Forget the rules!
34
Mä kirjoitin eilen pitkät pätkät NRJ Workoutista , Rähinätreenistä ja viikonlopun kuulumisista suklaa-avokadomössöineen.
Mutta FF ei toiminut illalla, joten en saanut postausta läpi. Nyt aamulla mulla onkin jo niin paljon taas muuta asiaa, että jätän viikonlopun kuulumiset sikseen ja kirjoitan siitä mikä mielessä on tällä hetkellä. Joten ota kahvikuppi viereen ja pari minuuttia aikaa. Lue ajatuksella, jos vaan jaksat. Ja kerro sitten mitä mieltä itse asiasta olet.
(ainiin, nyt on taas vastattu kaikkiin kommentteihin)
Ennen tämän päivän aiheeseen siirtymistä, tässä lyhykäisyydessään mun ihana viikonloppu:
Noniin.
Oikeastaan tähän juttuun liittyy muutama asia. Ja nyt kun näitä ekoja sanoja tässä kirjoitan, niin mulla ei oo vielä hajuakaan saanko sanottua sen mitä haluan. Vai meneekö tää (taas) jotenkin epämääräiseksi ja sekavaksi pauhaamiseksi. Tai oikeastaan mulla ei oo vielä edes tarkkaa hajua mitä kaikkea haluan sanoa tässä kirjoituksessa.
Mutta aloitetaan parista kommentista ja yhdestä sähköpostista mitä sain.
Työssäni kohtaan silloin tällöin ihmisiä, jotka kärsii syömishäiriöstä tai on joskus sellaista sairastanut. Blogitaipaleeni aikana olen kohdannut muutaman kerran syömishäiriöisen.
Blogiini olen saanut lähiaikoina kaksi kommenttia syömishäiriötä sairastavalta henkilöltä, joka on kertonut saaneensa apua mun blogini kautta. Tämä on ihan uskomatonta!
Ette voi arvatakaan miltä tuntuu, kun luen tällaisen kommentin. Tai kun sain sähköpostia eräältä lukijaltani tästä aiheesta.
Kun joku ihminen kertoo mulle, että mä olen onnistunut auttamaan häntä yli niin vaikean asian, tulee ihan älytön olo. Syke nousee ja kyyneleet vierähtää silmistä. Mitä? Siis minäkö? Näillä päättömillä höpötyksilläni?
Tuntuu uskomattomalta, että saan kirjoitusteni (ja tuhansien kuvien) läpi/kautta oikeasti sitä iloa ja innostusta tartutettua. Ja kerta toisensa jälkeen mun ”kannattaa kulkea keskitietä”- ja ”maalaisjärjellä”- terveellisestä ruokavaliosta ja liikkumisesta kirjoittamiset oikeasti tuottaa ihmisillä tulosta oman asennoitumisen ja ajatusmaailman kanssa. Ilman, että mä edes näen heitä (teitä).
Mulla tulee tällaisia kommentteja tai sähköposteja lukiessa kaksi asiaa mieleen:
1. Halu auttaa! Voinko mä tehdä jotain vielä vähän enemmän auttaakseni tuota ihmistä paranemaan?
2. Vitsit mä oon onnistunut! Onnistunut tuomaan edes kahdelle tai kolmelle lukijalle tämän mun elämän ilon ja terveellisen suhtautumisen omaan itseensä ja ruokailuun ja liikuntaan.
Tällaiset kommentit ja sähköpostit antaa mulle myös voimaa. Ja uskoa.
Mä en aina ole ollut sinut itseni kanssa. Ihan vähän aikaa sitten vasta mulle on tullut ahaa-elämys siitä, että mihin pitää olla tyytyväinen. Kirjoitinkin hetki sitten jutun, että tuoko vatsalihakset onnea. Ei, ei ne pelkästään tuo. Silti parin viimeisen vuoden aikana olen saanut itsevarmuuteni nousemaan terveelle tasolle pikkuhiljaa rasvamassan palaessa pois ja kropan kiinteytyessä. Myös ikä on tuonut varmuutta rakastaa itseään sellaisena kuin on.
