Pappani mun
16
Siitä on nyt tasan 13 vuotta.
2.9.2003 isämme nukkui pois.
Veljeni soitti minulle aamusta, hän oli saanut puhelun sairaalasta
– pappa oli mennyt pois.
Aurinko paistoi sinä päivänä, ihan niin kuin nytkin. Ja itse asiassa joka vuosi kuoleman jälkeen, 2.syyskuuta on ollut aurinkoinen päivä.
13 vuotta on pitkä aika. Silti aina näin kuoleman vuosipäivänä se tuntuu, kuin se olisi tapahtunut eilen. En ihan tarkalleen muista päivästä kaikkea. Muistan sen, että olin jotenkin oudon iloinen. Äitini sanoikin, että Monna taitaa käydä nyt ylikierroksilla. Ja niin taisin.
Muistan sen, kun seisoimme veljeni kanssa Herttoniemen sairaalan pääovien edessä. Silloin aurinko paistoi ja mietimme, että niin se teki päivästä aurinkoisen, vaikka rakas isämme lähti pois.
Pari viikkoa Papan, kuten isäämme kutsuimme, kuoleman jälkeen meni aika sumussa. Olin töistä pois, en muista oliko myös veljeni. Me hoidimme hautajaisjärjestelyt kahdestaan. Toki äitimme auttoi, mutta he olivat jo eronneet monta vuotta ennen kuolemaa ja äitini toki oli päivät töissä. Mutta auttoi kuitenkin sen minkä pystyi.
Kävimme hautaustoimistossa Liisankadulla, mietimme missä pidämme muistotilaisuuden jne.
Vaikka Papan kuolema ei tullut meille yllätyksenä, oli se silti shokki. Isämme vietti sairaalassa monta kuukautta ennen kuolemaansa, mutta puhelinsoitto sinä aamuna oli silti järkytys.
Olimme ehtineet sanoa isällemme hyvästit, niin myös Papan siskot olivat ja läheiset ystävät, myös koiramme Victor pääsi antamaan jäähyväispusut sairaalaan. Kun viimeinenkin sisko oli käynyt Papalle sanomassa hyvästit, Pappa luovutti.
Hyvästeistä emme tiedä ymmärsikö isämme enää niitä. Hän oli jo matkalla tuonpuoleiseen, mutta sydän sykki vielä. Emme tiedä kuuliko hän sanojamme, mutta uskomme niin. Uskomme, että kun kaikki hänelle rakkaat olivat käyneet sairaalassa, hän päästi irti.
Kuoleman jälkeen me lähennyimme veljeni kanssa entisestään. Minusta, veljestäni ja äidistämme tuli kolmikko, joka kiinnittyi toisiinsa vielä kovempaa. Ja niin se on ollut tähän päivään asti. Pidämme todella tiiviisti yhteyttä, soittelemme lähes päivittäin – ainakin viestiä laitamme päivittäin ja näämme viikottain.
***
Eilen juttelimme Tuukan kanssa Papan kuolemasta. Tuukka kysyi, että miltä se ikävä nyt tuntuu. Tämän kolmentoista vuoden aikana on tullut paljon hetkiä, jolloin olisin toivonut Papan vielä elävän. Tietysti ikävä on muuttanut muotoaan, enkä enää päivittäin muistele ja ikävöi Pappaa.
Jotenkin se, että isämme on nyt jossain muualla on tullut osaksi elämää. Sitä ei enää harmittele tai mieti, että miksi näin piti tapahtua. Se on niin ja sen asian kanssa on oppinut vuosien varrella elämään.
Kuitenkin nyt vauvan syntymän lähestyessä sitä tulee mietittyä miten ihanaa olisi jos lapsemme saisi nähdä myös toisen vaarinsa. Pappa oli todella lapsirakas ja aina riehui meidän kanssa – tuli sinne lasten tasolle ja heittäytyi mukaan leikkeihin. Pappa oli kova pelleilemään, milloin oli housut kainaloissa ja silmälasit väärinpäin päässä.
Minä olin isän tyttö. Kun talvella ajoimme kaupasta kotiin, pyysin aina Pappaa menemään mutkissa kovaa – Pappa meni, minä nauroin vedet silmissä, äiti ja veljeni kiristelivät hampaita.
Kesällä Pappa oli se, joka hyppi meidän kanssa altaaseen pommilla ja äiti otti kuvia vieressä ja nauroi.
***
Vaikka isämme ei ole enää täällä, hän näkee meidät tuolta jostain. Hän tietää kyllä, että meille on syntymässä Vauva Pursiainen. Ja hän tietää miten meillä kaikilla menee.
Kun nyt tätä kirjoitan ja muistelen Pappaamme, nousee kyyneleet silmiin.
