Mulla on pari asiaa, jotka pistää kylmänväreet kulkemaan pitkin selkää. Huonolla tavalla. Ne liittyy vanhemmuuteen. Ja ne asiat on saaneet mulle huonon fiiliksen jo ennen omaa lasta.

Toinen on se, jos äiti tai isä polttaa tupakkaa lapsen nähden. Työntää rattaita ja polttaa tupakkaa tai kävelee lapsen kanssa rinnakkain kadulla ja vetää röökiä. Mun yks hyvä ystävä joskus vielä tupakoidessaan oli tehnyt selvät sävelet siihen. Hän ei koskaan polttanut tupakkaa lasten nähden. Se oli mun mielestä todella kunniotettavaa. Lapsi kuitenkin matkii aikuista ja ottaa mallia omista vanhemmistaan. Mun mielestä se röökin vetäminen vielä vaunuikäisen seurassa on myös vastuutonta, kyllä sitä savua saattaa hyvin mennä vaunuihin sisälle ja sitten kaikki jo ymmärtääkin mille altistaa pienen vauvan.

”Otatko äiti tän lelun?”

”Ai, et sä ehdi. Mä meen tonne taakse sit.”

Toinen on se, jos äiti tai isä näprää kännykkää, vaikka lapsi/taapero/vauva yrittää ottaa kontaktia. Ja nimenomaan tarkoitan sitä, että lapsi on vieressä ja hän hakee vanhemmiltaan seuraa leikkeihin tai muuten vain yrittää ottaa kontaktia ja sitten äiti tai iskä ei ehdi, koska instagramia pitää selata.

Itsenäisyyspäivänä kiinnitin huomiota erääseen äitiin, joka astui bussiin vaunujen kanssa. Hän selasi kännykkää samalla kun työnsi vaunut bussiin ja asetti vaunut paikalleen ja pisti vaunut lukkoon. Koko ajan pysyi kännykkä kuin liimattuna kädessä ja katse siinä. Peukkukin kävi koko tämän ajan. Mietin, että tuo vauva/taapero tuolla rattaissa varmaan nukkuu. Koska äiti ei ottanut häneen mitään kontaktia, selasi vain puhelintaan. Kun me lähdettiin bussista ulos, vilkaisin vaunuihin. Siellä istua tökötti Emman ikäinen poika. Katse maahan, jotenkin apeana. Tuli pahamieli.

En tietysti tiedä tuosta tapauksesta tuon muutaman minuutin verran enempää. Se voi olla, että taapero on valvonut viimeiset 20h putkeen, eikä nukahda ja äidillä on tullut fiilis, että nyt edes tämän bussimatkan ajan mä keskityn omiin juttuihin. En tiedä.

Tää on mun mielestä ihan kauheen surullinen kuva. Vaikka onkin lavastettu.

Luin jo jokunen aika sitten Anna Saivonsalmen postauksen ”Äiti ei nyt ehdi” – Kun some vie kaiken huomion. Siinä hän kertoi, kuinka oli kuullut tavasta, jossa äiti oli päättänyt jättää kännykän aina iltaisin kellarin pöydälle. Tuo oli aika hieno homma! Siis oikeasti, että joku pystyy olemaan joka arki-ilta ilman kännykkää! Ja ajatelkaa!! Että se tuntuu meistä some-hulluista kunnioitettavalta ja hienolta asialta. Jopa sellaiselta mihin ensimmäisellä ajatuksella kuvittelee ettei itse pysty. Meinaan yrittää! Edes pari kertaa viikossa olis sellainen ilta, kun kännykkä jää laukkuun ja pysyy siellä.

Mulla on itselläni yksi sääntö kännykän kanssa. Se ei saa häiritä Emman kontaktin ottamista muhun. Jos välillä katson meilejä tai vaikka ihan sitä instagramia päivällä, kun häärään samalla Emman kanssa. Niin pidän aina fokuksen Emmassa, ja jos hän kääntää katseensa muhun tai yrittää sanoa mulle jotain – kuuntelen heti ja oon siinä hänen saatavilla. Välillä mulle on tullut ihan huono omatunto siitä, jos oon lukenut jotain juttua intensiivisesti kännykästä ja Emma on yrittänyt tarjota mulle jotain lelua tms.. 🙁 Ihan on sääliksi käynyt pientä. Siksipä en halua, että Emma tuntee olonsa mun seurassa kakkoseksi kännykälle.

