Moni on varmasti miettinyt siellä ruudun toisella puolella, että miten ihmeessä me muutetaan näin usein. No sitä on tullut itsekin mietittyä. 😉

Kun Emma syntyi, asuimme kaksiossa Etu-Töölössä. Asunto oli ihana, mutta talossa oli niin pieni hissi ettei sinne mahtunut rattaat. Meillä ei myöskään ollut parveketta. Siihen päälle vielä se, että teemme työtä kotona, oli paketti valmis. Tarvitsimme isomman asunnon.

Katsoimme vuokra-asuntoja läheltä, Töölöstä, Meilahdesta jne. Löysimme halvemman asunnon, jossa oli yksi huone enemmän kuin silloisessa kaksiossa ja neliöitäkin rutkasti päälle. Kävimme katsomassa asuntoa ja ihastuimme. Ihana valoisa kolmio, hyvien liikenneyhteyksien varrella ja takapihalla Keskuspuisto. Parvekekin löytyi. Vuokrasopimus oli määräaikainen vuodeksi. Sen jälkeen vuokranantajat itse muuttaisivat asuntoon, palatessaan takaisin Suomeen.

Ajattelimme, että tämä se vasta on hyvä diili! 🙂 Saamme asua Emman vauvavuoden isommassa ja halvemmassa asunnossa. Saamme työhuoneen ja ulkoilumaastotkin on ihanat. Ehdimme säästämään hiukan asuntosäästöjä ja sitten vuoden päästä voimme ostaa meille kodin. Loistavaa!

Tämä väliaikainen kotimme tuntui alkuun ihan loistavalta. Jopa hieman toivoimme, että voi kunpa vuokranantajamme olisivat vielä hieman pidempään ulkomailla ja saisimme asua tässä asunnossa hyvällä tuurilla pidempään. Kuitenkin Mannerheimintien melu, hektinen liikenne ja kova meteli heti ulko-ovesta ulos astuessa alkoi pikkuhiljaa ahdistamaan. Ymmärsimme sen, että osalle sopii rauhallisempi kotiseutu ja osa taas pitää siitä, että on keskellä kaikkea. Me aloimme kaipaamaan rauhallisempaa kotiseutua.

Päätimme katsella jo hieman ennakkoon minkälaisia rivitaloasuntoja olisi tarjolla. Että sitten alkuvuodesta 2018 kun pääsisimme tästä muuttamaan kohti rauhallisempia seutuja, tietäisimme jo valmiiksi minkälaista on tarjolla ja mihin haluaisimme muuttaa.

Löysimme ihan unelmakodin. Rivitaloasunnon Espoosta. Ainoa huono puoli siinä oli se, että se vapautuisi jo tämän vuoden puolella. Laitoimme ujoa viestiä vuokranantajillemme, että mitenkäs siellä ulkomailla sujuu ja ovatko he edelleen tulossa Suomeen takaisin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Saimme ihanan vastauksen; he jäisivät luultavasti ulkomaille vielä vuodeksi. Kuultuaan meidän tilanteen, saimme pienen toiveenpilkahduksen siitä, että tähän asuntoon etsitään uusi vuokralainen jo aiemmin, jotta me pääsisimme omaan kotiimme.

Harmillista on se ettei päätöstä ole vielä tullut. Vuokranantajamme eivät kiusallaan pitkitä tietoa, hekin odottavat päätöstä ulkomaille jäämisestä työnantajaltaan. Mutta voi kuinka sitä voikaan innostua ja alkaa jo unelmoimaan siitä uudesta kodista. Sitten kun mikään ei ole kuitenkaan varmaa, sitähän tekee itselleen vain karhunpalveluksen.

Joka päivä katson sähköpostiani monta kertaa ja toivon, että kunpa nyt vuokranantajiltamme olisi tullut sähköpostia. Sellaista postia, jossa olisi meille iloinen uutinen.

Sitten me pääsisimme kotiin. Sellaiseen, josta ei tarvitsisi muuttaa pois vuoden tai kahden päästä. Oma sauna, pieni piha. Yläkerrassa makuuhuoneet ja työhuone, alakerrassa olohuone ja keittiö. Ihana rauhallinen ympäristö ja päiväkotikin lähellä. Hyvät kulkuyhteydet Helsinkiin ja kuitenkin se meidän kaipaamamme rauha ja luonnon läheisyys.

***

Tervehdys kaikille! Minulla on tänään 1-vee syntymäpäivä! Täytän siis yhden vuoden!
Olen mielestäni jo aika iso tyttö. 

