Mä käyn tankotanssimmassa aina mikroshortseissa. Koska se on ”pakko”.
Muuten ei iho ja tanko saa kosketusta.
Mutta jostain syystä mä ajattelen, että pienimmät mikroshortsit ei kuulu salille.
Ei ainakaan sellaset, mistä kankuista näkyy puolet. Tiiättekö?
Ootteko te samaa vai eri mieltä?

Notkea rotta

Eilen aamusta kävin taas tankoilemassa Pole4Fitillä.  Aamusta väsytti aivan simona ja mietin monta kertaa, että vitsit jäisinkö sittenkin nukkumaan.
No enpä jäänyt. Ja onneksi menin. 🙂

Päivällä tulin välissä käymään kotona tekemään vähän töitä ja sitten taas iltapäivällä kohti Märskyä. Ennen töiden aloittamista kävin salilla tekemässä vielä hauista ja ojentajaa. Ja ihan vähän hartioita.
Päälleni sain laittaa uuden Lorna Janen paidan ja käteeni pitkästä aikaa salihanskat.
Muistakaahan muuten, että osoitteessa www.lavli.fi kaikki Lorna Janen normaalihintaiset tuotteet (ei koske asusteita) on alennuksessa -15% koodilla MONNATREENAA15 vielä huomiseen asti!!! (6.3.2014)
Lämmittelin ensin katsomossa wallclimbeilla ja siltapunnerruksilla. Plus ihan tavallisilla punnerruksilla ja ojentajapunnerruksilla. 😀

Salin puolella tein sitten erinäisiä ojentaja- ja hauis-liikkeitä. Ja roikuin. Voi hitto, että on hyvää treeniä taas sille puristusvoimalle ihan vaan roikkuminen. Vähän erilaisia otteita kun vaihtelee, ni avot!

Nämä ihanat Lorna Janen shortsit pääsevät testiin sitten vasta seuraavalla tankotanssitunnilla.
Tänään en aio niitä salille laittaa. 😉

Niin että voiko niitä purnukoita olla liikaa?
Mä luulen, että ei! 😀 Haha! Tietysti kaappitilaa vois ehkä olla vähän enemmän. 😉
Sain testiin AVON:in uusia tuotteita.
Tänään ehdin testata jo tuota suihkugeeliä sekä tuota Gold Body Lotionia. Niin ja ripsaria. Kaikki tuntuivat oikein hyviltä. Varsinkin tuo kultarasva! 😉 Siitä tuli ihanan pehmeäksi iho ja ihan vähän sellaista kullanhohtoa sääriin. Ai että! 😀
Illalla laitan tuota jalkarasvaa, se on tarkoitettu yövoiteeksi jaloille. Kerron tuntemuksia siitä sitten myöhemmin.

Ja tää ihana bodybutter pääsee myös testiin pian. Tuoksui ihan älyttömän hyvälle!! <3

Onko Avon teille tuttu?

Ihanaa päivän jatkoa teille toivottelen ja lähden töihin ja salille.
puspus <3
P.S. Oon menossa viikonloppuna GoExpo-messuille. Laittelen perjantaihin mennessä teille vähän vinkkejä missä kannattaa pistäytyä ja mihin aion itse mennä! 🙂

Mä kirjoitin eilen pitkät pätkät NRJ Workoutista , Rähinätreenistä ja viikonlopun kuulumisista suklaa-avokadomössöineen.
Mutta FF ei toiminut illalla, joten en saanut postausta läpi. Nyt aamulla mulla onkin jo niin paljon taas muuta asiaa, että jätän viikonlopun kuulumiset sikseen ja kirjoitan siitä mikä mielessä on tällä hetkellä. Joten ota kahvikuppi viereen ja pari minuuttia aikaa. Lue ajatuksella, jos vaan jaksat. Ja kerro sitten mitä mieltä itse asiasta olet.
(ainiin, nyt on taas vastattu kaikkiin kommentteihin)

Ennen tämän päivän aiheeseen siirtymistä, tässä lyhykäisyydessään mun ihana viikonloppu:

Noniin.