Mä ymmärrän sen, että varsinkin silloin kun lapsi ei oo vielä päivähoidossa tai koulussa, vaan 24/7 vanhempien kanssa kotona – on ihan jokaisella vanhemmalla välillä oikeus käydä piipahtamassa siellä kännykällään. Ymmärrän sen vaikka muutaman kerran päivässäkin. Kyllä mäkin kuvaan ig:n storyja monesti Emmasta tai höpötän jotain niihin itse. Mutta no ne nyt on 10sek -pituisia otoksia, eikä niitä tuu kymmentä tunnissa ja sataa päivässä.. Mun on vaikea välillä pitää sitä kännykkää pöydällä, kun kiinnostais kauheesti tietää onko siellä tapahtunut jotain kiinnostavaa.

”Oi, sä toit mulle tällaisen lelun? Leikitäänkö yhdessä?”

”Leikitään!!”

Mutta oon tosiaan asettanut sen säännön itselleni ja haluan pitää siitä kiinni. Voin olla kännykällä silloin, kun Emma nukkuu tai tekee jotain Tuukan kanssa. Mannerheimin lastensuojeluliiton mediakasvatuksen kehittäjä Satu Valkonen on sanonut näin: ”Kun vanhempi käyttää älylaitetta, etenkin pienen lapsen on vaikea hahmottaa, mitä aikuinen silloin tekee ja kuinka kauan toiminta kestää. Lapselle tulisi sanallistaa tekeminen esimerkiksi kertomalla, että äiti lähettää nyt yhden sähköpostin tai vastaa vaikkapa ystävän viestiin.”

Mun mielestä se on aika toimiva juttu, että sitten kun lapsi ymmärtää voi hänelle kertoa, että nyt tässä lähetän yhden viestin tms. Mutta ainakin itselläni kotona kohta 14kk ikäisen taaperon kanssa, on vähän vaikea lähteä selittämään tällaisia juttuja. Siksipä yritänkin olla mielummin läsnä mahdollisimman paljon.

***

Mitä mietteitä tää aihe herättää teissä?

Meillä sitä riittää. Emmalla suu käy koko ajan, Tuukalla suu käy koko ajan. Koirat hilluu ja telkkarikin on usein päällä. Kun iltaisin Emman nukkumaanmenon jälkeen Tuukka kysyy haluunko katsoa jotain ohjelmaa telkkarista, vastaan lähes aina kieltävästi. Se on hetki, kun mä haluan istua edes 10min hiljaa.

Oon miettinyt, että ensi keväänä kun Emma menee päiväkotiin, on se samalla haikeaa ja ihanaa. Haikeaa siitä tekee tietysti se, että Emma on jo niin iso tyttö ja onkin yhtäkkiä suurimman osan arkipäivistä jossain muualla kun kotona ja mulla tulee kamala ikävä sitä. Mutta ihanaa siitä tekee se, että mä saan työrauhan ja samoin Tuukka. Sekä se, että Emma pääsee ikäistensä ja muiden lasten kanssa purkamaan loputonta energiaansa.

Me ollaan käyty silloin tällöin mun hyvän ystävän Lauran ja hänen poikansa kanssa HopLopissa purkamassa energiaa, oppimassa motorisia taitoja ja saamassa ikäistä seuraa toisistaan. Muitakin tän tyylisiä paikkoja olis hyvä olla. Pari kertaa oon käynyt Muumi-kahviloissa mun ystävien ja heidän Emman ikäisten lastensa kanssa leikkimässä.

On ihana huomata, miten kovasti Emma tykkää olla muiden lasten kanssa. Ja kuinka riemusta kiljuen hän mennä pöheltää, kun on vähän enemmän lääniä askeltaa kuin kotona.

Kotona meillä tosiaan on kuitenkin kova meno koko ajan, on sitä sitten käyty HopLopissa tai ei. Emma kävelee ees taas ympäri kotia ja mekastaa mennessään. Kantelee tavaroita ympäriinsä ja järjestelee. Koko ajan suu käy ja pälätystä tulee. Ei vielä kylläkään mitään ymmärrettävää. 😉 Paitsi äiti tai äitä tai jotain siltä väliltä.

Emma ja Emil <3 Ehkä söpöin kuva ikinä!

No kyllä ne kerrat, kun on HopLop:ssa leikkitreffit hilluttu, on Emma aika väsynyttä tyttöä. Jopa vähän yliväsynyt. Joten sitä energian purkamista ja toisten lasten seuraa odotellen, sitten kun päiväkoti alkaa. Vaikka äiti (ja iskäkin) tulee varmasti alkuun ainakin kärsimään pienestä eroahdistuksesta. 😉

Mitä kokemuksia teillä on päiväkodeista? 🙂