Tämä resepti on varmasti maailman helpoin herkku- ja välipalaresepti. Mutta se on silti super herkullinen. Tein tätä yhdessä välissä päivittäin ilta- tai välipalaksi.

Alun alkujaan tutustuin tähän reseptiin puolitoista vuotta sitten, kun teimme kirjaamme Välipalat – Virtaa Superfoodeista. Reseptin kirjaan teki ihana Aino. Kirjaa tehdessämme, jokainen meistä neljästä teki kirjaan reseptejä ja kuvauspäivinä teimme reseptit kuvattavaksi. Saimme sitten toki maistella toistemme luomuksia aina kuvauksen jälkeen. Oli muuten mahat täynnä näinä päivinä. 😉

Olen hieman muokannut reseptiä tässä ajan kuluessa ja tämä resepti sisältää seuraavat ainekset:

• 1 banaani
• 1 rkl kookosöljy (juokseva)
• 1 rkl tahini
• 1 rkl kookosmanna
• 1 tl saksanpähkinätahna
• loraus hunajaa
• hippusellinen kookoshiutaleita

Pilko banaani kulhoon. Lisää kaikki ainekset banaanin päälle. Ota haarukka ja mössää kaikki ainekset mössöksi! <3 Avot! Eikun syömään!

***

Päätin pistää pitkästä aikaa arvonnan pystyyn! Kommentoimalla tähän postaukseen osallistut arvontaan, jossa palkintona Välipalat – Virtaa Superfoodeista -kirjamme, sekä purkki Foodinin saksanpähkinätahnaa. Ja pistän sen verran panosta tähän arvontaan, että arvon kaksi kertaa samanlaisen paketin! 🙂

Kommentoi postaukseen ihan mitä tahansa ja olet mukana arvonnassa! 😀 Arvonta päättyy lauantaina 16.7. Voittajat ilmoitan blogissa.

ONNEA ARVONTAAN! 🙂

Se on tavallaan aika kamalan kuuloinen lause. Mutta se sisältyy vihkivalaan.
Olen kuullut, että jotkut haluavat jättää sen pois ja se onnistuukin niin. Meillä ei ollut vihkivaloja, emme halunneet niitä lausua – tiesimme ettemme jännitykseltä pysty niitä lausumaan.

10.7.2010, kuusi vuotta sitten me sanoimme toisillemme tahdon. Vaikkei meidän vihkitilaisuudessa kuulunutkaan noita neljää sanaa; kunnes kuolema meidät erottaa – on meidän molempien vakaa halu pysyä yhdessä kunnes kuolema meidät erottaa. Nyt olemme astelleet avioliitossa siis kuusi vuotta, yhdessä olemme olleet reilut 9,5 vuotta.

Olen varma, että jokaiseen suhteeseen kuuluu ylä- ja alamäkiä. Mutta se miten niitä alamäkiä halutaan käsitellä on se avain kestävään tai toisaalta kestämättömään suhteeseen. Jos ongelmien tullessa ollaan heti valmiita heittämään hanskat tiskiin ja pistämään profiilia tinderiin, on varmasti sanomattakin selvää ettei se suhde tule kestämään.

Nykyään kaikkea on saatavilla parilla klikkauksella. Valinnanvaraa on ja ihan varmasti se houkuttaa monia silloin, kun omaan suhteeseen tulee niitä alamäkiä. Että pitäisikö sitä kuitenkin katsoa onko se ruoho vihreämpää aidan toisella puolen. Usein se ei kuitenkaan ole, jollei kyse ole esimerkiksi väkivaltaisesta suhteesta tai vaikkapa täysin välinpitämättömästä kumppanista. Mutta ihan normaaleissa suhteissa usein kuljetaan samaa kaavaa, vaikka kumppani vaihtuisikin. On ihastuminen, kuherruskuukaudet ja alkuhuuma. Sen jälkeen arki tasaantuu ja kiihkeä rakkaus muuttuu syvemmäksi rakkaudeksi ja myös kumppanuudeksi.

Uskon, että moni tylsistyy ja kyllästyy kun se alkuhuuma on ohi ja ensimmäiset erimielisyydet ponnahtaa esiin. Sitten ollaan valmiita luovuttamaan ja etsimään sitä uutta sieltä aidan toiselta puolelta. Tai tinderistä.

Kirjoitin muutama viikko sitten Elämän kalakaveri -postauksen. Kirjoitinkin siinä, että me teemme Tuukan kanssa paljon yhdessä. ”Olemme myös antaneet toisillemme tilaa. Molemmilla on ystävät säilyneet, eikä kumpikaan ole jättänyt kavereitaan suhteen vuoksi. Silti me olemme myös toistemme parhaat ystävät. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Sen lisäksi, että teemme töitä yhdessä, teemme todella paljon kaikkea yhdessä.” Näin kirjoitin postaukseen. Uskon sen olevan yksi iso syy siihen miksi suhteemme on kestänyt. Teemme sopivissa määrin asioita yhdessä ja erikseen. Kunnioitamme toisiamme ja haluamme viettää aikaa yhdessä. Haluamme seikkailla ja kokea erilaisia asioita.

Mutta me myös haluamme selvittää erimielisyydet ja alamäet. Tiedämme molemmat, että kuulumme yhteen. Tiedämme myös sen, että suhteen eteen pitää haluta tehdä töitä. Ei niin, että suhde olisi vain pelkkien kivien yli tarpomista ja kamalaa työtä. Mutta niin, että jos niitä kiviä tulee, niiden yli halutaan yrittää yhdessä päästä. Ei erikseen ja eri reittejä.

Me myös molemmat mietimme miten käyttäydymme toisiamme kohtaan. Miten puhumme toisillemme ja teemmekö arkisia ihania palveluksia toiselle. Emme tiuski toisillemme tai vähättele toisen sanomaa. Kun tiedämme, että toisella on pitkä päivä takana teemme toisillemme ruokaa valmiiksi yllätyksenä. Haluamme, että toisella on hyvä olla.

Riitelemme aika harvoin. Ja sitten jos riidellään, riita sovitaan hyvin pian. Emme mökötä toisillemme montaa päivää putkeen. Osaamme molemmat pyytää anteeksi.

Nyt raskauden myötä itselleni on tullut entistä vahvemmin se tunne ja halu siitä, että me olemme yhdessä aina. Me olemme kasvaneet yhteen ja oikeastaan en osaa enää ajatella elämää ilman Tuukkaa.

Uskon, että lapsen myötä meidän suhteemme vankistuu vielä entisestään. Uskon, että tulemmme voittamaan vauvavuoden paljon pelotellut suhdekriisit. Uskon, että tulemme viettämään vielä monen monta häävuosipäivää yhdessä. <3