Oppia olemaan uusi minä.
15
Kun ajattelen omaa elämääni, on se pitkälti lähivuosina ollut opettelemista olemaan uudelleen minä. Uusi minä. Parempi minä. Parempi itselleni. Ja matka jatkuu.
Ensin piti opetella rakastamaan itseään. Ihan täysillä.
Opetella hyväksymään itsensä, sillä vain itsensä hyväksymällä voi saada tyynen olon ja rauhan sisälleen. Kenenkään muun hyväksyntä ei auta. Ei vaikka olisit maailman suosituin ihminen, ei ne muiden suosiot ja tykkäämiset ja hyväksymiset tee sinusta vahvaa.
Tämän opettelu vie aikansa. Ja se matka jatkuu myös edelleen. Nyt huomaan jo olevani lähes ”valmis” sillä polulla, mutta silti tulee ajoittain tilanteita esiin, joissa vanha huonolla itseluottamuksella varutstettu minä yrittää hypähtää esiin. Nykyään kuitenkin huomaan ne tilanteet ja oikein puskemalla pusken sen vanhan mörön piiloonsa takaisin.
***
Tämän saman matkan varrella opettelin kuuntelemaan kroppaani fyysisesti. Opettelin syömään paremmin, saamaan uudestaan nautinnon treenaamisesta ja myös lepäämään.
Treeni tuli helposti. Endorfiiniryöpyt jokaisen treenin jälkeen oli jotain uskomatonta. Uusien asioiden kokeilu ja niissä onnistuminen. Wau!! Oikeasti tuntui kuin olisin saanut jotakin huumetta. Sitä halusi lisää. Voittamaton tunne itsessäni. Se oli jotain todella uutta. Että aloin ajattelemaan itseäni hyvänä jossakin, jopa ehkä parempana kuin joku toinen. Silti nöyryys pysyi mukana ja en edelleenkään halua sanoa olevani jossain parempi kuin joku toinen. Eihän sillä ole väliä. Väliä on sillä, että olen parempi minä kuin olin aiemmin.
Itseensä on kaikkein parhainta verrata. On se sitten jotain fyysistä tai henkistä.
Uusien syömistottumusten opettelu oli vaikeampaa. Ja sen opettelu jatkuu edelleen. Ne huonoimmat tavat omalle kropalle on jäänyt, eikä niitä tee enää mieli. (mm. Juissi-mehu ja pakastekananugetit 😉 )
Nyt on oppinut sen mitä se oma kroppa suodattaa ja mitä ei. Mistä tulee hyvä olo ja mistä ei. Jos söisin nyt samalla tavalla edes yhden päivän ajan kuin ennen, olisin aivan jumalattomissa vatsakrampeissa ja turvonneen mahan kanssa illalla pienessä sikiöasennossa sängyssä kun sattuisi niin paljon.
Kroppa oli ennen sellainen mätisäkki. Sinne oli helppo ahdata p*skaa loputtomiiin ja missään ei tuntunut miltään. Eikä ihme. Vartalo oli tottunut siihen. Tottunut, että joka ilta vatsa on turvonnut ja kipeä. Tottunut, että ainakin kolmena tai neljänä päivänä viikosta päähän sattui.
Mutta sitten kun syömistottumukset tuli opeteltua uudestaan, vartalo heräsi henkiin.
Nyt kun kroppa voi hyvin ja sinne mättäisi sitä mätisäkkikamaa, se ei enää suodattaisi sitä yhtään. Nyt vartalo huomaisi eron raaka-aineissa heti.
Nyt olen oppinut rakastamaan itseäni ja jopa hymyillen katsomaan peilikuvaani, sekä olemaan tyyni ja rauhallinen sisältä. Oppinut luottamaan valintoihini ja olemaan asioista rohkeasti eri mieltä tai omaa mieltä. Enkä vain myönnyttelemään kaikkia ja kaikkea, ettei vain kukaan ajattelisi mitään negatiivista tai pahaa minusta. Nyt sillä ei enää ole merkitystä. Merkitystä on vain omilla ajatuksilla ja läheisten ajatuksilla tietysti.
Nyt on vielä yhden asian opetteleminen edessä. (ja varmasti sen jälkeen taas seuraavan asian)
Nimittäin turha pelkääminen. Siitä haluan eroon. Haluan voida nauttia kaikista asioista täysillä. En halua jättää tekemättä jotakin asiaa sen vuoksi, että pelkään.
Ja varsinkin kun ne pelot eivät ole muuta kuin vilkkaan mielikuvituksen aikaansaannosta.
En pelkää epäonnistumista. Enää.
En pelkää fyysisiä loukkaantumisia.
