Voi ettien että. Ne joita ei kiinnosta meiän päiväkotitaipaleen alku, niin kandee skipata tää postaus yli. 😀

Emma oli kipeenä alkuviikon, joten päiväkodin toka viikko alkoi vasta keskiviikkona. Tarkoittaen käytännössä sitä, että edellisen päiväkotipäivän ja tämän välillä tuli viis päivää. No sehän varmasti pienen mielessä tarkoitti jo sitä, että ”Jes, enää ei tartte mennä sinne.” 😉

Mä haluaisin olla kauhean reipas ja terästä, mutta keskiviikkona kun vietiin Emmaa Tuukan kanssa päikkyyn, oli mulla jännittynyt olo. Yritin esittää reipasta, mutta varmaan Emma jo vaistosi musta nyt tapahtuvan jotain ihmeellistä. Emma käveli reippain askelin päiväkodin eteiseen saakka. Kun ulkovaatteita alettiin ottamaan pois, alkoi huuli vapista ekan kerran.

Otin Emman syliin ja koitin rauhoitella, juttelin mukavia ja hymyilin. Sain hänet rauhalliseksi ja mentiin hetkeksi istumaan leikkihuoneen puolelle. Kun sitten tuli lähdön hetki, alkoi sydäntä raastava itku. Emmalla siis. Me Tuukan kanssa reippaasti vilkutettiin ja huikattiin heipat. Ulkona alkoi itkettää ja itku jatkui koko aamupäivän. Olin jo valmis irtisanomaan koko päiväkotisopimuksen ja ottaa Emman takaisin kotiin.

Meillä on onni, että päiväkoti on pieni ja henkilökunta siellä todella mukavaa. Emma saa koko ajan syliä niin paljon kun haluaa. Päiväkodista myös laitetaan joka päivä viestiä, että miten sujuu. Sovittiin päiväkodin johtajan kanssa, että viedään kuva Tuukasta ja musta mukaan päiväkotiin, sitä voi sitten pikkuinen rakas päivällä katsella isoimman ikävän hetkellä.

Pahimmalta musta tuntuu se, että kun tää meidän neiti on aikamoisen tiukkatahtoinen tyttö ja on päättänyt nyt ettei syö päiväkodissa mitään. Emma oli yhtenä päivänä jopa vähän avannut suutaan vahingossa ruokapöydässä. 😀 Selkeästi oli kuulemma ollut ilme, että nyt tekis mieli syödä, mutta olikin muistanut samantien, että täällä pitikin mököttää. Mutta hän ei syö edes omia smoothieitaan, vaikka ollaan jätetty niitä hyllyyn ja henkilökunta on yrittänyt antaa. Ihan vähän on maistanut parina päivänä.

Se tuntuu kurjalta, että vaikka itku meidän lähtömme jälkeen aina lakkaakin, ei hän silti siellä riemusta kiljuen juokse ja leiki muiden lasten kanssa. Vaan istuu tutti suussa ja turvalelu kainalossa jonkun sylissä koko päivän. Eikä tosiaan syö yhtään mitään. 🙁 🙁

Kyllä mä sanon, että tässä vaiheessa tätä heikkoa äitiä hirvittää. Päiväkodin johtaja on ihana nainen, oon hänen kanssaan laittanut paljon viestejä ja niistä oon saanut rohkaisua ja varmuutta. Normaalisti lapsilla menee tottumiseen se 2-3 viikkoa, mutta sitten on niitäkin tapauksia joilla kestää pari kuukautta.

Pari smoothieta meni siltä istumalta taas heti päiväkodin pihassa, kun tulin hakemaan.

No, mutta eipä tähän kai auta muu kuin aika. Tänään Emma jäi taas itkemään, mutta ehkä ihan himpan verran vähemmän, kun eilen. 😉

***

Raskaana ollessa mietin jo, että minkälainen äiti musta tulee. Mulla oli paljon erilaisia ajatuksia mm. siitä mitä tuun sallimaan lapselleni missäkin ikävaiheessa ja varmaan yks vahvimmista ajatuksista oli se, että musta ei tuu sellaista äitiä, joka ”hurahtaa” siihen äitiyteen. Ei siinä, että se olis jotenkin huono asia, mutta näin mä ajattelin.

