Edelleen puhutaan paljon läsnäolosta. Siitä miten tärkeä olis olla läsnä hetkessä, nauttia siitä mitä on just nyt tapahtumassa – eikä haahuilla ympäriinsä puolivaloilla.

Läsnäoloa on monenlaista. Mun mielestä läsnäoloa on esimerkiksi se, että koittaa keskittyä siihen mitä tapahtuu sillä hetkellä. Laittaa kännykän pois, kun joku puhuu sulle ja kuuntelee mitä asiaa hänellä oikeasti on. Läsnäolo on mun mielestä myös sitä, että jos menee vaikka katsomaan lapsen kanssa lampaita, keskittyy siinä hetkessä niihin lampaisiin. 😀 Ettei koko ajan vaan stressaa siitä, mitä kaikkea vielä pitää ehtiä tänään tekemään ja noniin nyt mennään jo eteenpäin…

Mun mielestä on tärkeetä tehdä arkeen ja viikonloppuun niitä hetkiä, kun ihan ”pitää” olla läsnä. Ne hetket rauhoittaa ja saa edes hetkeksi pysähtymään. Tää tapa on tärkeää mulle ja mun mielenrauhan säilymiselle. Se ei tarkoita sitä, että se toimisi kaikilla.

Mä oon jo pitkään yrittänyt harjoittaa tietoista läsnäoloa. Sitä, että ihan oikeasti pyrkisi olemaan mukana koko sielun ja ruumin voimin aina siinä hetkessä mitä just silloin tapahtuu. Kuuntelisi omaa fiilistä, miltä tuntuu kehossa ja miltä tuntuu mielessä ja sydämessä. Miltä missäkin näyttää, tuoksuu ja kuulostaa.

Se ei todellakaan aina onnistu!! 😀 Ei ei. Mutta kun mun ystävä, Tuukka, mun veli, kuka vaan rakas ihminen puhuu mulle, haluan kuunnella. Olla siinä, kysellä lisää. En halua näpyttää silloin kännykkää ja miettiä, että mitähän asioita olikaan siellä to do-listalla ens viikolla.

Oltiin sunnuntaina käymässä koko perheen voimin Haltialan maatilalla. Kun ajettiin sinne, tuntui kuin kaikki autot olis ajaneet tuhatta ja sataa sivulta ja takaa. Talla pohjassa, aivan tuskassa. Mietin silloin, että kuinka moni oikeasti rentoutuu viikonloppuisin tai edes yhtenä päivänä viikossa? Vai meneekö monilla vapaapäivätkin aivan ahdistuneena miettien jo seuraavan päivän työasioita?

Läsnäolo ja sen tuoma rauhallisuus on ollut mulle itelleni tosi tärkeä oppi. Vaikka kotona odottais miljoonan metrin pyykkivuori ja kalenteri olis minuutilleen täyteen suunniteltu seuraavan viikon ajan, yritän edes yhtenä päivänä viikossa relata. 😀 Sulkea hetkeksi pois ”to do” -asiat ja pällistellä vaikka niitä kikkarakarvaisia lampaita. 😉

Sunnuntaina aamulla mietin, että huhhahhei.. viikko on pulkassa ja huomenna alkaa uus. Mietin, että viikon aikana oon tuntenut hurjaa energiamäärää, endorfiinia ja hyvää mieltä. Mutta tuntenut myös väsymystä, pahaa mieltä ja ihan sellaista ”pää räjähtää kohta” -fiilistä. Silti sunnuntaina illalla sängyssä mieitin, että nyt on levännyt olo. Lähden innolla uuden viikon pyörteisiin ja sydän ja silmät auki kaikelle mahtavalle!

***

Mitä läsnäolo on teille?

Monesti me bloggaajat kuullaan, että ”kun oot kerta vapaaehtoisesti oman naamas (tai pyllys) nettiin laittanu, niin kestä seuraukset”. Tai, että ”miksi negatiivisiin kommentteihin pitää vastata negatiivisesti”?

