Monet teistä tietävät, että olen parin viime vuoden aikana puhunut täällä blogissa paljon itsensä hyväksymisestä ja armollisuudesta itseä kohtaan, niin henkisesti kuin fyysisesti. Että omaa peilikuvaa pitäisi oppia rakastamaan oli se sitten minkälainen tahansa. Ensin pitäisi oppia rakastamaan peilikuvaansa ja vasta sen jälkeen lähteä sitä muokkaamaan, jos siinä muokkaustarpeita näkee.

Umppu kirjoitti hyvän postauksen pari päivää sitten, siitä kuinka hän rakastaa omaa vartaloaan. Rakastaa vaikka siinä olisi pari raskausarpea tai vähän jaloissa selluliittia. Rakastaa silti ihan täysillä. Luin sitä juttua ja mietin miten ihanasti sanottu. Miten ihanasti Umppu ajattelee itsestään.

Olen ollut yllättävän tiukka itselleni raskauden myötä. Tai siis sille omalle peilikuvalleni. Se on ihan yllättänyt minut itsenikin. Ennen raskautta ihan tosissani joka päivä ajattelin peilikuvaani katsoessani, että olen siihen tyytyväinen. Vaikka olikin huonompia päiviä tai turvonneita hetkiä, mutta silti en koskaan katsonut itseäni peilistä ja ajatellut, että hyi.

Nyt kehonkoostumuksen muuttuessa ja vatsan kasvaessa olenkin sitten yllättänyt itseni peilin edestä miettimästä, että voi sentään. En silti edelleenkään ole ajatellut, että hyi. Mutta kehonkuvan muuttumista on ollutkin yllättävän vaikea sulattaa.

Tiedän, että moni äiti siellä ajattelee kuinka voin sanoa näin. Tai kuinka voin ajatella näin. Kuinka itsekäs olen kun mietin vain peilikuvaani, vaikka sisälläni kasvaa uusi elämä ja kohta meidän elämämme mullistava pieni rakkauspakkaus. Mutta en itse ajattele näillä kahdella asialla olevan merkitystä toisilleen. Tai niiden mitenkään kumoavan toisiaan. Samaan aikaan kun olen ollut liian ankara omalle peilikuvalleni, olen ihan yhtä paljon odottanut tulevaa pienokaista, ihan yhtä paljon oppinut jo nyt rakastamaan sitä, kuin jos en olisi miettinyt peilikuvaani.

Tuon Umpun jutun luettuani kuitenkin jotain kliksahti päässäni. Tajusin jotenkin hyvin konkreettisesti sen, että niinpä niin – hitto vieköön minäkin rakastan vartaloani. Edelleen. Tunsin oikein sellaisen kuohun sisälläni, että jumankaude nyt minä aion nauttia tästä.

Aion olla armollisempi itselleni. En tuomitse itseäni, vaikka en palautuisikaan raskaudesta niin nopeasti kuin jotkut fitnesstähdet maailmalla. Annan itselleni aikaa palautua, haluan mennä pehmeästi ja rauhallisesti eteenpäin synnytyksen jälkeen. En kiirehdi tai aseta mitään aikatavoitteita, että tuohon ja tuohon mennessä kilojen pitää olla poissa ja vatsan taas litteä. Tiedän, että voin silti olla uskottava työssäni – vaikka vartaloni onkin käyntikorttini. Ei minun tarvitse näyttää muutama kuukausi synnytyksen jälkeen yhtä kireältä kuin viulunkieli.

Haluan valmistaa itseäni näillä ajatuksilla jo nyt siihen palautumisvaiheeseen. Vaikka ajatukset vauvan syntymän jälkeen ja varmasti myös sitä ennen heittävät häränpyllyä vielä miljoona kertaa, haluan jo nyt opettaa itseäni olemaan armollisempi itselleni.

