Mitä se on? Tunteeko kaikki sitä?

Minä tunnen sitä lähes päivittäin. Varsinkin iltaisin, kun istun Emman sängyn vieressä ja katson pian nukahtavaa tai jo nukkuvaa pientä rakasta. Kurkkuun nousee pala ja sydäntä puristaa. Menettämisen pelko on välillä suuri!

Tiedän, että järjellä ajateltuna se ei kannata. Mikään liika pelkääminen ei ole hyvästä tai järkevää. Mutta ainakin itselläni tunteet välillä lyö kovaa järjen yli ja silloin tulee se olo, että miten ikinä selviäisin jos tämä rakkaan lapsen menettäisin. Jopa tämän sanominen tuntuu kamalalta.

Porvoossa tapahtuneesta pienen lapsen murhasta en voinut edes lukea. Näin otsikot, mutta en kertakaikkiaan pystynyt avaamaan artikkelia. Tuollainen on jotain niin käsittämätöntä, että en pysty mitenkään käsittämään sitä. Niin kamalaa, että alkaa itkettämään jos yhtään annan enemmän ajatusta sille. Miten kukaan voi tehdä lapselle niin?!? Sellainen ihminen on syvästi paha ja jos jollekin toivoisin kuolemantuomion olevan mahdollista, niin lapsenmurhaajalle!

Mutta se siitä, en halua puhua siitä enempää. En pysty.

Emma on minulle kaikki kaikessa. Haluan suojella häntä kaikelta pahalta. Niin uskon ajattelevan kaikkien vanhempien. Tai ainakin suurimman osan. En mitenkään jatkuvasti 24/7 pelkää jotain tapahtuvan, mutta iltaisin monesti se tunne tulee. Yritän silloin sulkea ajatukseni, tiedän ettei pelkääminen auta mitään.

Mutta mistä menettämisen pelko johtuu? Onko se asia, jota pystyy järjellä toppuuttelemaan? 

***

Pakkohan äidinkin oli Emman lisäksi päästä kirjoittamaan jotain ensimmäisen synttäripäivän kunniaksi. Tämä viikko ja varsinkin maanantai, Emman syntymäpäivä on ollut minulle todella herkistyttävää aikaa. Mieleen on palannut paljon asioita tältä vuodelta.

Kuva: Ossi Pietiläinen

Marraskuun 6.pvä klo 10.14 rakas pieni tyttäremme syntyi. Se oli ihmeellistä. Niin synnytys, kuin kaikki päivät siitä lähtien. Kaikki oli ihmeellistä, uutta, ihanaa, jännittävää. Minulle on piirtynyt verkkokalvoille perhehuoneemme varsinkin öisin. En muista tarkalleen miten pitkiä pätkiä Emma nukkui, mutta muistan olleeni ihan pihalla. Muistan sen, kun makasin sängyssä, enkä saanut liikkua sektion vuoksi. Emma oli kainalossani ihokontaktissa ja vähän väliä tissi suussa. Muistan miettineeni, että tuleekohan sieltä mitään maitoa. Pelkäsin, että jotenkin nostan pientä haurasta tyttöä väärin ja häntä sattuu. Samalla jännitin sitä miten voin liikkua itse, ettei sektiohaava vain repeä.

Mietin, kuinka paljon hiuksia tyttärellämme onkaan. Miten pieni ja hauras hän on. Kun sain nousta sängystä, istuin perhehuoneen nurkassa nojatuolissa, sain siinä parhaan imetysasennon. Istuin siinä tuntitolkulla jonain niistä öistä, kun siellä olimme. Muistan tarkasti yhden hetken, kun Emma söi maitoa rinnastani, katselin häntä ja silitin hänen pieniä poskiaan. Katsoin ikkunasta ulos, pimeään yöhön. Ulkona satoi lunta ihan älyttömän paljon. Tuukka oli saanut unen päästä kiinni, oli hänen vuoronsa levätä. Muistan, että siinä hetkessä taisin itkeä ensimmäistä kertaa onnesta.

