”Mistä on kaikki synnytykset tehty?
Verestä, hiestä, kyyneleistä, huudosta, kivusta, pelosta ja paniikista!!
Niistä on kaikki synnytykset tehty.”

Siis apua todellakin!! 😀 Näin mä ajattelen just nyt tällä hetkellä! Ajatelkaa miten hullu ihmismieli on! Mä olen saanut lukea täältä blogini kommenteista, kuullut ystäviltäni ja vaikka mistä ihania kokemuksia synnytykseen liittyen. Siitä miten kaikki on mennyt helpommin, kuin on kuvitellut. Ja että kivunlievitysmenetelmät on auttaneet. Ja että se synnytys ei ole kestänytkään niin kauan kuin on pelännyt jne.. SILTI mä kuvittelen nyt mielessäni vaan niitä kamalia kokemuksia. Niitä sellaisia kauheita leffasynnytyksiä, missä nainen on hiestä märkänä ja huutaa ja itkee ja veri roiskuu ja kaikki paikat repee.

Mä katoin pari päivää sitten sellaisia erilaisia ”vauvamatkalla”-videoita HUS:n sivuilta. Neuvolantäti oli sanonut, että niitä on hyvä katsella ennen synnytystä, niin tietää vähän mitä siellä tapahtuu. Että mitä ennen synnytystä, sen aikana ja sen jälkeen tapahtuu.
No ajattelin sitten olla reipas ja kunnollinen kansalainen ja katsoa videoita. Niissähän ei siis todellakaan mikään veri roisku, eikä naiset huuda kuin tapettavat siat teurastamoissa. Ne on hyvin pehmeitä, kauniita ja turvallisia videoita. Jokaisessa videossa kätilö (eri videoissa eri kätilö tai lääkäri) kertoo rauhallisella äänellä mitä tapahtuu missäkin vaiheessa. Kätilö sanoo myös jokaisessa videossa noin minuutin välein; kaikki tulee menemään hienosti, sinä selviät kyllä.

Katsoin niitä videoita kuitenkin kauhusta kankeana. Kun Tuukka tuli kotiin sanoin hänelle, että onko mun pakko synnyttää jos en tahdo. Että eikö sen vaiheen yli voisi vaan hypätä?!
No eihän sitä voi.

Joskus aiemmin (ennen raskautta) ajattelin, että jos ikinä tulen saamaan lapsia, haluan suunnitellun sektion. Olin siitä 100% varma. Olin ihan täysin varma, että en halua synnyttää alateitse. No kuitenkin nyt raskauden myötä ajatukseni on vaihtuneet. Alateitse synnyttäminen on luonnollista ja siinä on monia hyviä puolia. Sektiohaava on myös kuulemma kovin kivulias ja siitä paraneminen ja palautuminen on pitkäkestoista.

Mutta kyllä mun pitää myöntää, että synnytys jännittää aika paljon. Vaikka samalla tiedän, kuinka hyvin Suomessa toimii kaikki. Miten hyviä ammattilaisia on koko synnytyksen ajan ympärillä. Myös se synnytyksen jälkeinen aika jännittää. Ihan siis ne pari vuorokautta siitä synnytyksestä, että miten kovat kivut on synnytyksen jälkeen, pystyykö sitä lainkaan istumaan tai käymään vessassa. Apua! Sitähän menee ihan hulluksi, jos näitä juttuja liikaa pohtii. Mutta minkäs sitä ihminen omille ajatuksilleen mahtaa. Varmaan täytyisi lukea jotain rauhottavia oppaita ja opetella meditoimaan ja rauhoittamaan mieli.

Mutta kaipa jokaista ensisynnyttäjää jännittää? Ainahan sellainen jonkin verran pelottaa, mistä ei ole kokemusta tippaakaan. Vaikka olisikin maailman hurjapäisin ja kovin supertyyppi.

