Tänä vuonna juhannuksen suunnitelmat oli alusta asti hyvin erilaiset kuin monina muina vuosina. Olemme monena viime vuotena viettäneet juhannusta kaveriporukalla jollain mökillä. Sitä ennen on ollut kaikenlaiset RMJ:t ja Tammisaaren leirintäalueen juhannukset sun muut.

Nyt tämä juhannus sujui rauhallisesti ja täällä pääkaupunkiseudulla.
Alunperin meidän oli tarkoitus lähteä ystäväpariskuntamme ja koirien kanssa Suomenlinnaan piknikille. Oltiin sovittu kuka tekee ja mitä evästä. Mutta sää muuttuikin vielä viime tinkaan sateiseksi. Päädyimme siis menemään appivanhempieni luokse Vapaalaan, saunomaan ja grillailemaan.

Minä leivoin aamusta gluteenittomia brownieseja, Tuukka teki falafel-pyöryköitä. Hanna ja Antti puolestaan oli hoitaneet erilaista salaattipuolta. Jokainen osti omat grillattavat ja sitten kurvattiin Kallion kautta kohti Vantaata.
Appivanhempien luona pistettiin heti grilli kuumaksi ja pöytää koreaksi. Oli mukava päästä vähän ”luonnon helmaan” täältä keskustasta ja siksi olikin kiva kun saimme mennä Vapaalaan nauttimaan päivästä.

Aika meni nopeasti ja vaikka olimme varanneet mukaan mölkkyä, monopolia ja kimbleä – ei niitä ehditty mitään pelata. Rupatellessa aika kului pian.
Illaksi lähdettiin käymään vielä Kumpulan Siirtolapuutarhan juhannusjuhlilla, katsomaan kokkoa.

Oli ihan hirmu mukava juhannusaatto! <3 Rauhallinen, hyväntuulinen ja leppoisa.
Rehellisesti sanottuna mietin, että miten juhannus menee kun muut nauttii vähän kuohuvaa ja itseäni alkaa väsyttämään klo 18 aikoihin. 😀 Mutta hyvien ystävän ja Tuukan seurassa kyllä kaikki meni paremmin kuin hyvin. Nyt on todella leppoisa ja ihana fiilis. Helsinki on todella rauhallinen ja hiljainen – niin oli eilen ja niin näyttää olevan myös tänään.

Rauhallista ja iloista juhannuspäivää kaikille! <3
Ja olkaahan varovaisia vesillä!! 

Tiedättekö, olen monta kertaa kirjoittanut siitä kuinka harmittaa negatiiviset kommentit. Minulle niitä jostain syystä myös on sadellut blogiurani aikana vähän liikaakin. Mutta myös minä ymmärrän välillä kommentit väärin.

Joka kerta kun kirjoitan jotain vähän arempaa tai henkilökohtaisempaa blogiin, mietin tuleekohan tästäkin taas jotain naputusta. Tai sanooko joku jotain, mikä tuntuu pahalta. Usein tällaisten postausten kommenttien lukeminen on jopa vähän sydän syrjällään selaamista. Pelko siitä, että joku onnistuu napauttamaan johonkin arkaan kohtaan tai sitten ihan vain suoraan haukkumaan.

Ilkeimpiä ja inhottavimpia kommentteja en enää julkaise. Olen päättänyt joskus noin vuosi sitten, että minun blogi – minun säännöt. Ja ne minun säännöt ovat positiivisia. Haluan kuulla lukijoiltani vinkkejä ja mielipiteitä. Sehän on parasta. Suon toki myös mielipidevapauden, eli joskus joku voi olla jostain eri mieltä kuin minä.. Herranen aika sentään.. 😉

Mutta negatiivisen ilmapiirin viljeilyä en täällä halua. Jos joku suoraan v*ttuilee minulle tai haukkuu, tai epäasiallisesti kommentoi erittäin negatiiviseen sävyyn – poistan kommentit.

Pari päivää sitten sain kommentin koskien tyttölupausta. Luin sen tällä kertaa itse todella kriittisesti. Ajattelin, että minkä vuoksi pitää iloisestakin asiasta tulla napauttamaan, että: ei se noin tule menemään. Kyseessä oli kuitenkin täysin väärinkäsitys. Lukija ei ollut tarkoittanut kommenttiaan piikiksi tai napautukseksi. Se oli vain lausahdus, jonka hän kertoi omien kokemuksien perusteella. Jos olisin kuullut sen, olisin kuullut kommentissa hymyn. Enkä olisi ottanut sitä napautuksena.

Oli kuitenkin super ihanaa ja erittäin hienoa käytöstä mielestäni tältä lukijalta, että hän tuli ja tarkensi kommentin sisältöä, vaikka minä olinkin vastannut hänelle aika tylysti. Kiitos siis vielä sinulle ymmärryksestä ja erittäin asiallisesta käytöksestä. Itse olin liian kärkäs. Liian herkkä.

Olenkin miettinyt monesti, että olenko vain liian herkkä bloggaamaan? En siis ole lopettamassa en. Mutta uskokaa tai älkää, olen monesti mm. miettinyt josko ottaisin kokonaan kommentointimahdollisuuden pois. Sitten ei tarvitsisi aina pelätä niitä p*skakommentteja. Mutta toisaalta kun 98% kommenteista on juuri se blogin suola ja sokeri. <3

Otanko vain turhan herkästi asiat? Nyt reilu neljä vuotta blogia kirjoittaneena olen kovettunut kommenttien kanssa. Suurin osa sellaisista suoranaisista v*ttuiluista ja vähättelyistä menee toisesta sisään ja toisesta ulos. Ne ei oikeasti enää hetkauta. Silti välillä tulee niitä hetkiä, kun ihan pienikin juttu saattaa tuntua todella pahalta.

Olen monta kertaa myös miettinyt, että pitäisikö vain kirjoittaa vähemmän henkilökohtaisia asioita. Vaikka tietynlainen päiväkirjamaisuus on blogistani vuosien saatossa rapissut pois, kirjoitan silti useinkin hyvinkin henkilökohtaisia ajatuksia ja pohdintoja. Kerron isoista kivistä, mitä tielle sattuu. Pitäisikö niitä tekstejä vain vähentää, jotta selviäisi itse vähän vähemmällä pahalla mielellä? Vai pitäisikö sittenkin vain kovettua vielä lisää?

Eräs ystäväni sanoi minulle näin: ”Sinä ja blogin Monna ette ole ihan täysin identtiset. Että te perheenä kyllä tiedätte levyjen a- ja b-puolen, mutta kun on vapaus valita, niin kirjoitus lähtee vaan toiselta vinkkeliltä. Eikä tämä aina tule selväksi lukijalle, joka sinua ei tunne”.
Ja tosiaan, näin se juuri on. Kirjoitan, kuten ajattelen. Aina siltä positiiviselta vinkkeliltä. Aina yritän löytää asiasta kuin asiasta sen puolen. Se ei tietenkään aina kaikkia miellytä.

Juttelin äitini kanssa tästä asiasta ja hän sanoi, että en saisi antaa negistelijöille sitä riemua, kun he huomaavat kommenttinsa ärsyttäneen minua tai jopa satuttaneen. Ja olen kyllä äitini kanssa samaa mieltä. Mutta sitten toisaalta, kuten hänellekin sanoin – joskus se kuppi vaan menee täyteen ja vähän yli, ja sitten se menee nurin.