OMG! Käytiin maanantaina tutustumassa Emman päiväkotiin. Ihana, pieni, yksityinen musiikkipäiväkoti. Ihana tunnelma, alle 40 lasta koko päiväkodissa. Emma sai heti kavereita ja hetken sylissä istuskelun jälkeen lähti tallaamaan pitkin leikkihuonetta. 🙂

Emma aloittaa päiväkodin helmikuun lopussa ja on ainakin tän kevään ja alkukesän kolme päivää viikossa siellä. Mä haluan olla vielä pari päivää viikossa kotona Emman kanssa ja myös Emman isovanhemmat haluaa viettää edelleen aikaa Emman kanssa. Eli pehmeä lasku päiväkotimaailmaan.

Mutta voi kauhistus, kun mua alkoi jännittämään!! Merkkasin kalenteriin ylös ensin viikon, jolloin ollaan Tuukan kanssa vuorotellen Emman kanssa tutustumassa joka päivä muutama tunti päiväkotiin, ja sitten päivän jolloin Emma aloittaa siellä ihan itsekseen. Tämän ensimmäisen ”varsinaisen” päiväkotipäivän merkkaaminen kalenteriin tuntui ihan hurjalta!! 😀

Samaan aikaan tuntuu helpottavalta, että päiväkoti alkaa. Tulee säännöllinen rytmi omiin työjuttuihin ja arkeenkin. Mutta samaan aikaan se tuntuu tosi pelottavalta ja isolta askeleelta. Miten mun rakas pieni kullannuppu pärjää siellä päiväkodissa ihan yksin??

Kun kirjoitin tuon viimeisen lauseen, ymmärsin samalla itsekin miten hölmöltä se kuulostaa. Tottakai hän pärjää. Mutta se fiilis siitä, jos tulee pelottava tilanne ja äiti (tai isä) ei ookkaan siinä vieressä, vaan joku vieras ihminen. Tottakai niistä tarhantädeistä tulee tuttuja ajan kanssa, mutta varsinkin ne ekat päivät hurjistuttaa. 🙁 On varmaan tosi vaikea lähteä sieltä pois. Mua alkaa jo nyt itkettää. 😀

Voi pieni rakas! Ihan just vastahan Emma syntyi, nyt yhtäkkiä tyttö on menossa päiväkotiin! Voi luoja.. 😀

Minkälaisia kokemuksia ja tunnelmia teillä on ollut päiväkodin aloituksesta tai alettua? 

Muuton yhteydessä tuli tavaroita pakkaillessa vastaan pari vuotta vanha lehti nimeltään Fitbody. Kyseisessä lehdessä oli haastattelu musta ja mun kuva kannessa. Muistan, että olin silloin kansikuvasta ja muutenkin koko jutusta fiiliksissä. Olisin toki vieläkin kansikuvatyttönä olemisesta ja lehtihaastattelusta. Mutta kun mä nyt katsoin noita kuvia siinä artikkelissa ja Fitbodyn kannessa, en oikein meinannu tunnistaa itseäni. Enkä tarkoita pelkästään ulkokuorta.

Varsinkin tuo ensimmäisen aukeaman kuva herätti mussa vahvoja mietteitä. Kun katson kuvaa, nään jotenkin tyhjän katseen. Leveän hymyn kyllä, mutta tyhjän katseen. Jotenkin jopa vähän surullisen katseen.

Mä oon ollut tuolloin kyllä oikeasti onnellinen, mutta jotenkin mä oon tainnut hakea paikkaani silti. Jos ihan rehellisesti sanon, oon silloin kovasti katsonut monia ihmisiä ylöspäin ja halunnut jotenkin olla heidän tasollaan. Yhtä kaunis, yhtä treenattu, yhtä suosittu. Oon ihaillut monia ja ajatellut, että jos mäkin teen jotain tuon tyylistä, niin mäkin oon hyvä. Oon tehnyt kaiken kyllä ihan omalla tyylillä ja Monna-tvistillä, mutta nyt mietin olisko ihan kaikkea tarvinnut tehdä? Olisko vähemmälläkin yrittämisellä pärjännyt?

