Kuten moni teistä tietääkin, treenaan aina kuulokkeet päässä. Tai no en silloin jos treenaan jonkun kanssa.. 😉 😀

Mulle treenimusiikki antaa potkua. Biisit voi olla tosi erilaisia treenin aikana, mutta pääasia ettei ne ole hitaita temmoltaan. Mulla on Deezerissä oma Treenibiisit -soittolista. Siellä on tällä hetkellä 57 kappaletta. Lisäilen sinne biisejä ja poistelen biisejä vähän fiiliksen mukaan. Noista 57:stä tällä hetkellä parhaat kymmenen tässä alla. + 1 … 😉

1. Antti Tuisku – Pojat
2. Rebel – Black Pearl (He’s Pirate)
3. Cheek – Liekeissä
4. Axwell – Sun is shining
5. Icona Pop – Emergency
6. Sini Sabotage – Kovempaa kyytiä
7. Vicetone – Nothing stopping me
8. Toni Wirtanen – Sata kesää, tuhat yötä
9. Otto Knows – Next to me
10. Cheek – Chekkonen
11. Chisu – Anna askeleen viedä

Onko mikään noista teiän treenibiisilistoissa? Tai millaista musiikkia te yleensä kuuntelette treenatessa? Onko joku yks tietty biisi josta saatte voimaa vielä niihin pariin vikaan toistoon?

Tässä vielä loppuun hauska ja tosi hyvä kehonpainotreeniliike! Kokeilkaa! 🙂

Joulu ja pienoinen joululoma on antanut aikaa ajatella. Ottaa perspektiiviä asioihin.

Profiilikuviani

Joulupäivänä makoilin illasta sohvalla ja katselin telkkaria, kännykkä oli äänettömällä keittiössä, käden ulottumattomissa. Telkkarista ei tullut mitään kovin hääviä ja makoilinkin vain selälläni ja katselin ympäriinsä ja mietin. Jotenkin todella konkreettisesti ja jopa hieman huvittavasti tuli silmieni eteen kuva toisesta maailmasta. Siitä pienestä kuuden tuuman maailmasta. Kuinka me ihmiset olemmekin niin riippuvaisia siitä. Miten se pieni litteä värkki meidän käsissämme tuntuu niin uskomattoman tärkeältä ja ilman sitä tuntuu orvolta. Tuntuu kuin kädestä puuttuisi jotain.

Siitä ruudusta katselemme sitä toista maailmaa. Toista todellisuutta.
Se todellisuus ei ole valhetta, eikä epäaitoutta. Mutta se on jotenkin silti erilaista. Siellä on aitoutta ja siellä on kamalasti myös sitä epäaitoutta. Siellä tapahtuu paljon ja sen maailman seuraamisesta ollaan riippuvaisia. Huomaamatta tämä toinen todellisuus, eli tämä ihan oikea elämä tässä meidän ympärillämme hämärtyy ja jää varjoon.

Kahden todellisuuden raja hämärtyy. Se raja hämärtyy, että millä on oikeasti väliä.
Itse kamppailen tällä hetkellä kovastikin kahden eri mielipiteen kanssa. Toisaalta tykkään tästä kaikesta, bloggaamisesta ja instagram-maailmasta. On kiva jakaa kuvia ja postauksia, niiden avulla saada ihmiset liikkumaan, motivoitumaan, kiinnostumaan terveemmistä elämäntavoista, antamaan aihetta ajattelemiseen, miettimään elämän arvoja jnejne… Toisaalta enenevissä määrin ahdistaa kuvien jakaminen nettiin. Eilen julkaisemani joulupostaus tuntui samaan aikaan kivalta ja ahdistavalta. Oli ihana laittaa kivoja kuvia meidän joulusta ja kertoa pientä pintaraapaisua siitä. Toisaalta tuntui ahdistavalta, miksi ihmeessä laitan kuvia meidän perheen joulusta nettiin?! Miksi?!

Siinä toisessa, kuuden tuuman maailmassa käyttäydytään eri tavalla.
Siellä ollaan kavereita ihmisten kanssa keitä ei tunneta. Siellä tykkäillään kuvista ja saatetaan jopa kommentoida jotain iloista ja mukavaa. Siltikään kadulla törmätessä kaveruus ei ole voimassa. Kuuden tuuman maailmassa diskataan kavereita nurkkaan, kun ei enää jonkun kaverin jutut kiinnosta tai se kaveri ei ole tarpeeksi hyvä omaan piiriin. Kun joku kaveri ei enää kelpaa, otetaan toinen kaveri ja tykätään siitä. Iloisten ja mukavien kommenttien sekä tykkäysten lisäksi siellä lauotaan kovilla panoksilla suoraan päähän ja sydämeen. Loukataan ja pahoitetaan toisten mieliä.

Ihmisillä on somen kautta niin paljon keinoja olla ilkeitä, joskus jopa tietämättään. Joskus ja valitettavan usein tietäen ja tarkoituksella. Asiat, joita ei sellainen ihminen tiedä joka ei käytä somea päivittäin on esimerkiksi yhtäkkinen ignooraaminen. Seuraamisen lopettaminen instagramissa, yhtäkkinen tykkäämisten lopettaminen jne..