Kun oon itsekin kamppailut epävarmuuden kanssa, niin tiedän miltä se tuntuu.
En tietysti tiedä tai osaa yhtään lähellekään arvioida sitä miten kauhealta tuntuu kun ei pysty syömään tai ei uskalla syödä, kun pelkää että joka ikinen murunen lihottaa.
Mutta tiedän sen, että miltä tuntuu kun haluaisi olla hyväksytty.
Ajattelee pienessä mielessään, että jos mä näyttäisin vähän paremmalta, niin mut hyväksyttäisiin. Tai että jos mä laihtuisin pari kiloa, niin mut hyväksyttäisiin.
Tai mitä jos mä pukeutuisin tuolla ja tuolla tavalla, niin ehkä mä oisin hyväksytympi.
Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että onneksi olen säilyttänyt oman tyylini. Niin elämässä kuin ulkonäköseikoissa.
Mä yritin joskus käyttää jotain mustia housuja ja valkoisia kauluspaitoja (ei niissä siis mitään vikaa ole), mutta ne ei sopinut mulle. Ja olla luonteeltanikin erilainen kuin olen. 
Tyyli on mun mielestä muutakin kuin pelkästään se mitä pukee päälle. Se tottakai kertoo paljon, jos ihmistä ei tunne. Mutta ei se kerro kaikkea.
Pukeutumisella tai hiusten tyylillä tai vaikkapa sitä kroppaa muokkaamalla voi kuitenkin kertoa jotain itsestään ihmisille, jotka ei sinua tunne.
Siksi ainakin itse haluan näyttää mielummin vaikka vähän korostetusti erilaiselta kuin muut. Ja käyttäytyä omalla tyylilläni. Mä olen värikäs persoona ja hymyilen tai nauran ehkä 80% ajasta. Toisia se ärsyttää, mutta olen päättänyt pitää tyylini. Osalle se kuitenkin tuo sitä iloa ja ehkä joku oppii itsekin olemaan positiivisempi ja suhtautumaan asioihin avarakatseisemmin.
Se hyväksytyksitulemisen halu ja tarve on monesti niin suuri, se että pelkää olla oma itsensä ja kokee niitä ahdistavia tunteita siitä kun ei ehkä sulaudukaan massaan ja ole toisten odotusten arvoinen.
Mutta mitä enemmän on sinut omien päätösten ja oman tyylin ja oman itsensä kanssa, sitä vähemmän muiden odotuksilla on väliä. Ilman, että ylpistyy tai tulee välinpitämättömäksi.
Asioita mitä olen miettinyt viimeisen kymmenen vuoden aikana; Pukeudunko liian värikkäästi? Pitäisikö mun käyttää enemmän mustaa? Olenko mä liian herkkä luonteeltani? Pitäisikö mun kovettua? Nauranko mä liikaa ja olen äänekäs? Vai pitäisikö mun vakavoitua ja olla enemmän ”aikuinen”? Pitäisikö mun laihduttaa ja sopia johonkin muottiin? Vai hyväksyisinkö itseni juuri tällaisena? Tutustunko ihmisiin liian helposti ja annan itsestäni liikaa? Vai pitäisikö pistää vähän jarrua ja olla etäisempi?
Moneen kysymykseen olen saanut vastauksen kun olen oppinut olemaan sinut itseni kanssa.
