eikö se oo sallittua? Oli sitten äiti, isä tai lapseton sinkku!

Eikö kuitenkin moni asia elämässä mene aaltoillen eteenpäin? Onko kaikesta suoriuduttava 24/7 korkealla intensiteetillä ja ihan joka ikinen päivä vuodessa? Eikö välillä voi ihan vaan olla ja suoda sen olemisen itselleen? Mitä sen on väliä, jos joskus tulee sellainen vaihe elämässä, että se oman kropan peilikuva ei kiinnosta niin paljoa? Tai ehkä jopa kiinnostaa, mutta ettei se sixpäkki ja pyöreä peppu olekaan ihan joka päivä siellä TAVOITE NRO 1:senä mielessä?

On jotenkin aika hurjaa lukea, kun joka tuutista ponnahtaa otsikoita: SAAVUTA UNELMASI – ÄLÄ ANNA PERIKSI – NÄIN ONNISTUT – MUISTA JAHDATA UNELMIASI! Siis se on upeaa, että onnistumisen tunteita ja vinkkejä siihen, kuinka voi oikeasti saavuttaa niitä unelmia jaetaan. Niissä jutuissa on ehdottomasti pointtia! Mutta jos koko elämä on yhtä unelmien jahtaamista, niin missä vaiheessa sitä ehtii sitten elämään?

Kyllä mulle ainakin itselleni on aina tehnyt hyvää pienet breikit treenaamisessa ja ”hyvinvointivouhotuksessa”. Myös silloin, kun ei ollut vielä lasta. 😉 Eikä ne breikit oo nyt eikä oo ollut silloinkaan mitään tekosyitä. Eikä myöskään missään nimessä sitä, että olisin jollain tapaa luovuttanut hyvinvoinnin suhteen. Ei todella! Mutta pieni tauko tekee välillä hyvää.

Kuitenkin niiden unelmien jahtaamisen paine on aika kova nykyään. Sen vuoksi välillä tuleekin syyllinen olo, kun ei ehdi salille vaikka herää 06.00 ja ei pysähdy sekunniksikaan ennen klo 22. Ajatelkaa! Missä ihmeen välissä siinä ehtisi salille?! Sanoohan se järkikin, että ei ehdi. Mutta silti saattaa tulla huono omatunto, miten minä en nyt sitten saanut jostain puristettua sitä aikaa?!

Oon ehdottomasti sitä mieltä, että unelmia ja tavoitteita on hyvä olla. Ei se kroppa sieltä miksikään muutu, jos vaan valittaa ja pähkäilee. Jos asettaa tavoitteita, on niitä kohti helpompi edetä. Suunnitelmallisuus arjessa toimii ja sitä kautta sitä aikaa treeneille ehkä löytyy! 🙂 Mutta ei sekään ole väärin, jos kaikkein kiireisimmissä tai väsyneimmissä elämäntilanteissa suo itselleen aikaa levätä ja olla. Kyllä sitä sitten taas ehtii sinne salillekin, kun aika on siihen valmis!

Mä oon huomannut, että jos pitää pienen breikin välillä – on into palata takaisin treenien pariin taas kahta kovempi! 

Kysyin instagramissa teiltä aiheeseen liittyen kolme kysymystä. Lupasin lisätä tähän postaukseen vastausprosentit. 🙂 Nämä prosentit otettu klo 22.30, tällöin kyselyä oli takana 11 tuntia. Näin te vastasitte:

1. Onko äitiys tekosyy lihomiselle? KYLLÄ 15% EI 85%
2. Eikö se oo ihan ok, jos välillä sohva on kivempi paikka kun kuntosali? KYLLÄ 93% EI 7%
3. Muistatko sä jahdata unelmiasi 24/7? KYLLÄ 23% EN 77%

***

Mitä ajatuksia tämä herättää teissä? Voiko sohva välillä olla kivempi paikka kuin treenisali tai lenkkipolku? Onko ihan ok välillä pitää breikkiä?

