Vain tuomariston mielestä.

Olin lauantaina tuomaroimassa tankotanssikilpailuissa, PoleNightShowCase Vol 2:ssa.
Oli kunnia olla yksi tuomariston jäsenistä.

Ajellessani kotiin yöllä, ajattelin hieman tuomarointia ja ylipäätään kilpailemista.

Tuomari, Monna Pursiainen

En ole itse ollut koskaan kilpailuhenkinen. Pienenä tyttönä inhosin kaikenlaisia kilpailuja, mihin ikinä ne liittyivät. Oli ne sitten juoksukilpailuja pihan lasten kesken tai koulussa piirrustuskilpailuja. Mitä vain. En tykänyt kilpailla.
Oli vaikea voittaa ja nähdä muiden pettyneet ilmeet, toisaalta oli inhottavaa olla se joka ei voittanut. En halunnut olla voittaja enkä häviäjä. Siksi en osallistunut mihinkään kilpailuihin, ellei se kuulunut jonkin koulutunnin sisältöön ja ollut sen vuoksi pakollista.

Kilpaileminen ei tuntunut hyvältä tai omalta jutulta myöhemminkään. Eihän kaikkia ole luotu kilpailemaan ja hyvä niin.

Muistan kun mietin pikkutyttönä, että Miss Suomeksi kruunataan oikeasti koko Suomen kaunein nainen. Ajattelin niin pitkään. Joskus teini-iässä sitten ymmärsin, että eihän kilpailussa ole edes mukana koko Suomen naiset. Eihän kruunattava silloin voi olla koko Suomen kaunein nainen. Ymmärsin, että missikilpailuihin haetaan ei valikoiduta.

Ymmärsin myös sen, että niistä monista kymmenistä kilpailuun hakevista nuorista neidoista tuomaristo valitsi 10 kauneinta itse kilpailuun. Jonka jälkeen tuomaristo valitsi niistä kymmenestä sen Suomen kauneimman.
Oliko se joka kerta kaikkien mielestä kaunein? Ja kuinka moni tyttö seisoi missirivissä päätöksen jälkeen tyhjä hymy huulillaan ja silmissä kiilsi jo pettymyksen kyyneleet?

Eilen tämä sama tuli mieleeni kun ajoin kotiin pimeällä moottoritiellä, kellon ollessa 01.00 ja sumun vallitessa ilmaa niin ettei näkyvyys ollut paikoittain kuin vaivaiset kymmenen metriä.
Mietin niitä kaikkia kilpailijoita, jotka antoivat parhaansa eilen tankotanssikilpailussa, mutta eivät saaneet palkintoa.

Kuusi tuomaria teki päätöksen kenelle palkinnot kuuluivat. Minä yhtenä päätöksen tekijöistä.
Itselleni päätökset eivät olleet helppoja, enkä ollut samaa mieltä kaikista päätöksistä muun tuomariston kanssa. Jos olisin saanut päättää ihan itse, olisin antanut palkinnon jokaiselle. Palkinnon siitä kuinka ihan joka ikinen heistä ylitti itsensä astuessaan tuomariston ja yli nelisatapäisen yleisön eteen. Kädet ja jalat jännityksestä täristen kuitenkin halliten vartalonsa uskomattomiin taidonnäytteisiin tangolla ja lattialla. Eläytyessään musiikkiin ja uskoessaan itseensä ja voimiinsa.

Esiintyjien joukossa oli kisadebyyttinsä tekijöitä, siellä oli äitejä, joista eräs oli synnyttänyt vain viisi kuukautta sitten. Siellä oli kilpailijoita, joilla oli kropassaan kipua, mutta tulivat siitä huolimatta lavalle. Siellä oli miehiä ja naisia, jotka rinta rottingilla astelivat tangon luokse vain pienet kankaanpalat vartalonsa peittona. Siellä jokainen kantoi itsensä ja muotonsa ylpeydellä. Siellä jokainen oli voittaja.

***

Vaikka nautin jokaisesta esityksestä, olisin ehkä nauttinut niistä vielä enemmän jos samalla ei olisi tarvinnut miettiä kenelle palkinto kuuluu ja kenelle ei.
Olen kiitollinen, että sain osallistua tuomarointiin. Mutta ehkä tuomarointi ei ole minun juttuni, jos ei kilpaileminenkaan.

Jos näkisitte muistiinpanoni eiliseltä, sieltä löytyisi yhden jos toisen kisaajan kohdalta monta huutomerkkiä, sydäntä ja sana PARAS.
Jos kilpailu perustuu tuomariääniin, eikä esimerkiksi urheilusuorituksesta tulevaan parhaaseen aikaan tai tulokseen, olisi jokaisen kilpailijan hyvä aina muistaa ettei päätös loppujen lopuksi ole kuin muutaman tuomarin. Moni muu voi olla eri mieltä.
Jos kilpailusta ei tule voittoa, voi toki miettiä tekikö kaiken niin hyvin kuin osasi, mutta jos teki voi olla super ylpeä itsestään ja suorituksestaan.

***

Iloa sunnuntai-iltaan! <3