Ei, en pukeudu liian värikkäästi. En ole liian herkkä, enkä ainakaan aio kovettua. Nauran just niin paljon kun haluan ja huudan kovaa. Aikuiseksi mä en ikinä aio kasvaa 100%, aina on vähän varaa lapsenmielisyydelle. Mihinkään tiettyyn vartalomuottiin mä en halua sopia, mä haluan olla just tän näköinen ja mallinen mitä nyt oon. Ja aion myös tutustua ihmisiin ihan yhtä lailla tulevaisuudessa, mitä tähänkin mennessä olen tutustunut. En halua olla etäinen, haluan olla helpostilähestyttävä ja avoin. Vaikken kerrokaan kaikille suurimpia salaisuuksiani, tai edes niitä pienimpiä.
Mun mieheni sanoi mulle eilen, että tuntee mun lisäksi tasan yhden ihmisen joka on samanlainen kuin minä.
Joku asia mussa ja tässä toisessa kaverissa (joka on mies) vetoaa ihmisiin tietyllä tavalla ja viestittää, että hei mulle voit kertoa huolesi, mä kuuntelen. Ja autan. Tai ainakin haluan auttaa ja yritän siinä parhaani.
Sellaisena mä meinaan pysyä. Oman tyylini kantajana. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.
Toivottavasti voin jatkossakin auttaa ihmisiä, tai edes yhtä. On kyse sitten syömishäiriöstä, huonosta itseluottamuksesta tai vaikkapa sydänsuruista.
Unohtakaa säännöt ja turhat oletukset! Uskaltakaa olla omia itsejänne niin pukeutumisella kuin luonteellakin! Oppikaa rakastamaan itseänne!
34 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Ihana postaus jällleen, Monna! <3 Harvoin kommentoin, enemmänkin pitäisi, mutta tämä sai mut rustaan jotain! 😀
Oot kyllä aivan ihana ihminen, semmonen, johon ois ihan huippua tutustua henk.koht. ja harmittaa pirusti, kun se ei ole mahollista! 😀 Sanonpa vaan, että pysy juuri sellaisena kuin olet, se on vaan vahvuutta olla oma itsensä ja jos muutosta hauaa itelleen niin tekee sen nimenomaan ittensä takia eikä kenenkään toiveiden mukaan. Monenmoista kommenttia olet täällä ja varmasti sähköpostitse ym. kautta saanut ja täältäkin kun on saanut lukea reaktioistasi ns. negatiivisiin kommentteihin niin nouset niiden yläpuolelle aina, vaikka jotku niistä saattaa ensin pistää miettimäänki omaa ittiä.. Se on ihanaa luettavaa, ettet anna muiden sanojen vaikuttaa siten, että menisit muuttamaan tapaasi täällä kirjottaa, laittaa kuvia jne. Jatka samaan malliin! <3 Ihanaa kevättä sulle, Tuukalle ja Gerelle! 🙂
Kiitos kommentista JenniN! Ihana kun kommentoit. <3
Jatkan samaan malliin. 🙂 Nää kommentit piristää niin ihanasti!!
Ihanaa kevättä myös sulle! <3
Ihana Monna <3 Voi että mä ahmin tämän tekstin oikein ajatuksella.
Mä näen sut juurikin sellaisena, jonka puoleen kääntyä, kun on jotain isoja asioita elämässä meneillään. Ja niinhän oon tehnytkin. Sulle tahdon kertoa. Monesti, kun on huolia, tuut mieleen automaattisesti. Jotenkin sussa on semmosta syvää luotettavuutta ja aitoa välittämistä, että en tosiaan ihmettele sitä, että ihmiset saa inspiraatiota ja apua jo pelkästään seuraamalla sun blogia ja esimerkkiä.
Sussa vaan on sitä jotain. Älä ikinä muutu. <3
Kiitos ihana Heidi <3
Niin kauniisti sanottu!! Tuli todella hyvä ja lämmin olo.
Olet rakas Heidi!! <3
Erittäin hyvin pohdittu, Monna. Ja erityisesti mua ilahduttaa se, että jo nuorena naisena mietit tällaisia asioita ja uskallat olla oma itsesi. Mä aina matkin muita, enkä millään päässyt mihinkään tasapainoon puhumattakaan omasta tyylistä. Vasta yli 50-vuotiaana aloin löytää itseäni. Hah. Kuinka ollakaan se löytyi liikunnan avulla, vaikka sä et silloin ollutkaan vielä aktiiviliikkuja.