Ei se ikävä koskaan lähde – se vain muuttaa muotoaan.
16 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Kyyneleet nousee silmiin täälläkin. Voi hormonit! Ihana kirjoitus, tsemppiä tähän päivään! <3
Kiitos <3
Ihania muistoja! <3
Vanhempieni kuolemasta on vähän vähemmän aikaa ja huomaan monesti kaipaavani heitä juuri lapsiin liittyvissä tilanteissa. Miettiväni, että mitäköhän he olisivat joistain asioista sanoneet. Molemmat vanhempani ehtivät nähdä esikoisemme, mutta äitini kuoli hänen ollessaan vain muutaman kuukauden. Kuopuksen odotuksesta ehdimme kertoa isälleni. Hän ei tuntunut ensimmäisellä kerralla oikein ymmärtävän asiaa ja puhui sekavia. Sitten mieheni vielä toisella kerralla sanoi asiasta uudelleen ja isäni vastasi siihen aivan selkeästi muistavansa, että meille syntyy kesällä vauva. Hän vain taisi itse tietää, ettei tule vauvaa enää näkemään – samana iltana saimme suruviestin. <3
Tuo on varmasti sellainen asia, joka tulee olemaan mukana elämässä. Aina jos jotain isompaa tapahtuu tai jotain juuri lapsiin liittyvää, niin miettii mitähän vanhemmat olisi tähän sanonut. <3
Mutta minua ainakin lphduttaa se, että uskon meidän kaikkien poismenneiden vanhempiemme tuolla jossain meitä katselevan.
Tässä oli monta kohtaa joihin voin samaistua.
Oma isäni nukkui pois 4v sitten, pitkään sairastettuaan. Minulla myös yksi veli, jonka kanssa järjestimme hautajaiset. Hautajaispäivästä jäi itselleni kummallinen muisto: Olin niin iloinen ja otettu, kun niin tosi moni ihminen isän elämänpolun varrelta halusi tulla saattamaan häntä. Hymyillen halasin heidät kaikki, ihanaa nähdä, tervetuloa… ja oltiin kuitenkin hautajaisissa, isäni hautajaisissa. Taisin olla myös vähän kierroksilla, kuluneista uuvuttavista järjestelyn päivistä.
Koen myös, että isän kuolema lähensi minua ja veljeäni. On ihanaa kun on sisarus, edes se yksi ainoa <3
Kai se niin on, että silloin kun on iso suru, siihen sekoittuu helposti myös ilo. Ehkä se on ihmisen tapa selviytyä isoista menetyksistä – ottaa jollain tapaa iloa mukaan.
Hautajaispäivä oli itselleni jotenkin sekava, muistan yrittäneeni olla jotenkin kamalan urhea.
Kummallisia on nämä ihmisen mielen koukerot.
Minun pappa (siis oikea pappa, ei isä) nukkui pois kolme viikkoa sitten. Pidin häntä kädestä koko sen ajan. Monta tuntia ennen ja vielä sen jälkeen kun hän nukkui pois. Tänään pidetään hautajaiset.
Pappa oli minulle se tärkein. Kaikista ihmisistä tärkein. Olin pienenä aina papalla ja mummulla hoidossa ja papan kanssa tehtiin paljon asioita yhdessä. Pappa opetti minulle paljon. Laskemaan matikkaa ja auttoi aina läksyissä. Tämä päivä on raskas. Mutta uskon, että pappa näkee meidät tuolta jostain. Toisesta irti päästäminen on niin lopullista ja surullista, vaikka tiedän että näin elämän kuuluu mennä ja hänellä on nyt parempi tuolla jossain.
Otan osaa suruusi! Mutta pakko kommentoida kun kirjoitit että oikea pappa eikä isä…Monnalle, ja niin kuin monelle muullekin, pappa tarkoittaa isää. Miten päättelet että pappa tarkoittaa isoisää ja pappa on se ”oikea” määritelmä isoisälle? Pappa tarkoittaa ruotsiksi isää, eli tavallaan kaikilla om omat määritykset sanalle pappa. Et sinä voi sanoa että papan oikea määritys on isoisä..:) Anteeksi tämä negatiivinen sävyni, mutta en todellakaan tarkoita tätä mitenkään pahalla, pisti vaan silmään tuo kun kirjoitit että pappa=oikea pappa 🙂
osanotot vielä sinulle, alussa tuntuu vaikealta, mutta pikkuhiljaa suru ja ikävä helpottaa, olen varma siitä 🙂
Voi että. 🙁 Osanottoni Pikkumyyx. <3 Suru on valtava tuossa vaiheessa. Onneksi se tosiaan helpottaa ajan kanssa ja kuten kirjoitit kyllä meidän papat tuolta meidät näkee. <3
Majliis, totta on että pappa tarkoittaa isää ruotsiksi. 🙂 Joillekin pappa on isä ja joillekin isoisä. <3
Ihana kirjoitus! Oma isäni kuoli 7 vuotta sitten yllättäen ja totta on että ikävä on mutta se on muuttanut muotoansa. Olin myös aina isäni tyttö. Ajoittain kuitenkin ikävä iskee ja lujaa ja ajoittain kurja olo siitä etteivät lapseni ehtineet pappaansa nähdä. Mutta paljon olen kuvia näyttänyt ja puhunut papasta ?