Oikeastaan tähän juttuun liittyy muutama asia. Ja nyt kun näitä ekoja sanoja tässä kirjoitan, niin mulla ei oo vielä hajuakaan saanko sanottua sen mitä haluan. Vai meneekö tää (taas) jotenkin epämääräiseksi ja sekavaksi pauhaamiseksi. Tai oikeastaan mulla ei oo vielä edes tarkkaa hajua mitä kaikkea haluan sanoa tässä kirjoituksessa.

Mutta aloitetaan parista kommentista ja yhdestä sähköpostista mitä sain.
Työssäni kohtaan silloin tällöin ihmisiä, jotka kärsii syömishäiriöstä tai on joskus sellaista sairastanut. Blogitaipaleeni aikana olen kohdannut muutaman kerran syömishäiriöisen.
Blogiini olen saanut lähiaikoina kaksi kommenttia syömishäiriötä sairastavalta henkilöltä, joka on kertonut saaneensa apua mun blogini kautta. Tämä on ihan uskomatonta!
Ette voi arvatakaan miltä tuntuu, kun luen tällaisen kommentin. Tai kun sain sähköpostia eräältä lukijaltani tästä aiheesta.

Kun joku ihminen kertoo mulle, että mä olen onnistunut auttamaan häntä yli niin vaikean asian, tulee ihan älytön olo. Syke nousee ja kyyneleet vierähtää silmistä. Mitä? Siis minäkö? Näillä päättömillä höpötyksilläni?
Tuntuu uskomattomalta, että saan kirjoitusteni (ja tuhansien kuvien) läpi/kautta oikeasti sitä iloa ja innostusta tartutettua. Ja kerta toisensa jälkeen mun ”kannattaa kulkea keskitietä”- ja ”maalaisjärjellä”- terveellisestä ruokavaliosta ja liikkumisesta kirjoittamiset oikeasti tuottaa ihmisillä tulosta oman asennoitumisen ja ajatusmaailman kanssa. Ilman, että mä edes näen heitä (teitä).
Mulla tulee tällaisia kommentteja tai sähköposteja lukiessa kaksi asiaa mieleen:
1. Halu auttaa! Voinko mä tehdä jotain vielä vähän enemmän auttaakseni tuota ihmistä paranemaan?
2. Vitsit mä oon onnistunut! Onnistunut tuomaan edes kahdelle tai kolmelle lukijalle tämän mun elämän ilon ja terveellisen suhtautumisen omaan itseensä ja ruokailuun ja liikuntaan.

Tällaiset kommentit ja sähköpostit antaa mulle myös voimaa. Ja uskoa.
Mä en aina ole ollut sinut itseni kanssa. Ihan vähän aikaa sitten vasta mulle on tullut ahaa-elämys siitä, että mihin pitää olla tyytyväinen. Kirjoitinkin hetki sitten jutun, että tuoko vatsalihakset onnea. Ei, ei ne pelkästään tuo. Silti parin viimeisen vuoden aikana olen saanut itsevarmuuteni nousemaan terveelle tasolle pikkuhiljaa rasvamassan palaessa pois ja kropan kiinteytyessä. Myös ikä on tuonut varmuutta rakastaa itseään sellaisena kuin on.

Kun oon itsekin kamppailut epävarmuuden kanssa, niin tiedän miltä se tuntuu.
En tietysti tiedä tai osaa yhtään lähellekään arvioida sitä miten kauhealta tuntuu kun ei pysty syömään tai ei uskalla syödä, kun pelkää että joka ikinen murunen lihottaa.

