Monesti multa kysytään, että kerro vähän siitä miten te yhdistätte koirat ja lapsiperheen hommat. Miten riittää aikaa kaikille ja kaikelle? 🙂

Meillä on aina kyllä jotenkin suttaantunut näiden asioiden yhdistäminen. Ihan siitä asti, kun Emma syntyi. Se, että Tuukka otti alusta asti vähän isomman vastuun koirista ja mä Emmasta, meni luontevasti. Samanlainen ”jako” on edelleen, Tuukka tekee pari lenkkiä päivässä koirien kanssa ja mä yhden.

Emma on vieläkin enemmän sellainen äidin tyttö, kun ollaan molemmat kotona. Senkin takia menee helposti niin, että Tuukka lähtee koirien kanssa lenkille ja mä jään Emman kanssa kotiin leikkimään. Toki vaikka viikonloppuisin tehdään myös monesti koko perheen ”retkiä” ja lähdetään kaikki yhdessä vähän pidemmälle lenkille.

Me ollaan aina haluttu, että aikaa ja huomiota riittää niin koirille kuin Emmallekin. Toki esimerkiksi mun huomio on automaattisesti ollut enemmän Emmassa tän parin vuoden aikana ja koirista on tullut enemmän sellaisia ”iskän lapsia”, mutta kyllä mäkin päivittäin rapsutan koiria, höpöttelen niille ja vien niitä lenkille. Me ei olla haluttu, että koirille tulis yhtään sellainen fiilis, että ne jää taka-alalle. Vaikka ehkä jonkun mielestä se voi kuulostaa hassulta, mutta meille kaikki kolme lasta on tärkeitä.

Me ollaan myös aina haluttu Emmalle opettaa, että koirat on perheenjäseniä siinä missä me muutkin. Niitä pitää kohdella nätisti ja ottaa huomioon niiden tarpeet. Jos Gere ja Pimu nukkuu, ollaan opetettu Emmalle ettei niitä saa mennä häiritsemään. Myös se, miten koiria käsitellään on opetettu tarkasti: paijata ja silittää saa. Emma onkin oppinut tosi hienosti olemaan koirien kanssa, eikä oikeastaan ollenkaan ”kiusaa” niitä. Ei vedä hännästä tai korvasta, vaan silittää tai pussailee niitä. <3

Meiän koirilla on vielä siitäkin iloinen asema, että mä teen 80% työpäivistä kotona työhuoneessa, eli koirat joutuu harvoin olemaan koko päivää yksin kotona. Me ollaan myös aina otettu koirat mukaan vähän joka paikkaan. 😀 Ne kulkee meiän matkassa mukana melkein mihin vaan, minne koirat saa tulla.

On ihana huomata, että Emmalle koirat on tosi tärkeitä. Se aina niistä puhuu ja päiväkodissakin kuulemma paljon kertoo Gerestä ja Pimusta. Kun Gereä vähän itketti tiistaina illalla leikkaushommat, Emma meni Geren luokse ja sanoi kannustavasti: Ei hätää Gere. Isi tulee silittämään.  <3

—

Monna

Täydellisyyden tavoittelu. Mitä on täydellisyys? Miksi sellaista halutaan? Onko olemassa jotain ultimaattista täydellisyyttä? Mikä sen mittaa ja onko sen saavutettuaan onnellinen?

Kun aikoinaan tein personal trainerin hommia paljon, kuulin monilta asiakkailtani lauseen: ”oon ihan tyytyväinen itseeni, mutta en oo läheskään täydellinen”. Nyt kun mulla on alkanut pitkästä aikaa valmennushommat pienryhmän muodossa, kuulin tuon lauseen taas. Se on tosi inhimillinen lause ja moni varmasti ajattelee noin. Tuo lause on aina mua kuitenkin mietityttänyt. Tai se on oikeastaan aina saanut mut miettimään sen tarkoitusta.

Mä monesti kysyn mun asiakkailta valmennussuhteen alussa, että minkä kouluarvosanan antaisi itselleen asteikolla 4-10. Tää kysymys on lopulta aika vaikea. Mitkä asiat pistää numeroa ylöspäin ja mitkä alaspäin? Laittaako kukaan koskaan nroa 10? Mitkä syyt saisi sen laittamaan? Onko 10 edes se, jota kaikki haluaa tavoitella? Vai onko 8 jo se oma täydellisyys? Ylipäänsä mikä määrittää täydellisyyden?