Ihanaa loppuraskautta sinulle! ?
Joo, välillä tulee hetkiä kun se ikävä iskee vähän kovempaa. Jopa ihan yllättäen.
Tärkeää on, että se muisto säilyy kuitenkin mukana ja juurikin kuvien ja muistojen kautta voi sitten lapsille kertoa <3
Kylläpä liippasi täälläkin läheltä viestisi. Menetin oman isäni äkillisesti 12 vuotta sitten liikenneonnettomuudessa. 12 vuotta. Miten siitä voi olla niin pitkä aika, kun tuntuu, että se olisi tapahtunut ihan juuri? Suru oli järkyttävä, mutta onneksi meillä oli äidin ja veljien kanssa toisemme. Minä lapsista vanhimpana, 18-vuotiaana, yritin parhaani mukaan auttaa äitiä järjestelyissä. Onneksi tuolloinkin sukulaisten ja ystävien tukijoukko oli vahvana ympärillä. Surussa ja onnessa läheisten tuki ja merkitys vain korostuu. Nyt, esikoista odottaessani, on ikävä jotenkin kovempi. On kovin surullista, että hyvin lapsirakas isäni ei saa olla leikkimässä lapsenlapsensa kanssa, eikä pieni pääse koskaan tutustumaan toiseen pappaansa. Joskus aiemmin saatoin liikuttua kyyneliin ja tuntea katkeruutta, jos näin ikäiseni naisen vauvan ja isänsä kanssa. Olisin niin kovasti myös halunnut nähdä minun lapseeni kohdistuvan ylpeyden ja rakkauden oman isäni silmissä. Nykyään osaan olla onnellinen, että tulevalla lapsellani on muita rakkaita ihmisiä ympärillä. Aion myös kertoa hänelle papasta, joka pitää häntä silmällä pilvien takaa.
Halaus sinulle tänä päivänä! Ihanaa, että sinulla on noin paljon rakkaita muistoja isästäsi, ne säilyvät ikuisesti <3
Se on jännä, että vaikka ikävä muuttuukin vuosien mittaan – niin aina kuoleman vuosipäivänä tuntuu ettei siitä ole mennyt hetkeäkään. Ja tosiaan täälläkin on ikävä nostanut päätään nyt raskauden myötä.
Minäkin aion kertoa vauvalle, että pappa pitää häntä silmällä pilvien takaa. <3
Ihanaa loppuraskautta myös sinulle!
Voi kamala, tässä ihan rupee poraamaan! Oma isäni kuoli myös pitkän sairastelun päätteeksi 17-vuotta sitten, mutta silti lopullinen romahdus tuli yllätyksenä eikä vähiten siksi, että isäni ei halunnut paljastaa kuinka pitkällä sairaus oli. Itselleni oli omat häät kova paikka, sillä olin aina kuvitellut että isäni saattaisi minut alttarille eikä hän sitten luonnollisestikaan voinut.
Sinällään olen iloinen siitä, että olin isän tyttö, vaikka se teki kuolemasta raskaampaa. Minulla oli kuitenkin 16-vuotisen elämäni aikana läheisemmät välit isääni kuin monella kaverilla vielä tänäkään päivänä on.
Mun mielestä on aina ihana katsoa isiä omien tyttölastensa kanssa. Olen täysin sitä mieltä, että hyvällä isäsuhteella on tytöille kauas kantavat vaikutukset ja kasvattaa itseluottamusta ihan erityisellä tavalla.
? Joo, häät oli täälläkin aika kova paikka. Isän tyttönä toki olisin myös halunnut, että isä on se joka saattaa alttarille.
Minulla onneksi rakas veljeni sitten oli saattamassa. <3
Hyvällä isäsuhteella on ehdottomasti tytöille kauas kantavat vaikutukset. <3
Kyyneleet nousi silmiin varsinki viimeisestä kappaleesta! Näin tahdon itekin ajatella kun odotan vauvaani ja menetin läheiseni 9vuotta sitten. Nyt se menetys on tullut uudelleen pintaan, kun mietin et näkeeköhän jostain ja seurailee vauvan kehittymistä. Hän on aivan varmasti mukana! Jo pois lähteneet rakkaamme ovat varmasti mukana!