En pelkää oikeastaan mitään ”järkevää”, tai sellaista mitä tarvitsisi pelätä.
Pelkään pimeitä kujia, öisiä mökkiseutuja, karhuja, outoja tyyppejä, narkkareita, raiskaajia, sarjamurhaajia jnejnejne..
Ja ihan siis oikeasti pelkään. Pelkään niin, että se saattaa rajoittaa tekemisiäni ja menemisiäni.
Toki tietty turvallisuuden perään katsominen ja miettiminen on ihan järkevää, mutta jos vaikkapa ei uskalla lähteä kesälomalla jollekin vuokramökille sen vuoksi, että pelkään yöllä mökkiin murtautuvan sarjamurhaajan ja päivällä mustikkametsällä karhun hyökkäävän kimppuun ja New Yorkissa metroa narkkarien vuoksi, niin kyllähän sitä jo siinä vähän rajoittaa elämistään.
Tämä on siis seuraava asia, jossa aion olemaan parempi versio itsestäni. Pelkätyttö saa nyt siirtyä syrjään ja rohkea Monna astua esiin.
***
Muistan pienenä kun pelkäsin aina, että mitä jos liikuntatunnilla on polttopalloa ja se pallo tulee niin kovaa päin, että sattuu. Pelkäsin sitä siis ihan todella. Kerran eräs luokkakaverini Nelli sanoi mulle, että mitä sitten jos se pallo tulee ja satuttaa? Mitä se etukäteen pelkääminen siihen vaikuttaa? Niinpä! Ei mitään. Sen jälkeen opin, että jos pallo on tullakseen se tulee. Ja tämän opin kautta lähdin moniin asioihin rohkeammin mukaan. Nyt tuo oppi on meinannut jäädä taka-alalle. Paluumatkallamme New Yorkista Helsinkiin kone hyppi paljon, oli paljon ilmakuoppia ja ihmiset huudahteli koneessa lennon aikana säikähtäessään. Mietin silloin, että mitä jos tämä lentokone tippuu, perkele nyt me kuollaan ja alkoi taas pelottamaan.
Sitten Tuukka sanoi mulle, että on ihan turha pelätä asioita mille ei voi mitään. Jos lentokone nyt tippuu, se tippuu. Ei se oma pelkääminen sitä pelasta.
Jos aina ajattelee vain, että mitä jos? Jää liian moni asia kokematta.
Siispä jos olen onnistunut oppimaan jo näin hurjan isoja asioita elämässäni, niin opin varmasti myös sen etten enää ajattele mitä jos.
Ihanaa, rohkeaa ja valoisaa sunnuntaipäivää! <3
15 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Voi Monna, jotenkin tuntui että sä kaunistut päivä päivältä enemmän ja se kauneus tulee sisältäpäin ❤️
Oi iso kiitos Elina!! <3
Mäkin pelkään kaikkia ihme hiippareita ja hämähäkkejä pelkään niin paljon etten tykkää käydä mökillä niiden takia. Vaikka se muuten on aivan ihana paikka. Kerran lähin sieltä kesken kaiken pois kun oli hämähäkkejä ja mun mies ja äiti vaan nauro mulle kun pelkäsin. Suututtaa oikeasti koska en mä sille pelolleni mitään voi.
Voi itku. 🙁 Ehkä sille vois jotain tehdä. Oikein vaan urakalla miettimään, että ei ne hämähäkit voi sua satuttaa. 🙂
Tsemppiä!!
ps. Mäkään en kyllä tykkää hämähäkeistä yhtään!
Tuttuja pelkoja. Olen myös itse hyvin arka ja mietin useasti ”mitä jos käy näin ja näin.”
Mun tuttu kertoi, että kun hän sai esikoisensa, hän monesti pelkäsi, että hänelle sattuu jotain, tai että hän huolimattomuuttaan tiputtaa hänet tai satuttaa häntä vahingossa. Hän kävi psykologin juttusilla ja psykologi sanoi; tottakai pelkäät, kun sinulla on niin iso potti sylissäsi ja uusi rooli elämässä.
Sulla on varmasti myös Monna niin sanotusti liian paljon menetettävää, ja pelot juontaa siitä 🙂 Niistä kuitenkin voi päästä tai ainakin saada ne helpottamaan ja paras tapa on juuri puhua niistä ääneen omille läheisille ja suhtautua niihin sillä tavalla, että no nämä nyt ovat tässä vain pelkoja.