Haluan kulkea peilin ohi niin nyt kuin tulevaisuudessakin ylpeänä. Katsomaan itseäni yhtä hyväksyvästi ja rakastavasti kuin ennenkin. Olkoon rasvaprosentti suurempi tai pienempi ja vaikka vatsa löllyisi hetken kuin tyhjä kengurun pussi. Haluan aina muistaa sen, että ulkokuori on vain ulkokuori. Sisällä on se itsevarmuus. En halua ikinä olla se äiti, joka katsoo itseään peilistä ilkkuen ja halveksuvasti, samalla kun pieni tytär katsoo vierestä ja ottaa mallia. Haluan opettaa lapselleni alusta asti rakkauden ja hyväksynnän itseään kohtaan.

Me joskus nimesimme meidän WhatsApp-keskusteluryhmämme nimellä Kolme Muskettisoturia. Minä, Anna ja Sara. Niin, sellaisia me olemme toisillemme.

Meidän kolmen ystävyys on jotenkin ihan omanlaista. Annan olen tuntenut jo reilu kymmenen vuotta, Saran reilu viisi. On aikoja kun emme näe, voi mennä pari kuukauttakin. Tai sitten näemme kahdestaan, minä ja Anna tai Sara ja Anna tai minä ja Sara. Kun sitten näemme kolmistaan, on meillä jotenkin ihan erityinen fiilis koko kolmikossa. Kukaan ei ole ulkopuolinen, kaikki ollaan tasavertaisia ja yhtä tärkeitä toisillemme.

Meillä kaikilla on ollut keskenämme jos jonkinlaista vääntöä. Annan kanssa on taidettu jopa ihan litsareihin ryhtyä nuoruudessa baari-illan päätteeksi. 😀 Mutta kun on ystävä isolla y:llä, niistä väännöistä mennään eteenpäin. Hyvän ystävän kanssa molemmat tietää, että siellä taustalla on kuitenkin rakkaus ystävää kohtaan. Ja toisaalta, hyvän ystävän kanssa voikin välillä vähän tapella. Ja olla eri mieltä.

Jokainen meistä tietää sen, että joskus on aikoja kun toinen käy hermoille. Niinhän ihmissuhteet pelaavat. Me kolme olemme myös aina pystyneet puhumaan toisillemme niistä inhottavista fiiliksistä tai asioista, joista ei ollakaan samaa mieltä toisen kanssa. Siinä on voinut tulla pari perkelettä ja kiivastuksissa sanottua sanaa, mutta nopeasti on pöly laskenut ja taas ollaan muistettu se vankka ystävyys siellä taustalla.

Me jaamme toisillemme henkilökohtaisia ja mieltä painavia asioita. Tiedämme, ettei ne asiat kulje eteenpäin. Tiedän Annasta ja Sarasta asioita, joita kukaan muu ei tiedä. Ja se on kunnia. Ei ystävän asioita kerrota eteenpäin, ne pidetään sydämessä ja ollaan tukena ystävälle.

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että minulla on Saran ja Annan kaltaisia ystäviä. Ja muutama muu yhtä rakas ja tärkeä siihen päälle. Nämä kaikki ystävät tuntevat minut jo vuosien takaa. He tietävät, että välillä olen taivaanrannan maalari ja elän kovasti tunteella, mutta he myös tietävät, että olen luottamuksen arvoinen ystävä. Jos minulle kertoo salaisuuden, pidän sen.
Nämä ystävät tietävät myös sen, että minä en tuomitse. Jos ystävä kertoo minulle jostain omasta asiastaan, en ikinä tuomitse tai hauku hänen valintojaan. Vaikka se valinta olisikin sellainen, mitä en itse tekisi. Silti se ei anna minulle oikeutta (eikä edes halua) tuomita toisen valintaa. Ystävä on olemassa juuri sen vuoksi, että se seisoo rinnalla vaikka kallion kielekkeellä.

Ystävät on elämän suola. <3

***

Välipala-kirjan sekä saksanpähkinätahnan voittajat ovat arvottu ja tässä voittajien nimimerkit: Ellu ja Maarit! <3 ONNEA! 🙂 Laitan teille vielä sähköpostia henk.koht.!