Siitä on nyt tasan 13 vuotta.
2.9.2003 isämme nukkui pois.
Veljeni soitti minulle aamusta, hän oli saanut puhelun sairaalasta
– pappa oli mennyt pois.

Aurinko paistoi sinä päivänä, ihan niin kuin nytkin. Ja itse asiassa joka vuosi kuoleman jälkeen, 2.syyskuuta on ollut aurinkoinen päivä.

13 vuotta on pitkä aika. Silti aina näin kuoleman vuosipäivänä se tuntuu, kuin se olisi tapahtunut eilen. En ihan tarkalleen muista päivästä kaikkea. Muistan sen, että olin jotenkin oudon iloinen. Äitini sanoikin, että Monna taitaa käydä nyt ylikierroksilla. Ja niin taisin.
Muistan sen, kun seisoimme veljeni kanssa Herttoniemen sairaalan pääovien edessä. Silloin aurinko paistoi ja mietimme, että niin se teki päivästä aurinkoisen, vaikka rakas isämme lähti pois.

Pari viikkoa Papan, kuten isäämme kutsuimme, kuoleman jälkeen meni aika sumussa. Olin töistä pois, en muista oliko myös veljeni. Me hoidimme hautajaisjärjestelyt kahdestaan. Toki äitimme auttoi, mutta he olivat jo eronneet monta vuotta ennen kuolemaa ja äitini toki oli päivät töissä. Mutta auttoi kuitenkin sen minkä pystyi.
Kävimme hautaustoimistossa Liisankadulla, mietimme missä pidämme muistotilaisuuden jne.

Vaikka Papan kuolema ei tullut meille yllätyksenä, oli se silti shokki. Isämme vietti sairaalassa monta kuukautta ennen kuolemaansa, mutta puhelinsoitto sinä aamuna oli silti järkytys.
Olimme ehtineet sanoa isällemme hyvästit, niin myös Papan siskot olivat ja läheiset ystävät, myös koiramme Victor pääsi antamaan jäähyväispusut sairaalaan. Kun viimeinenkin sisko oli käynyt Papalle sanomassa hyvästit, Pappa luovutti.

Hyvästeistä emme tiedä ymmärsikö isämme enää niitä. Hän oli jo matkalla tuonpuoleiseen, mutta sydän sykki vielä. Emme tiedä kuuliko hän sanojamme, mutta uskomme niin. Uskomme, että kun kaikki hänelle rakkaat olivat käyneet sairaalassa, hän päästi irti.

Kuoleman jälkeen me lähennyimme veljeni kanssa entisestään. Minusta, veljestäni ja äidistämme tuli kolmikko, joka kiinnittyi toisiinsa vielä kovempaa. Ja niin se on ollut tähän päivään asti. Pidämme todella tiiviisti yhteyttä, soittelemme lähes päivittäin – ainakin viestiä laitamme päivittäin ja näämme viikottain.

***

Eilen juttelimme Tuukan kanssa Papan kuolemasta. Tuukka kysyi, että miltä se ikävä nyt tuntuu. Tämän kolmentoista vuoden aikana on tullut paljon hetkiä, jolloin olisin toivonut Papan vielä elävän. Tietysti ikävä on muuttanut muotoaan, enkä enää päivittäin muistele ja ikävöi Pappaa.
Jotenkin se, että isämme on nyt jossain muualla on tullut osaksi elämää. Sitä ei enää harmittele tai mieti, että miksi näin piti tapahtua. Se on niin ja sen asian kanssa on oppinut vuosien varrella elämään.

Kuitenkin nyt vauvan syntymän lähestyessä sitä tulee mietittyä miten ihanaa olisi jos lapsemme saisi nähdä myös toisen vaarinsa. Pappa oli todella lapsirakas ja aina riehui meidän kanssa – tuli sinne lasten tasolle ja heittäytyi mukaan leikkeihin. Pappa oli kova pelleilemään, milloin oli housut kainaloissa ja silmälasit väärinpäin päässä.

Minä olin isän tyttö. Kun talvella ajoimme kaupasta kotiin, pyysin aina Pappaa menemään mutkissa kovaa – Pappa meni, minä nauroin vedet silmissä, äiti ja veljeni kiristelivät hampaita.
Kesällä Pappa oli se, joka hyppi meidän kanssa altaaseen pommilla ja äiti otti kuvia vieressä ja nauroi.

***

Vaikka isämme ei ole enää täällä, hän näkee meidät tuolta jostain. Hän tietää kyllä, että meille on syntymässä Vauva Pursiainen. Ja hän tietää miten meillä kaikilla menee. 
Kun nyt tätä kirjoitan ja muistelen Pappaamme, nousee kyyneleet silmiin.
Ei se ikävä koskaan lähde – se vain muuttaa muotoaan.

Tiistaina aamusta me talsimme Kätilöopistolle Tuukan kanssa, molemmat aika jännittynein mielin. Kun minua jännittää, menen aina hiljaiseksi. Ja kun Tuukkaa jännittää, hän pölöttää niin paljon kun tekstiä vaan mahtuu suusta ulos tulemaan. Siinä sitten talsimme pitkin Sofianlehdonkatua, minä hiljaa ja Tuukka vieressä papattaen.

Jännitti minkälainen tapaaminen tulee olemaan, minkälainen kätilö meidät vastaanottaa – sillä olin kuullut sekä hyvää, että huonoa tällaisista tilanteista. Istuimme käytävälle odottamaan. Edelleen minä hiljaa ja Tuukka höpöttäen.
Pari minuuttia jouduimme vain odottamaan ja iloinen ja lämpimän oloinen kätilö tuli meidän luokse. Hänen mukanaan oli myös kätilöopiskelija, joka oli jos mahdollista, vielä lämpimämmän oloinen. He kysyivät, saako opiskelija olla mukana tapaamisessa. Sanoimme, että saa tottakai.