En olekaan teille pitkään aikaan mitään kirjoitellut, on ollut vähän muita puuhia. Kuten mm. koirien ihastelu, syömisen opettelu ja kävelyhommat. Mutta nyt yksvuotispäivän kunniaksi ajattelin tulla teille vähän kertomaan juttuja.

Minä olen oppinut syömään itse lusikalla. En oikeastaan enää yhtään pidä siitä, että äiti tai iskä yrittää syöttää minua. Mielestäni on paljon kivempaa syödä itse. Tykkään syödä joko syöttötuolissa tai sitten seistä olohuoneen pöytää vasten ja syödä siinä samalla. Osaan jo aika hyvin käyttää lusikkaa, nimittäin nykyään yli puolet ruuasta menee ihan suuhun asti. Vielä vähän aikaa sitten se ruoka kyllä aina tipahti lusikasta lattialle juuri ennen kuin lusikka saavutti suuni. Minun mielestäni on myös hauskaa syöttää koiria, varsinkin Gere on aina siinä vieressäni kun syön. Annan hänelle sitten välillä maistiaisia siitä minun lusikastani.

Vielä en oikein tykkää kävellä yksinäni. Olen kokeillut sitä pari kertaa, ihan muutaman askeleen verran. Mutta paljon kivempi on kyllä pitää äitiä tai iskää yhdestä sormesta kiinni ja sitten mennä. Eilen vähän yritin juostakin iskän sormesta kiinni pitäen. Se meni kyllä ihan nauruhommiksi ja iskä oli ihmeissään. Katsotaan josko minä vaikka kohta alkaisin itse kävelemään, ei tarvitsisi sitten äidin tai iskän aina kulkea minun kanssani. Tai, no toisaalta siitä minä kyllä juuri pidän.

Minusta on ihan ihmeellistä, että melkein joka päivä opin jotain uutta. Minä ymmärrän hirmuisen hyvin mitä minulle puhutaan, yritän kyllä vastatakin aina tomerasti, mutta minusta vähän tuntuu ettei kaikkea puhumistani vielä ihan ymmärretä. Jos puhun koirista tai Gerestä, niin silloin kyllä ainakin äiti ja iskä tietää.

Minulle järjestettiin perjantaina 1-vuotiskuvaukset. Sain olla hirmuisen korkealla ja ilmapallot leijui tuulessa hauskasti. Niin ja minulle puettiin myös sellainen mansikkapuku päälle. Se ostettiin minulle näitä kuvauksia varten jo toukokuussa Tukholmasta. Se on aika hauska puku!

Minä nukun nykyään omassa huoneessa. Tai no se on kyllä äidin ja iskän työhuone, mutta olen ymmärtänyt saavani ihan ihka oman huoneen sitten kun pian muutamme. Nyt nukun siellä toimistohuoneessa omassa sängyssäni. Nukun siellä kyllä oikein hyvin. Nykyään menen nukkumaan joskus 19.30-20 välillä ja sitten herään kerran yössä syömään. Minulla on vielä aika kova nälkä aina öisin, se on kiva juttu kun saan sitten pullollisen maitoa yölläkin. Juon sen ja sitten käännän kylkeä ja jatkan uniani aamuun. Yleensä herään joskus 07 aikoihin ja sitten me katsellaan telkkarista piirrettyjä ja syödään aamupalaa.

Edelleen minun suurinta herkkua on perunamuussi ja uunilohi. Sitä voisin syödä ihan vaikka joka päivä. Myös ne sellaiset hassut smoothiepussit on ihan hyviä. Niistä tykkään varsinkin silloin, kun kurvaillaan rattailla tuolla ulkona. Mutta ihan todella paljon minä vieläkin pidän siitä maidosta. Se on kyllä vaan niin hyvää. Olen kuullut, kun äiti ja iskä on puhuneet jostain sellaisesta, että sitä pitäisi alkaa vähentämään. Minusta kyllä tuntuu, että ne ovat jo vähentäneet sitä kertomatta minulle.  

Äiti sanoi, että olisi halunnut kirjoittaa sellaisen muistelukirjoituksen siitä, kun synnyin. Mutta minä sanoin, että on minun synttäripäivä, niin minä saan nyt kyllä kirjoittaa. Eikös siitä synnytyksestäkin ole jo puhuttu ihan tarpeeksi?

Niin ja mitä teille kuuluu? Onko siellä minua nuorempia lukijoita joukossa? Kuka muu pitää koirista ja siitä perunamuussista? Entä maidosta? Onko se  jonkun muunkin mielestä vielä suurta herkkua?

T. Emma

Kaikki kuvat: Ossi Pietiläinen