Viikonloppuna kun mennä tepasteltiin pitkin kotiseutua koko perheen voimin, mulla jalassa vanhat verkkarit ja naamassa ainoastaan kosteusvoidetta, mietin kuinka paljon on muuttunut siitä mitä ajattelin.

Jotenkin musta tuntuu siltä, että ensimmäinen vuosi äitinä on sellaista tunnemyllerrystä ettei siinä vielä edes ehdi pysähtyä miettimään mitään. Kaikki tapahtuu jotenkin vaan just aina hetkessä ja siihen mitä tapahtuu reagoidaan mahdollisimman nopeasti, ehkä intuitiolla ja osittain tunteella. Ei järjellä tai ainakaan niin, että ”hei tää oli se sellainen juttu, josta olin miettinyt tekeväni näin”.

Me mietittiin Tuukan kanssa molemmat aika tiukastikin ennen Emman syntymää, että meillä ei anneta mitään sokeripitoista kun vasta suurinpiirtein 5v.:nä. Noh, jo 1-vuotissynttäreillä Emma sai maistaa kakkua. Ei tietystikään masuun mennyt kuin varmasti kokonaisuudessaan yksi teelusikallinen, mutta periaate oli jo mennyttä. 😀 Sen jälkeenkin ollaan annettu Emman maistaa suklaata tai pullaa tms. Ei päivittäin, ei viikottain, mutta silloin tällöin.

Mietin raskausaikana myös niin, että laitan joka päivä itseni ”nätiksi”. Ihan sama lähdetäänkö kotoa mihinkään, mutta aion joka päivä laittaa edes vähän aurinkopuuteria ja harjata hiukset nätisti nutturalle. No JEP!!! Tää ajatus meni kumoon jo ensimmäisten viikkojen aikana. Ei todellakaan tullut siinä hormonihöyryissä, väsymyksessä, rakkauden pulputuksessa ja ihan kaikessa muussa mieleen, että hetkinen hetkinen menenpä tästä hieman sutaisemaan aurinkopuuteria nokkaani. 😀 Tätä samaa oon jatkanut ihan tähän päivään asti.

Jos oon kotona koko perheen kanssa, en todellakaan jaksa meikata. En myöskään silloin jos lähdetään koiralenkille tai ruokakauppaan. Sillä ei oo mitään merkitystä oikeasti. 😀 Ja se on oikeastaan tosi hauska huomata.

Sitten kun on työpäivä tai meen tapaamaan jotain kaveria, niin tottakai laitan itteni ”nätiksi”. 🙂

Se ajatus siitä, että en hurahda äitiyteen on kanssa sellainen minkä voi ihan täysin heittää romukoppaan! Mä rakastan olla äiti, mun mielestä se on oikeasti siisteintä ikinä! Mun tekee aina mieli kertoa kaikille, että mä oon äiti ja jos nään jotain vanhoja tuttuja, niin kertoa että mulla on muuten nykyään 1v4kk -ikäinen tyttö.

Tottakai mä tykkään tosi paljon myös siitä, että mulla on mun ”omia juttuja” ja työ. On ihana laittautua välillä oikein kunnolla ja viettää aikaa ystävien kanssa. On ihanaa, että voin vieläkin hullaantua jostain treenijutuista tai ulkonäköön liittyvistä jutuista. Mutta kyllä mä silti eniten tykkään olla äiti. 😀

Sellanen ”leijonaemo” fiilis vahvistuu mun mielestä vaan koko ajan. Vaikka se on ollut Emman syntymästä asti vahva, niin tuntuu että se voi vieläkin kasvaa. Nyt kun Emma on ollut nuhainen ja kuumettakin oli yks päivä, on mulla sellainen tosi suojeleva olo. Haluaisin tehdä ihan kaikki mahdolliset konstit millä toisen olo vois helpottaa. Mua alkoi toissailtana itkettää Emman sängyn ääressä, kun lauloin sille unilaulua. Mua itketti se, että pieni pyöreäposkinen maailman suloisin tyttö hengitti niin raskaasti, kun nenä oli ihan tukossa.

Varmasti nää kaikki jutut on vasta pieni murunen siitä, mitä voin sanoa äitinä olemisesta 10 vuoden kuluttua tai 20 vuoden kuluttua. Mutta jo nyt huomaan olevani erilainen äiti, mitä luulin. 🙂 <3 

Kuva: Ossi Pietiläinen

Lue edellinen postaus: Tiedätkö rintaliivisi oikean koon?