Uskon itse vahvasti siihen, että ”täydellisyys” on tila, joka pitäisi saavuttaa omassa mielessään jollain tapaa. Ulkoisten asioiden tavoitteleminen täydellisyyden saavuttamiseksi on loputon tie. ”Sitten kun mulla on isot hauikset, oon täydellinen.” ”Sitten kun laihdun 10kg, oon täydellinen.” ”Sitten kun osaan viittä eri kieltä ja tanssia yhdellä kädellä seisten, oon täydellinen.” ….jokaisen tavoitteen saavutettua tulee varmasti hyvä fiilis, mutta sen jälkeen mieleen tulee taas uusi tavoite. Sen takia ajattelen, että täydellisyyden tavoittelu ja sitä kautta toive onnellisuuden saavuttamisesta, on harhaanjohtava ajatus.

Ihan oikeasti oon sitä mieltä, että sana täydellinen pitäisi unohtaa. Some ei oo ainoa syy sille, että halutaan tavoitella täydellisyyttä. Ainahan on haaveiltu jostain, mitä ollaan nähty lehdissä tai telkkarissa, elokuvissa ja Hollywoodissa. 😉 Nyt somen kautta on varmasti monen haaveet kasvaneet ja myös olo siitä, että oma elämä tai kroppa ei ole sitä täydellistä. Kun yksinään makoilee oman kodin sohvalla ja selaa instagramista kaikkien kauniita koteja, hulppeita matkustus-storyjä vähintään kerran kuukaudessa, kalliitta merkkivaatteita, upeita ja virheettömiä vartaloita, ei ole ihme jos oma elämä tuntuu pieneltä tai epätäydelliseltä.

Vaikka some näyttää tämän; kutsuvierastilaisuuksia ja kimalletta – ei se oo koko totuus.

Mä väitän, että onni tulee ihan eri asioista kuin luxus-matkoista, övereistä laukuista, kodeista kuin suoraan sisustuslehdistä, timmeistä vartaloista ja cocktail-juhlista. Tyytyväisyys omaan itseensä ja elämäänsä täytyy rakentua ensin siellä oman pään sisällä. On tärkeä muistaa, että yleensä ihmisille onnen tuo rakkaus, ystävät ja perhe. Se, että on katto pään päällä, ruokaa syödäkseen ja työ josta tykkää. Joku, joka matkustelee viikottain huikeissa matkakohteissa, näyttää treenattua vartaloaan kauniissa kuvissa ja kädessä on aina merkkilaukku, saattaa ajatella, että olisi täydellistä jos olisi perhe tai vaikka se kumppani siinä vieressä. Vaikka pinta on kiiltävä, voi tällainen sometähti tuntea yksinäisyyttä tai ikävää siellä toisella puolella maapalloa.

Täydellisyys harvoin on mikään yksi juttu ja se on aina eri asia jokaiselle meistä. Jollekin täydellinen elämä on sitä treenaamista, kauniita kuvia ja cocktail-kutsuja. Jollekin toiselle täydellisyys on rauhallisia iltoja kotona perheen kanssa, saunan lämmitystä ja yökkärit päällä telkkarin katsomista yhdessä. Jollekin täydellinen vartalo on tappiin asti treenattu, timmi ja kireä, pyöreä peppu ja sileä vatsa. Jollekin toiselle taas täydellinen vartalo on muodokkaampi, kurvikkaampi eikä niin timmi ja kireä.

Vaikka prinsessamekko on päällä, taustalla leikkii maailman rakkain lapsi, telkkarissa pyörii Pipsa-possu ja lattia on täynnä leluja. 🙂

Mun täydellisyyttä on tää: sopivassa suhteessa glitteriä ja isoimmassa osassa perhettä.

Meidän kaikkien pitäisi muistaa, että oli kyse sitten elokuvatähdestä, somevaikuttajasta, maailman starasta tai kenestä tahansa, on some aina vain osa totuutta. Vaikka kuinka siellä olisi aito ja rehellinen, ei siellä silti näy kaikki. Kun miettii sitä omaa täydellisyyttä ja mistä se koostuu tai miten sen tavottaisi, on hyvä miettiä ihan konkreettisesti asioita, jotka tekee onnelliseksi. Mitkä on ne syyt, jotka juuri sinä koet merkittäviksi täydellisyyden tavoittelussa? Ja tosiaan kannattaa myös pysähtyä miettimään onko edes olemassa mitään sellaista kuin täydellisyys?

—

Monna