Mutta tiedän sen, että miltä tuntuu kun haluaisi olla hyväksytty.
Ajattelee pienessä mielessään, että jos mä näyttäisin vähän paremmalta, niin mut hyväksyttäisiin. Tai että jos mä laihtuisin pari kiloa, niin mut hyväksyttäisiin.
Tai mitä jos mä pukeutuisin tuolla ja tuolla tavalla, niin ehkä mä oisin hyväksytympi.
Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että onneksi olen säilyttänyt oman tyylini. Niin elämässä kuin ulkonäköseikoissa.
Mä yritin joskus käyttää jotain mustia housuja ja valkoisia kauluspaitoja (ei niissä siis mitään vikaa ole), mutta ne ei sopinut mulle. Ja olla luonteeltanikin erilainen kuin olen.
Tyyli on mun mielestä muutakin kuin pelkästään se mitä pukee päälle. Se tottakai kertoo paljon, jos ihmistä ei tunne. Mutta ei se kerro kaikkea.
Pukeutumisella tai hiusten tyylillä tai vaikkapa sitä kroppaa muokkaamalla voi kuitenkin kertoa jotain itsestään ihmisille, jotka ei sinua tunne.
Siksi ainakin itse haluan näyttää mielummin vaikka vähän korostetusti erilaiselta kuin muut. Ja käyttäytyä omalla tyylilläni. Mä olen värikäs persoona ja hymyilen tai nauran ehkä 80% ajasta. Toisia se ärsyttää, mutta olen päättänyt pitää tyylini. Osalle se kuitenkin tuo sitä iloa ja ehkä joku oppii itsekin olemaan positiivisempi ja suhtautumaan asioihin avarakatseisemmin.

Se hyväksytyksitulemisen halu ja tarve on monesti niin suuri, se että pelkää olla oma itsensä ja kokee niitä ahdistavia tunteita siitä kun ei ehkä sulaudukaan massaan ja ole toisten odotusten arvoinen.
Mutta mitä enemmän on sinut omien päätösten ja oman tyylin ja oman itsensä kanssa, sitä vähemmän muiden odotuksilla on väliä. Ilman, että ylpistyy tai tulee välinpitämättömäksi.

Asioita mitä olen miettinyt viimeisen kymmenen vuoden aikana; Pukeudunko liian värikkäästi? Pitäisikö mun käyttää enemmän mustaa? Olenko mä liian herkkä luonteeltani? Pitäisikö mun kovettua? Nauranko mä liikaa ja olen äänekäs? Vai pitäisikö mun vakavoitua ja olla enemmän ”aikuinen”? Pitäisikö mun laihduttaa ja sopia johonkin muottiin? Vai hyväksyisinkö itseni juuri tällaisena? Tutustunko ihmisiin liian helposti ja annan itsestäni liikaa? Vai pitäisikö pistää vähän jarrua ja olla etäisempi?

Moneen kysymykseen olen saanut vastauksen kun olen oppinut olemaan sinut itseni kanssa.
Ei, en pukeudu liian värikkäästi. En ole liian herkkä, enkä ainakaan aio kovettua. Nauran just niin paljon kun haluan ja huudan kovaa. Aikuiseksi mä en ikinä aio kasvaa 100%, aina on vähän varaa lapsenmielisyydelle. Mihinkään tiettyyn vartalomuottiin mä en halua sopia, mä haluan olla just tän näköinen ja mallinen mitä nyt oon. Ja aion myös tutustua ihmisiin ihan yhtä lailla tulevaisuudessa, mitä tähänkin mennessä olen tutustunut. En halua olla etäinen, haluan olla helpostilähestyttävä ja avoin. Vaikken kerrokaan kaikille suurimpia salaisuuksiani, tai edes niitä pienimpiä.

Mun mieheni sanoi mulle eilen, että tuntee mun lisäksi tasan yhden ihmisen joka on samanlainen kuin minä.
Joku asia mussa ja tässä toisessa kaverissa (joka on mies) vetoaa ihmisiin tietyllä tavalla ja viestittää, että hei mulle voit kertoa huolesi, mä kuuntelen. Ja autan. Tai ainakin haluan auttaa ja yritän siinä parhaani.

Sellaisena mä meinaan pysyä. Oman tyylini kantajana. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.
Toivottavasti voin jatkossakin auttaa ihmisiä, tai edes yhtä. On kyse sitten syömishäiriöstä, huonosta itseluottamuksesta tai vaikkapa sydänsuruista.

Unohtakaa säännöt ja turhat oletukset! Uskaltakaa olla omia itsejänne niin pukeutumisella kuin luonteellakin! Oppikaa rakastamaan itseänne!