Muistan, kun menetin itse läheisen ihmisen ja pelkäsin sen jälkeen, että sekoan. Mietin, että kuinka kestän tämän kaiken ja olin ihan varma, että en kestäisi ja pääni yksinkertaisesti sekoaisi. Se oli kamala pelko, mutta se helpotti kun joku sanoi, että rauhotu, se on vain pelko. Pelot eivät läheskään aina toteudu 🙂
Kauhean pitkä teksti tuli, mutta joka tapauksessa kiitos tästä postauksesta ja tsemppiä <3
Kiitos kommentista. Ja erittäin hyvästä sellaisesta. 🙂
Niin se voi hyvin olla, että pelot juontaa siitä menettämisestä. Muistan myös kuinka isäni kuoleman jälkeen joskus jos mietinkään sitä, että äitini kuolee, niin meinasin seota.
Voi Monna mikä ihana kirjoitus jälleen! ♡ Pitkään oon seurannu sun matkaa täällä blogin puolella, mutten rohkaistunut kommentoimaan -kuin vasta nyt. Tää on niin itselle osuva kirjoitus -tsemppaus, koska pitäisi itse lähteä samalle matkalle. Oon pitkään miettinyt, että olisi ruvettava tutkiskelemaan omaa sisintä ja mieltä ja löydettävä sellanen tasapaino -niin että olis itsellä ja läheisillä parempi olla. Kiitos tästä ja ihania kesäpäiviä sulle! ♡ 🙂
Olet aivan oikeassa tuossa itsensä hyväksymisessä! Kukaan muu ei voi sitä toisen puolesta tehdä,se hyväksyntä on itsestä kiinni. Ihan mieletöntä että sä olet päässyt jo tuohon pisteeseen <3 sinne minäkin haluan! Vain sillä tavalla voi olla elämäänsä tyytyväinen ja ylipäätään onnellinen.
Heippa!
Olen nyt jo jonkun aikaa lukenut ja seurannut tiiviisti blogiasi. Saan blogistasi paljon inspiraatiota mm. treenamiseen. Olet hyvä kirjoittaja! 🙂
Tuli mieleen, kun sanoit, että välillä ”tulee ajoittain tilanteita esiin, joissa vanha huonolla itseluottamuksella varutstettu minä yrittää hypähtää esiin. Nykyään kuitenkin huomaan ne tilanteet ja oikein puskemalla pusken sen vanhan mörön piiloonsa takaisin.”
Mitä jos ajattelisit sitä vanhaa sinää esim. savuna kuplassa. Välillä sitä savua pääsee karkaamaan sieltä kuplasta, mutta anna sen savun tulla ja sitten haihtua ilmaan. Lopulta kuplassa ei enää ole savua, ja nykyinen, hyvällä itseluottamuksella varustettu Monna saa olla kokoajan elinvoimainen. 🙂
Toivottavasti ymmärsit pointin 😀
Ihanaa kesää sinulle! <3
Vau mikä teksti! Tsemppiä!
Ai että ihana teksti!!! Minäkin pelkään. En pelkää niin paljon noita mainitsemiasi sarjamurhaajia yms. vaikka kyllä niitäkin jonkin verran. En uskalla öisessä Helsingissä liikkua todellakaan yksin tms. Pelkään myös juoppoja. Mutta kaikista eniten pelkään sairauksia. Omalle kohdalle ja läheisten kohdalle. Se jossain määrin rajoittaa elämästä nauttimista täysin siemauksin! Vaikka nythän pitäisi nauttia kun on terve. Ja vaikka olisi sairas niin silloinkin saisi nauttia kaikista asioista mitä vaan ikinä pystyy tekemään! <3 Yritän myös lopettaa liiallisen pelkäämisen. Kaikki sairaudet eivät todennäköisesti tule minulle kuitenkaan!!! Tai lähipiirilleni. Jos joku tulee niin sitten se on sen ajan murhe.
“If you have fear of some pain or suffering, you should examine whether there is anything you can do about it. If you can, there is no need to worry about it; if you cannot do anything, then there is also no need to worry.” -Dalai Lama
Vaikuttava kirjoitus Monna! Hienoa, että oot oppinut noin paljon itsestäsi ja jaksat jatkaa sen työn tekemistä koko ajan. Pelko on mielenkiintoinen asia ja olen itsekin todella yrittänyt päästä pahimmista peloistani eroon. Jonkin verran olen jo osannut hellittää, mutta vielä on paljon tehtävää. Myös oman kropan kuunteleminen tuntuu olevan vielä vaikeaa, mutta uskon, että tasapaino senkin suhteen alkaa pikkuhiljaa löytymään. Kiitos paljon ihanasta blogistasi, olet niin mahdottoman inspiroiva! Jos asuisin Helsingissä, tulisin sun ja Tuukan treeniryhmään ihan varmasti!
Juuri oikeat sanat, juuri oikeaan aikaan! Kiitos! 🙂
Ihanaa. <3 Ole hyvä.