Tämä(kin) viikko on mennyt hurjaa kyytiä. Puhuttiin eilen Tuukan kanssa illalla, että tuntuu ettei elämässä ole mitään hengähdystaukoa tällä hetkellä. Kun työt on tehty (tai ainakin siltä päivältä kone kiinni laitettu), on koirien ulkoilutukset, Emman kanssa leikkiminen ja sen perässä jatkuva juokseminen, kodin siivoaminen, ruokaakin pitäisi ehtiä laittamaan. Mutta missä vaiheessa ehtii hengähtää? Tulimme siihen lopputulemaan, että nämä nyt oikeasti on niitä ruuhkavuosia ja hengähdystaukoja tulee iltaisin kun koneet on kiinni, koirat ja Emma nukkuu. Silloin on vaan annettava kodin olla sotkuinen ja pötköttää edes puoli tuntia sohvalla tekemättä mitään.

On edelleenkin ja vielä vahvemmin priorisoitava tekemiset, mitä tekee milloinkin ja mitä jättää tekemättä tai siirtää huomiselle. On pistettävä kalenteriin ”vapaa päivä” ja pidettävä siitä kiinni. Mutta tällä hetkellä niitä vapaita päiviä vaan ei ole. Parin viikon päästä koittaa Helsingin CitySurvivors, huomenna alkaa syksyn ensimmäinen Muutos-valmennus, parin viikon päästä starttaa syksyn Treeniryhmä. Töitä on enemmän kun ehtii tehdä. Kirjamme kuvauksia on viikottain ja tietysti sisältöäkin pitäisi ehtiä kirjoittamaan. Sähköposti on pullollaan lukemattomia viestejä ja imuroinnistakin on ainakin viikko (onneksi on rikkalapio ja harja). Emma kehittyy hurjaa vauhtia ja kaksi työpäivää viikossa ei todellakaan tunnu riittävän, koska kaikki muu aika menee 24/7 Emman kanssa.

Kaiken tämän keskellä on kuitenkin ihania juttuja niin paljon, että kun on vaan päättänyt selvitä ruuhkavuosista – se on mahdollista. Kun taas kerran alkaa ihan tosissaan miettimään mistä se kiire syntyy, minkälaisista asioista päivät täyttyy – huomaa oikeastaan kaiken tekemisen olevan sellaista mistä nauttii. Töihinpaluu on ollut virkistävää. Emman kanssa touhuaminen on niin hienoa, kun vuorovaikutus koko ajan paranee, on päivittäin sellaisia sydämen pakahduttavia hetkiä. Näen äitiystäviä ja muita ystäviä arkisin lounaan merkeissä tai kahvikupposella, niistä hetkistä saa myös energiaa.

Mutta tietysti kun yksittäisiä asioita kertyy kalenteri pullolleen, ei ne kivatkaan asiat tunnu enää kivoilta. Tai ainakin ne aiheuttaa stressiä. Se on aika kamalaa. Olen aina ollut huono priorisoimaan ajankäyttöä. Haluan niin kovasti olla kaikessa mukana mihin pyydetään. Koko elämä on niin intensiivistä tällä hetkellä, että välillä sitä vaan kaipaa sellaista kahdenkymmenenneljän tunnin täyslepoa. Haaveilen myös matkustamisesta, jostain lomamatkasta sellaisessa All inclusive -kohteessa.. aurinko paistaisi ja me saataisiin Tuukan kanssa vaan olla möllöttää. Edes vuorotellen, sillä aikaa kun toinen hääräisi Emman kanssa altaalla. 😉

Eilen saimme aloittaa kunniatehtävän, alkaa ystäväpariskuntamme pienen tytön kummiperheeksi.

Mietin myös sitä, onko tällaisen ajankäytön mestarin hyvä olla yrittäjänä. Poltanko itseni loppuun? Entä jos työ olisikin maanantaista perjantaihin klo 8-16 ja kun työpaikan ovi sulkeutuisi, alkaisi vapaa-aika. Ei yhtään sähköpostia klo 22 tai klo 06. Ei jatkuvaa miettimistä siitä mitä seuraavaksi proggikseksi. Ehkä sitä ehtisi enemmän siivoamaan ja ihan vaan vaikka olemaan.