Ens viikon sunnuntaina me herätään ensimmäistä kertaa uudesta kodista! MÄ OOTAN NIIN FIILIKSISSÄ!!!

Toki vielä on koti lähes kokonaan pakkaamatta, viistoista laatikkoa ollaan pakattu ja pari hyllyä purettu osiin. Arkisin ei ehdi tekemään pakkaamisen suhteen mitään. Joten tuleva viikonloppu pistetään hösseliksi ja pakataan kaikki mahdollinen. Ens viikolle jätetään kaappeihin vaan muutama vaatekerta, muutamat ruokailuvälineet ja hygieniatarvikkeet.

Kuva: Jollyroom

Mikä sitten oikein on siellä uudessa kodissa parempaa?

Hiljaisuus! Nyt vuosi Mannerheimintien varrella asumista on näyttänyt sen, että meille ei sovi näin vilkkaan kadun varrella asuminen. Hälytysajoneuvojen äänestä on tullut ihan iso piru, vaikka kuinka tiedänkin siellä olevan aina hätä kyseessä pillien soidessa. Kun niitä menee kolmesta viiteen kertaa tunnissa ikkunamme alta, on stressitasot aina potenssiin 110 siinä hetkessä (varsinkin Emman päikkäriaikaan).

Tila! Neljä huonetta ja keittiö, kaksi varastoa (ulko- ja sisä), iso terassi, sauna! Paljon kaappeja ja säilytystilaa. Avara olohuone (mikä tosin myös nykyisessä kodissa). Emmalle oma huone ja työhuone erikseen. 🙂

Astianpesukone! Ihan super mahtavaa! Ajatelkaa, että sellainen asia, joka löytyy monesta kodista – ei tuu usein varmaan mietityksi miten ihana kapistus sekin on! Nyt kun se on puuttunut vuoden päivät, sitä kaipaa niin paljon, että kävin jo ostamassa astianpesukonetabletteja!

Ei hissiä! Suoraan pihalta kotiovelle. Kun kahden koiran, yhden miehen, yhden taaperon ja kauppakassien kanssa änkee monta kertaa päivässä maailman pienimpään hissiin, missä on sellainen vanhanaikainen sivusta aukityönnettävä ovi – on suuri helpotus kun pääseekin suoraan kotiin ulkoa tullesta.

Sauna! Mä aion niin lämmittää saunan heti sunnuntaina ekan kerran!

Makuuhuoneet ylhäällä keittiö ja olkkari alhaalla! Saa rauhassa keittää kahvit ja katsoa vaikka vähän telkkaria, kun Emma nukkuu. Ei tarvi enää vain hiipiä ja kuiskailla. 😀

Iso pesuhuone / kylpyhuone JA kaksi vessaa! Saunan yhteydessä oleva kylpyhuone on tilava! Sinne mahtuu jopa pyykinkuivausteline! 😉 Yläkerran kylpyhuoneen lisäksi myös alakerrasta löytyy vessa!

Keittiönpöytä! Ihan oikea ruokapöytä, jonka ääressä voi syödä yhdessä koko perhe.

Näkyvyys keittiöstä olohuoneeseen! Tää on niin kätevä juttu energisen taaperon kanssa! Kun viimeiset kuukaudet on joutunut minuutin (tai puolen minuutin) välein hyppäämään keittiön ovelta tarkastamaan, että olkkarissa kaikki kunnossa – on ihana, että tulevaisuudessa voi esim. pistää kahvin tippumaan ilman stressitasojen nousua. 😀

Emman huone! JONKA OON YKSIN SAANUT SISUSTAA!! 😉 <3

***

Nää on vaan muutama mieleen tullut asia! Mä sanon melkein päivittäin Tuukalle, että ”tietkö muuten mikä on myös kiva sitten siellä uudessa kodissa..?” 😀 Jeee!! Enää reilu viikko ja sitten me ollaan siellä omassa kodissa.