Mä oon sitä mieltä, että joiltain lukijoilta puuttuu välillä ymmärrys siitä, että täällä blogien takana on ihan normaaleita ihmisiä. Henkilöitä, jotka voivat loukkaantua tai pahastua kun heitä arvostellaan. Tai kun heitä kutsutaan tyhmäksi, itsekkääksi ja ties mitä. Miksi ihmeessä bloggaaja ei saisi puolustaa itseään? Miksei saisi kirjoittaa täpäkästikin takaisin? Antaa samalla mitalla, mitä kommentoija antaa?

Joo, tiedän kyllä trolleista ja siitä kun jotkut ihan tarkoituksella käyvät vain haukkumassa eri bloggaajia, jotta saisivat heille pahanmielen. Nää kommentit erottaa joukosta, ne on jotenkin lapsellisia ja monesti aika tökeröstikin kirjoitettu. Ne voi jättää omaan arvoonsa. Mutta sitten on niitä, jotka on selkeästi kirjoitettu ehkä jonkun sellaisen lukijan toimesta, joka ei välttämättä usein lue kyseistä blogia. Sellaisen lukijan, joka lukee yhden postauksen ja sen perusteella lynkkaa bloggaajan tyhmäksi, yksinkertaiseksi, itsekkääksi, tyylittömäksi jne..

Kun Umppu kirjoitti postauksen Dubaista, sai hän päälleen sellaisen p*skamyrskyn, että voi luoja. Umppu oli kommentoijien mielestä tyhmä ja sivistymätön ja häpeäksi suomalaisille ja mitä vielä! Kommenttiboksissa kerrottiin tiivistetysti, että Umppu ei ymmärrä Dubain kulttuurista mitään ja tuskin Suomenkaan. Mun mielestä on älyttömän kapeakatseista ajatella, että jos bloggaaja kirjoittaa Ruotsin pääkaupungista Tukholmasta, hän ei tietäisi Kööpenhaminan olevan Tanskan pääkaunki. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Jos Monna kirjoittaa oman mielipiteensä, se ei (tekstin suorasukaisuudesta huolimatta) tarkoita etteikö hän tietäisi että on olemassa vastakkainen mielipide. Se vastakkainen mielipide toki kuuluu tänne kommenttiboksiin, mutta voi sen kirjoittaa ihan asiallisestikin, ei tarvitse ladella törkeyksiä.

Sain itse tällaisen kommentin mun rokote-postaukseen. Mun mielestä toi oli ihan super hyvin sanottu!! Nimenomaan! On ihan älytöntä, että kun kirjoittaa omista mielipiteistään tai kokemuksistaan, pitäisi aina olla tekstin lopussa kappale: ”Tiedän kyllä, että asiassa on myös tämä ja tämä puoli.”

En myöskään ymmärrä sitä, että jos blogipostauksessa on kuvia bloggaajasta tiukoissa treenivaatteissa, on hän epäuskottava. Olisiko hän uskottavampi, jos päällä olisi jätesäkki ja mielellään kasvot meikittä ja hiuksetkin ehkä tummat, kun blondithan on niitä tyhmempiä? Mustavalkoista, mustavalkoista, mustavalkoista!

Mun mielestä on hauska laittaa jopa provosoivasti ihan älyvapaita dingdong-kuvia vakavampiinkin postauksiin. Miks kaiken pitää ylipäätään olla aina niin vakavaa? Faktat peliin ja sitä rataa! 😀 Kyllä mun mielestä rennompi meininki on tervetullutta tähän suorituskeskeiseen maailmaan! Ja ihan tosi, mun kommenttiboksissa julkaistaan kaikki erimielisetkin mielipiteet, mutta vain ne jotka on kirjoitettu järjellä.

Mun blogi ja mun säännöt! 😀 Jos joku tästedes laittaa mulle kommenttia, että tietotasosi on nolla ja olet säälittävä, niin kommentti ei tule näkymään yhtään kellekään. 😉 Että sitten tällaiset kommentoijat voivat ihan keskenään ahdistua ja angstailla. Jos lukija on eri mieltä kanssani, eikä kommentissa haukuta kirjoittajaa – tottakai kommentti tulee näkyviin! 🙂 Fair play! Eikö vaan? <3

Rakkautta ja rauhaa!