Someriippuvaisuus on jumalattoman yleistä. Harva sen myöntää, mutta niin se vaan on. Toki on yksilöitä, joita ei some kiinnosta, mutta kyllä se enemmistö on jota se kiinnostaa niin pirun paljon. Niin paljon, että se toinen todellisuus jää varjoon. Että se mitä instagramissa tai snapchatissa tapahtuu on muka tärkeämpää kuin se mitä siinä ympärillä tapahtuu ihan juuri siinä hetkessä ja ihan juuri siinä vieressä. Kosketeltavissa.
Oletteko nähneet niitä kuvia, mistä on otettu kännykät pois käsistä? 

Eric Pickersgill – Removed

Kirjoitin elokuussa jutun ”Leikitäänkö yhdessä?” Siinä pureudun enemmän siihen kuvamuokkaus-asiaan. Mutta kirjoitin siinäkin pienen pätkän, joka on oikeastaan tätä samaa asiaa.

Muutenkin olen miettinyt sitä somen alituista läsnäoloa. Latasin snapchat-sovelluksen itselleni pari viikkoa sitten. Olen sinne lisäillyt muutamia snäppejä, mutta koko ajan mulla on takaraivossa ollut sellainen olo etten oikein meinaa ymmärtää sitä. Sitä, että on koko ajan ”saatavilla”. Ihmiset tietävät toistensa menoista ja puuhista niin kamalan paljon nykyään somen vuoksi, että tuntuu ihan sellaiselta ähkyltä välillä. Ja olenkin ajatellut poistaa snapchatin käytöstä nyt heti alkumetreillä.

On pelottavaa katsoa kuinka sosiaalinen media menee normaalin kanssakäymisen edelle. Kun katselee ihmisiä kaupungilla, kaikki tuijottaa kännykkää. Jopa niin paljon ettei nähdä eteensä, törmätään toisiin. On hurjaa katsoa kuinka ystävät kahvittelevat saman pöydän ääressä ja silti molemmilla on kännykät kädessä.
Mihin on katoamassa se oikea kanssakäyminen? Tekeekö nykyään lapset ja nuoret sitä, että mennään kaverin ovelle soittamaan ovikelloa ja kysymään, että leikitäänkö yhdessä?

Pian tämän kirjoituksen jälkeen poistin snapchatin käytöstäni. Poistin myös kuvia instagram-tililtäni ja vähensin uusien kuvien lataamista sinne. Nyt kun olen vähentänyt kuvien lisäämistä, olen huomannut tulleeni vielä kauemmas siitä latauspaljoudesta. Mietin, että onko tätä ja tätä kuvaa todella tarpeellista jakaa vai ei. Mitä siitä kukaan saa irti tai motivoiko se oikeasti yhtään ketään? Toki edelleen laitan kuvan tai joskus jopa kaksi päivässä, mutta kun ennen laitoin jopa kuusi kuvaa päivässä instagramiin, sen lisäksi päivitin blogia ja pistin vielä videoita snapiin, niin kyllä alkoi jo vähän ahdistamaan somepaljous omassa elämässä. Tuli oikeasti pyörryttävä olo. Että minkä ihmeen vuoksi minä näitä pirun kuvia tänne ja tonne niin paljon lataan?
Ähky. Minulle tuli ähky.

Tässä pitkin syksyä ja ehkä jopa koko vuoden aikana on paljon puhuttu sosiaalisen median vaikutuksesta ihmisiin ja  sen some-maailman aitoudesta.
Mä olen moneen otteeseen miettinyt, että mitä olen mieltä niistä jutuista. Paljon on ollut kaikenlaisia tempauksia somea vastaan ja varsinkin siitä aitoudesta on puhuttu ja kirjoitettu mielinmäärin. Niin minäkin. En kuitenkaan ole osannut ottaa täysillä kantaa puolesta tai vastaan. Sillä mielestäni se, että jollakin on silikonit tai ripsipidennykset eivät tee hänestä epäaitoa. Eikä sekään tee epäaitoa jos haluaa laittaa sen parhaimman kuvan itsestään someen. Aitouden ja epäaitouden tekee jotkin muut seikat.

Kauneusihanteet vääristyvät, se on selvä. Varsinkien nuorempien tyttöjen silmissä, mutta myös poikien. Ja toki myös meidän ei enää niin nuorten silmissä. Instagram on täynnä kuvia, joissa iho on virheetön, ryppyjä ei ole edes viisikymppisillä, ei finnejä murrosikäisillä. Kuvanmuokkausohjelmia on satoja ellei tuhansia ja sitten siihen päälle vielä jotain kamalia meikkisovelluksia, josta nappia painamalla tulee sotamaalaus kasvoille. Ei se ole ihme, että hämärtyy se todellisuus tässäkin asiassa.

***

Mutta onhan sosiaalisessa mediassa, siinä toisessa todellisuudessa toki paljon hyvääkin. Siellä voi saada uusia ystäviä, siellä voi kertoa mielipiteitään järkevästi, siellä voi tehdä töitä ja markkinoida omia töitään. Kyllähän sosiaalinen media yhdistää ja siellä on monta toimivaa kanavaa, jotka on hyviä.
Kunhan vaan muistaisi välillä ottaa sitä perspektiiviä näiden kahden todellisuuden välille.

SOME – CONNECTING PEOPLE
vai
SOME – DISCONNECTING PEOPLE