Muistan, kuinka eräänä yönä kotona kirjoitin blogia kun Emma nukkui. Varmaankin noin viikko tai kaksi Emman syntymän jälkeen. Mietin silloin iloisena, että tämähän on hyvä – voin kirjoittaa blogia öisin! Miten loistava idea! Olin jossain hormonipöllyissä, enkä tuntenut väsymystä.

Pari ensimmäistä kuukautta oli ihmeellistä aikaa. Muistan, että itkin paljon. Niin ilosta kuin väsymyksestä ja jostain ”ei mistään” syystä. Kyllä minä sanon nyt jälkeenpäin, että ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa on todella herkkää aikaa vanhemmille. Niin äideille kuin isillekin.

Tammikuussa muutettiin uuteen kotiimme. Silloin Emma oli jo melkein kolme kuukautta vanha ja tuntui, että siinä vaiheessa alkoi jotenkin itsekin heräämään sieltä kuplan sisältä takaisin tähän maailmaan. 😉

Silloin kävin valitettavasti pahinta myrskyä blogissani läpi. Se on varjostanut yllättävän isosti vauvavuoden matkaa. Näin jälkikäteen olen ihmetellyt todella suuresti sitä, miten ilkeitä toiset äidit voikaan olla toisille äideille. Se on oikeasti hurjaa. Enää ne asiat ei pahoita mieltä, mutta tulee kurja fiilis siitä kun muistelee sitä kaikkea pahaa mitä ihmisten sisältä kumpusi minun päälleni.

Onneksi se oli kuitenkin asia, jonka yli pääsin eikä se saanut mieltäni täysin maahan. Kiitos Tuukan, äidin ja hyvin ystävieni. Ja kiitos Emman. Emma on tuonut elämääni niin paljon rakkautta, onnea ja iloa, että millään muulla ei ole oikeastaan merkitystä. Tai on toki perheelläni kokonaisuudessaan suuri merkitys, mukaan lukien isovanhemmat, meidän ”lähiperhe” ja lähimmät ystävät. Mutta tarkoitan sitä, että Emman onnellisuus ja hyvinvointi on asia, joka kumoaa alleen kaiken muun.

Kirjoitin maanantaina omalle fb-tililleni näin:

Vuosi sitten en vielä tiennyt miten paljon elämä tulee muuttumaan niin äärettömän rakkaan tyttömme kanssa.
Olin varma, että minä en muutu äitiyden myötä, eikä minusta ainakaan tule mitään äityliä. Tämän ja monet muutkin omat uskomukseni olen saanut heittää jo ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana roskakoriin. Se on ollut onni.

Nimi Emma, tarkoittaa suurta ja voimakasta. Sitä emme tienneet, kun päädyimme vaihtamaan nimen ennen ristiäisiä. Emmasta piti tulla Inka, joka tarkoittaa rauhaa. Kun katsoimme vastasyntynyttä lastamme, tiesimme ettei hän ole Inka. Emma tuntui sopivan hänelle kuin nenä päähän.
Nimi on enne? Sitä en tiedä, mutta suurta ja voimakasta on pieni Emmamme täynnä. Tunteet on suuria ja voimakkaita, on ne sitten iloa tai harmia. Emma elää niin täysillä, että tämä vuosi on ollut meille vanhemmille suuri kasvamisen paikka.

Tänään, kun siitä on tasan vuosi kun Emma syntyi, olen ollut ihan herkillä. Ihan itkettää se, kuinka paljon tämä tyttö on tuonut meidän elämäämme. Ennen kaikkea rakkautta. On niin suuri ilo seurata hänen ihmettelyään kaikesta uudesta. Nähdä se miten hän reagoi asioihin. Miten paljon hän nauraakaan? Mistä hän on oppinut tavan pussata, sillä hän pussaa kaikkia lapsia, vauvoja ja koiria? Kuinka suloista se on, kun häntä ujostuttaa ja hän hakee turvaa äidistä tai iskästä.