Erittäin tärkeä asia on se, että olet auttanut edes kahta ihmistä, joka kärsii syömishäiriöstä. Voihan niitä olla enemmänkin, kaikki eivät vaan ehkä kommentoi ja kerro ajatuksistaan. Sillä sehän on jo askel parempaan, kun uskaltaa näinkin julkisella paikalla kirjoittaa omista vaikeuksistaan.
Taina
.
Kiitos Taina <3
Niin, kyllä mäkin nuorempana matkin ja halusin olla jonkun tietynlainen, että saisin "hyväksyntää". Mutta iän myötä varmuus karttuu ja tyytyväisyys omaan itseensä. 🙂
pus <3
Moikka, piti jo eilen kommentoida kun luin sun kirjoitusta fb:ssä. Aivan mahtavaa kuulla että niin moni muukin saa sun kirjoituksista paljon irti ja se että joku saa siitä apua ei tule minulle yllätyksenä. Mä myönnän lukevani näitä usein ja juuri se sun pirteys ja aitous tuo hyvää mieltä! Pidä tyylistäsi kiinni ehdottomasti koska se on arvokasta!
Kiitos Terhi! <3 Mä yritän pitää tyylistäni kiinni! 🙂
Aivan ihana Monna <3 Loppua kohden nous jopa kylmät väreet!
Sä olet just hyvä tollasen iloisena, positiivisena ja värikkäänä persoonana. Hyvää pohdintaa jälleen kerran. Tällanen maanläheinen kirjoitustyyli ja elämänasenne on juurikin sitä mihin muut pystyy samaistumaan ja sen avulla varmasti pystyt motivoimaan ja jopa ihan auttamaankin hädässä olevia. Tää on sun tyyli ja se on just oikein! 🙂
Oih! Kylmät väreet! Aikas hyvä! 😀
Kiitos ihana Iinu <3
Ihana postaus, tästä tuli hyvälle mielelle!
Hih 🙂 <3 Hyvä!
Ihanan terveellä ja tasapainosella otteella kirjoitettu teksti, niinkuin sun jutut on aina!
Mulla itselläni on myös syömishäiriötaustaa, ja voin rehellisesti sanoa, että ensin sen kanssa eläminen ja sitten siitä irti päästäminen oli ehkä vaikeinta ja kivuliainta mun elämässä tähän saakka. Vielä viime kesänä ja erityisesti aikaisempina vuosina enemmän merkkasi kalorit kuin makrot, oma kroppa näytti omaan silmään pehmoiselta ja isolta, ja itsevarmuus oli ehkä aika suurilta osin teeskenneltyä. Liikuntakin oli lähinnä sitä, että tehdään nyt näin että saadaan tätä kroppaa trimmattua.
Siitä syystä en olisi koskaan osannut kuvitella nauttivani salilla treenaamisesta ja puhtaasti syömisestä näin paljon. Ja siihen on myös vaikuttanut sun kaltaset ihanan positiiviset ja tervettä henkeä hehkuvat bloggaajat 🙂
Tiedän että oma linja on vielä ainkin suhteellisen tiukka, ja täyteen päänsisäiseen terveyteen on vielä matkaa, mutta tällä hetkellä kun tuntuu, että herkkupalojen syönti olisi lähinnä muiden miellyttämistä ja itse saan sen hyvän fiiliksen kovasta treenistä ja puhtaasta ruuasta, niin aion myös tehdä niin, kunhan se pysyy terveyden rajoissa. Keep on going Monna, oot upea esikuva! 🙂
Hei Susanna! Loistavaa, että olet saanut jotain helpotusta ja kannustusta positiivista ja terveistä blogeista! <3
Makta ns. "täyteen terveyteen" on varmasti pitkä. Kovasti tsemppiä ja voimia sulle siihen!!