”No niin, sitten ei muuta kun lähdetään tästä neljänteen kerrokseen ja synnytyshuoneeseen. Siellä ei ole nyt Huone 3:ssa käynnissä olevaa synnytystä, niin pääsemme sinne. Älkää välittäkö, jos toisista huoneista kuuluu huutoa – siellä vain sitten joku ponnistaa lasta maailmaan. Käyhän tämä teille?”
Huuli pyöreänä katsoimme molemmat toisiamme ja sitten kätilöä, vastaten tämän käyvän.

Hississä sydän pamppasi. Kun kätilö avasi synnytyshuoneen oven, meinasi oksennus tulla. Mietin, että jumankauta miten ihmeessä me nyt tänne tulimme. Eihän tämä mitenkään tule auttamaan minua pelkotilojeni suhteen.

Menimme sisään synnytyshuoneeseen, kätilö ohjasi minut keinutuoliin ja Tuukan sängyn toiselle puolelle toiseen tuoliin. Hengitimme pari kertaa sisään ja ulos ja sitten aloitimme käymään läpi asioita, jotka synnytyksessä pelottaa. Kätilö kyseli meiltä ja me kerroimme, me kyselimme ja kätilö kertoi.

Hetken juteltuamme kätilö polvistui maahan eteeni ja sanoi, että ”tämä on se asetelma miten täällä toimitaan, kun synnytys koittaa. Me olemme täällä sinua varten, auttamassa sinua ja miestäsi saattamaan lapsenne maailmaan juuri teille parhaalla tavalla. Niin, että sinä kärsit mahdollisimman vähän ja niin, että sinä kerrot miten haluat asioiden etenevän. Sinä heilutat tahtipuikkoa ja me autamme sinua heiluttamaan sitä niin, että kaikki sujuu mahdollisimman hienosti.”

Tätä katsoessani aloin itkemään. Tuli ihan konkreettisesti huojentuneempi olo sillä sekunnilla. Ymmärsin, että niinhän se todella on. Ei kätilöt, lääkärit, hoitajat, kätilöopiskelijat tai kukaan muukaan ole siellä minua sättimässä tai arvostelemassa. Kaikki ovat siellä auttamassa, niin minua, miestäni kuin lastammekin. Kaiken tarkoitus on vain saada lapsi maailmaan turvallisesti.

Juttelimme vielä hetken synnytyssalissa, kävimme läpi erilaisia kivunlievitysvaihtoehtoja, kätilö kertoi miten synnytys voi edetä tai miten se yleisimmin etenee. Hän myös kertoi, että on turha suunnitella pilkun tarkkaan miten synnytyksen haluaisi etenevän, koska lähes koskaan ne ei mene niin kuin on suunnitellut. Kun ei mitään turhan tarkkoja suunnitelmia tee, ei myöskään tule pettymyksiä tai tuntemuksia ettei tiedä missä mennään.

Kätilö listasi ylös asioita, mitä minä ja mitä Tuukka synnytykseltä toivomme. Minä esimerkiksi haluan tietää mitä tapahtuu milloinkin. En siis halua, että huoneeseen marssii vain joku sisään ja katselee ruudulta jotain lukemia, eikä sano sanaakaan. Haluan olla perillä.
Tuukalla ei sen kummempia toiveita ollut, kuin ettei hänen tarvitse olla siellä minun alapääni lähettyvillä synnytyksen aikana.. 😀 Ja se itse asiassa on minunkin toive. 😉

Siirryimme alakertaan, vastaanottohuoneeseen ja juttelimme vielä siellä hetken. Kätilö kysyi minulta eräänlaisen mittarin avulla, mikä on pelkotaso nyt verrattuna siihen kun tulimme. Näytin mittarista täyttä kymppiä (paniikissa) ja sanoin, että se oli silloin kun tulimme. Nyt tunne oli laskenut alemmas ja paniikki poistunut. Toki pelko ei kokonaan mihinkään yhden tunnin keskustelulla hävinnyt, mutta silti nyt on erittäin paljon parempi ja rauhallisempi mieli.

Se on jännä juttu, mutta minuun ei toimi se vaikka tuhat ihmistä sanoisi, että kaikki menee hyvin, selviät kyllä. Minun on itse sisäistettävä se asia ja ymmärrettävä itse se. Vakuuttelut muiden suista voi jopa kääntyä vastaan. Mitä enemmän kuulen vakuuttelua, sitä enemmän saatan kääntyä pelkoni sisään ja ajatella, ettei nuo vakuuttelut päde kohdallani. Että vaikka kuinka onkin todennäköislaskennassa epätodennäköistä, että lentokone tippuisi juuri minun lomamatkallani alas – se voi olla, että JUURI se minun matkani onkin poikkeus.

***

Joka tapauksessa tällä hetkellä pelkoni synnytystä kohtaan on laantuneet aika pieniksi. Tiedän selviäväni siitä. Tiedän, että minulla on maailman paras tukihenkilö, oma mieheni mukana. Tiedän, että hoitohenkilökunta on siellä meitä varten. Tiedän, että minun kroppani pystyy siihen. 

Kiitos kaikille tsemppaavista kommenteista, viesteistä ja sähköposteista!! <3 Yritän ehtiä vastaamaan jokaiselle teistä pian. <3