***

Ajatelkaa, tasan kolme vuotta sitten olen kirjoittanut tämän postauksen: Avoin kirje kaikille ystävilleni ja rakkailleni ♥. Niin sitä vaan tulee painittua samojen asioiden kanssa vuodesta toiseen.

Uuden asian edessä taas. Nimittäin leikkipuistokäyttäytymisen. Leikkipuistokäyttäytyminen on vähän sama kuin koirapuistojen! Tai no, ei nyt tietysti ihan sama.. mutta liippaa läheltä. 😉

postaus sisältää mainoslinkkejä

Kun koirien kanssa käytiin jossain vaiheessa enemmän koirapuistoissa, tottui jo siihen koirapuistomeininkiin. ”Onkos tämä tyttö vai poika?” ”Mikä sen nimi on?” Ja sitten seistiin vierekkäin hiljaa ja katsottiin kun koirat riehui ympäri puistoa. Välillä pari sellaista hassunhauskaa naurahdusta tai kommenttia väliin. Sitä tiesi koirien nimen, mutta ei isäntien tai emäntien. Tuolla menee tuon Siffen äiti ja tuossa menee Hösse. Kukaanhan ei oikeastaan tiedä minkälaisia ovat siellä koirien takana ne emännät ja isännät, onko menestynyt uraihminen, onko kotiäiti tai koti-isä. Tykkääkö pojista vai tytöistä ja mitkä on omat aatteet ja arvot. Se on tavallaan aika hienoa. Siinä ollaan samalla viivalla, ihan sama mistä toinen tulee ja minne menee.

Leikkipuistoissahan on vähän sama juttu. Vanhemmat tunnetaan lasten nimien perusteella. Tuolla on Emman äiti, tuolla Sepon iskä. Lapset keinuvat keinussa vierekkäin ja vanhemmat vaihtavat tietoa hampaiden lukumäärästä ja kävelytaitojen tasosta. Ei mitään tietoa siitä minkälainen on kunkin isän tai äidin tausta. Onko yh, onko suurperhe, onko työtön vai monimiljardööri. Se on mielestäni jollain tapaa todella kiehtovaa ja hienoa. Kukaan ei arvostele toista taustan, arvojen tai tittelin perusteella. Leikkipuistossa kaikki vanhemmat ovat samalla viivalla.

Housut – TÄÄLTÄ
Paita – TÄÄLTÄ
Emman kengät – TÄÄLTÄ

Silti kun menee ekoja kertoja leikkipuistoon on vähän jännän äärellä. Puistoihin muodostuu pieniä ryppäitä vanhempia ja heidän lapsoset häärivät ympärillä. Voiko mennä vaan pokkana ryppääseen mukaan vai tallusteleeko sitä vain muina miehinä oman lapsen kanssa hiekkalaatikolle. Moikataanko kaikkia vai saako joku äiti tai iskä katseita kulmien alta? Mistä kaikesta voi puhua tai kysyä? Onko epäkohteliasta vain leikkiä oman lapsen kanssa, eikä mennä ryppäisiin mukaan? Pääseekö sinne ryppääseen edes jos haluaisi, vai toimiiko leikkipuistoissa sama laki kuin koulujen pihalla – me ei leikitä sun kaa?

Tykkään siitä ajatuksesta, että leikkipuistot on kaikille vapaata aluetta. Sinne saa mennä oman lapsen kanssa leikkimään, syömään tai tutustumaan muihin lapsiin. Sinne voi mennä äiti- tai isäystäväporukalla piknikille ja nauttia puiston eduista; keinuista, sisävessasta, leikkikaluista ja muista. Siellä jokainen on tittelitön. Sinne voi mennä ja sieltä voi lähteä ilman aikatauluja. 

***