***

Kuvat: TÄÄLTÄ, TÄÄLTÄ ja TÄÄLTÄ

Mä olen aina ollut suhteellisen malttamaton kaveri.
Eikä se piirre oikeastaan ole mihinkään hävinnyt iän myötä.

Tällä viikolla tuli ekaa kertaa sellainen jännityksen kouristus mahanpohjaan, että voi herranen aika sentään, Vauva Pursiainen saapuu meidän elämäämme ihan pian. Vain muutamia hassuja viikkoja tarvitsee enää odottaa. Tänään starttasi viikko 30.
Raskauslaskurin mukaan olen ollut raskaana nyt 204 päivää ja jäljellä on vielä (tai siis enää!!) 76 päivää laskettuun aikaan. Voi luoja!!

Tavallaan tuntuu, että olen ollut raskaana jo varmaan kaksi vuotta. 😀 Mutta toisaalta sitten tuntuu, että tämä melkein 7kk on mennyt ihan hujauksessa, että juurihan vasta tein sen raskaustestin. Nyt kuitenkin pikkuhiljaa alkaa olemaan jo sellainen fiilis, että olisipa pian jo lokakuun loppu ja pieni prinsessamme ulkona masusta. Samalla kauhistellen mietin tulevaa synnytystä.

Ihan super ihanat kommentit postaukseen ”Kertokaa minulle jotain hyvää” – helpotti jonkin verran kyllä synnytysjännitystä. Ja olen miettinytkin, että se on kuitenkin vain pieni hetki elämästä. Niin kuin tatuoinnin ottaminen, sattuu ihan perkeleesti, mutta kun neula irtoaa vikan kerran ihosta kipu häviää mielestä. Eikä nyt tarvitse siellä pelästyä, että vertaisin tatuoinnin ottamista ja synnytystä samanlaiseksi kokemukseksi. 😀 Mutta tämä ajatus helpottaa minua. Kipu on vain hetkellistä ja kun pieni nyytti nostetaan rinnalle, kipu unohtuu.

Haluaisin jo nähdä lapsemme kasvot ja tutustua häneen. Vatsassa hän ainakin on hyvin riehakas ja voimakas pieni kaveri. Viime yönä teki mieli sanoa hänelle, että koitas nyt ottaa vähän aikaa iisimmin siellä masualtaassa, että äiti saa nukkua.

Näin malttamattomalle ihmiselle yhdeksän kuukauden odotus tuntuu ihan hullun pitkältä ajalta. Ja kuten eräs kaverini oli sanonut kyllästyessään niihin ”nauti nyt vielä hetki siitä raskaudesta, kohta se rauhallinen aika on ohi” – onhan tässä nautittu elämästä jo yli kolmekymmentä vuotta rauhassa, nyt saisi jo 9kk ja odttomainen olla ohi. 😀
Itse olisin hyvin voinut sanoa samat sanat.

Haluaisin jo päästä kokemaan sitä kaikkea ihanaa ja yhtä aikaa pelottavaa. Miten kaikki luonnistuu meillä? Miltä ensimmäiset päivät kotona vauvan kanssa tuntuu? Miten Gere ja Pimu suhtautuu pikkuiseen? Että mitä se elämä on sitten, kun yhtäkkiä täällä onkin yksi tyyppi lisää. Ihan oma pieni persoona. Minkä näköinen hän on? Onko nimivaihtoehdot, joita olemme miettineet sopivia hänelle? Entä jos hän ei yhtään näytäkään siltä meidän suosikkinimeltä?

Haluaisin jo päästä ihanien vaunujen kanssa rullailemaan Töölön katuja. Nähdä miten itse palaudun synnytyksestä. Nähdä millainen syksy tulee. En meinaa malttaa odottaa enää.

Se on tosi jännittävää kaikki. Että ihan tosiaan meidän elämämme muuttuu pian aika paljon. Että se pieni, alle metrin mittainen ihminen tulee valloittamaan maailmamme.