Hyvä teksti – mutta ennen kaikkea piti tulla sanomaan, että hahaa, miten hassua nähdä yhtäkkiä kuva susta Gymillä! Tuossa smithissä on tullut kyykittyä, hitto vie… 😀
Toivottavasti oli kiva viikonloppu Turussa! 🙂
Hih! 🙂 Oli hauska käydä ”salivierailulla” Turussa.
Paikan omistaja on mun serkku ja jos Turussa asuisin, niin kävisin siellä kyllä aina. Hyvä sali! 🙂
Voi Monna, todellaki käytä värikkäitä vaatteita ja juuri sellaisia mistä tykkäät! Itse olen kärsinyt liikahikoilusta seittemän vuotta (tällä hetkellä oon 19v) ja voin käyttää ainoastaan mustia ja harmaita ja löyhiä vaatteita. 🙁 olisi ihana pukeutua just miten haluaa, mutta ei millään voi…
Tosi hieno ja koskettava teksti.
Voi eih. 🙁 Inhottava juttu! Toivottavasti joskus saat sinäkin laittaa jotain värikästä päälle! <3
Ihana postaus ihanan oloiselta naiselta!
Ja juuri niin, jokainen tyylillään. Joskus sitä sortuu liikaa miettimään muiden mielipidettä, kehtaako nyt laittaa ihan näin räväköitä treenitrikoita ja sitten ne jää sinne kaupan hyllylle esim….
Nimim. täälläkin yks väriläiskä 😀
Ihana Outi! Ei todellakaan kannata jättää värikkäitä trikoita koskaan kaupan hyllylle. 😉 😀
Taas kerran ihanan aitoja ajatuksia Monna! Allekirjoitan kaiken. Itsekin aina liian iloisena ja äänekkäänä, ymmärrän täysin ne mulkaisut, mitä jaetaan. Kuitenkin näillä mennään edelleen ja aiotaan myös jatkaa!
-jenna
Ihana kuulla Jenna! 🙂 Ja todellakin, oma tyyli ja sillä kannattaa jatkaa! 🙂
Oot upea esikuva! Ja sulla on tosi kaunis kroppa <3
No mutta wau! Kiitos! <3
Mieheni, joka välillä lukee juttujasi mun olan yli, tuumasi tänään, et ”tuosta ihmisestä ja asenteesta voisi kyllä moni ottaa oppia.”
Samaa mieltä! 🙂
Oi ihana! 🙂 Kerro miehellesi kiitokset ja sulle Maria tietysti kanssa! <3
Tää oli tosi hyvä teksti ja pystyn niin samaistumaan siihen kovaäänisyyteen ja muitten ihmettelyyn. Joskus oon koittanut olla niin kuin muutkin eli vähän hiljasempi, mutta ei se oo yhtään mua. Mä puhun ja nauran kovaan ääneen ja jos se muita häiritsee niin se on niitten ongelma 😛
Haha! 😀 Kovaäänisyys on just parasta!
Moikka Ihana Monna 🙂
Oot kyllä sellainen valopilkku että! 🙂
Haluaisin tuon proteiini pannarin ohjeen, onnistuisko? =)
Moikka! 🙂
Kiitos kovasti Suvi-Tuuli!
Käy katsomassa proteiinipannarin ohje täältä:
http://monnatreenaa.fitfashion.fi/2014/01/06/niin-hyvaa-pannaria-etta-jarki-lahtee-%E2%99%A1/
Ihanasti kirjoitettu!
Kiitos Anneli! 🙂
Rakastun päivä päivältä enemmän tuohon asenteesi ja sinuun! Mieletön olet ja upea esikuva <3
Hih 🙂 Ihana, kiitos!! <3