Nyt kun istun täällä ihanan hiljaisessa ja rauhallisessa kodissamme mun olo on tosi hyvä. Mulla on kaikki tosi hyvin ja oon varmasti onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Huomaan, että mun kroppa on alkanut taas toimimaan – jonkinlainen stressi on pois. Aineenvaihdunta pelaa, ei väsytä koko ajan ja otsakin vähän kukki pari päivää – ihan kuin puskien pois viimeisiä rippeitä stressistä.

Mulla on jotenkin tosi rauhallinen ja seesteinen olo. Sellainen, että tässä mun on hyvä just näin. Vaikka pari vuotta sitten mun kroppa on ollut ulkoisesti huikeassa kunnossa, en oo ollut silloin tyytyväinen siihen(kään). Vaikka mulla on nyt pehmeämpi kroppa ja pari kiloa painoa enemmän kuin vuonna 2016, oon onnellisempi. Ei oo sellainen fiilis, että koko ajan pitäisi rynnätä sinne ja tänne ja olla mukana siellä ja täällä. On luottavainen ja turvallinen olo näin. Mä riitän ja oon hyvä just näin.

Tottakai välillä, kun nään vaikka instagramista videoita tai kuvia jostain aamujumppa-tapahtumista tai kaikenlaisista lanseeraus- ja pr-tilaisuuksista, mietin miksen mennyt mukaan vaikka sain kutsun. Että miksen tehnyt aikaa kalenteriin ja hypännyt sieltä tänne ja täältä sinne. Silti samaan aikaan tiedostan, että ei mun tarvi. Välillä on kiva käydä ja tavata kollegoita samalla, mutta ei mun tarvi olla koko ajan joka paikassa.

Mun prioriteetit on vaan muuttunut ihan päälaelleen. Ennenkin oon arvostanut kotona olemista ja rauhaa, mutta nykyään arvostan ne tärkeimmiksi. Aiemmin tärkeimpiä asioita on ollut ulkonäkö ja vaikka vaikeata onkin myöntää: se mitä muut on ajatelleet musta. Välitän vieläkin ulkonäöstä, mutta se mitä muut ajattelee musta on jäänyt hyvin vähäpätöiseksi asiaksi.

Se on vapauttavaa. Jotenkin mä oon ymmärtänyt sen, että millään muulla ei oo merkitystä kuin omalla perheelle ja ystävillä. Mun ei tarvi miellyttää ketään enää. Se on ihanan helpottavaa. Mun ei tarvi olla samanlainen / samankaltainen kuin joku muu. Parastahan tässä maailmassa on nimenomaan se, että me jokainen voidaan ja saadaan olla uniikkeja yksilöitä.

On ihana huomata, kuinka elämä ja vuodet tuo lisää varmuutta ja rauhaa. Oman lapsen myötä mulla on itsevarmuus lisääntynyt, se ei oo tuonut mukanaan pöyhkeilevää oman egon julistusta maailmalle, se on pistänyt jalat maahan, sydämen paikalleen ja elämänarvot kohdilleen.

Oon myös ymmärtänyt sen ettei mun tarvi enää suorittaa äitinä olemista, toisin kuin Emman ollessa parin kuukauden ikäinen. Oon just se paras mahdollinen äiti mun lapselle, vaikka joku muu äiti tekis oman lapsensa kanssa eri tavalla kuin minä.

Kuka mä oon nyt? Mä oon aikuinen, äiti, leijonaemo, ulkonäöstään välittävä nainen ja vaimo. Sitä mä oon. Mä oon iloinen siitä, että oon oppinut asioita ja ehkä kulkenut välillä leveällä hymyllä, mutta surullisella katseella. Elämä on oikeasti rikkaus ja sen aikana oppii mielettömän määrän asioita. Virheitä voi tehdä, mutta niistäkin oppii. <3