Kirjoitan tämän postauksen nyt omasta vinkkelistäni ja peilaan kovasti myös omaan aiempaan ajatusmaailmaani. En siis kirjoita haukkuakseni joidenkin tapaa elää, vaan pohdin kuplan syntymistä. 🙂

Me ihmiset elämme monesti samankaltaisessa seurassa. Haemme ympärillemme toisia ihmisiä, joiden ajatusmaailma ja elämäntyyli ovat hyvin samanlaisia kuin itsellä. Paikat, joissa käymme on täynnä niitä samankaltaisia ihmisiä. Liikumme pienessä kuplassa ja sen sisältä onkin välillä vähän hankala ymmärtää ettei kaikki elä samassa kuplassa.

Eilen ajaessamme viitostietä kotiinpäin pääsiäislomalta, mietimme siinä tien varrella olevia ravintoloita / taukopaikkoja. Mietimme, että missähän pysähtyisimme. Joku ravintola, mistä saisi jotain muuta kuin erittäin kermaista ja rasvaista jauhelihaperunalaatikkoa ja ylikypsäksi paistettuja kasviksia, sekä uunituoreita korvapuusteja ja voisilmäspullia. Mietimme, että miksihän täällä ei ole sellaista ravintolaa, jossa olisi oikein runsas ihana salaattibuffet ja herkullista raakakakkua jälkiruokapöydässä. Ajaessamme erään entisen taukopaikan, kuolleen ravintolan ohitse, mietimme miten menestyisi tällainen meidän toivomamme ravintola tällä tiellä. Että kyllähän sitä nyt ihmiset varmasti haluaisivat puhtaita raaka-aineita ja oikein tuoreeltaan rouskuvia kasviksia.

Niin, mutta eihän se mene niin. Luultavasti siitä satojen ja tuhansien autojen letkasta vain n.10% pysähtyisi tähän meidän salaattitaivaaseen. Kaikki muut menisivät vanhoihin tuttuihin taukopaikkoihin, josta saisi lasillisen maitoa ja makkaraperunat. Ehkä vähän italiansalaattia rinnalle, koska kyllähän jotain terveellistäkin pitää lautaselle laittaa.

Kun me Tuukan kanssa elämme Helsingin keskustassa, teemme personal trainerin työtä, ystävämme urheilevat ja syövät terveellisesti, näämme kavereitamme treenien merkeissä tai lounaalla salaattibuffeteissa – emme aina muistakaan sitä, ettei näin tee todellakaan iso osa Suomen kansasta. Se on oikeasti vähemmistö, joka on koskaan maistanut raakasuklaata tai tietää mitä on spirulina. Mutta kun meidän lähipiirissä kaikki tietävät, se todellisuus välillä hämärtyy. Meidän kuplamme reunat on välillä todella paksut ja läpinäkymättömät, niin kuin kovin monella muulla.

Kun minä pyörin tuolla jossain pr-tilaisuuksissa ja kaikenmaailman kinkereissä, jossa on paljon Suomen luetuimpia bloggaajia – suurinpiirtein kaikki tietävät toisensa ainakin nimeltä. Tai ainakin blogin nimeltä. Silti siellä ei tervehditä toisia, vaan kikatetaan siinä omassa pienessä kuplassa. Mutta entäpä jos menisin tuosta kävelemään Hakaniemen torille ja nappaisin ihmisiä hihasta, että hei tiedätkö sinä tämän Heli Huikeasti Himmeän blogin, olisi luultavasti suurin osa huikeasti hämillään, eikä todellakaan tietäisi. Koska kaikki ihmiset eivät lue treeniblogeja tai muotiblogeja, olisi bloggaajien mielestäni välillä hyvä pysähtyä ja tipahtaa pari senttiä lähemmäs sitä maankamaraa. Miettiä, että olenko minä muka oikeasti joku, joka voi käyttäytyä nenäkkäästi ja ynseästi toisia kohtaan? Sanoisin niin, että suurin osa tämän maan luetuimmistakin bloggaajista saa kyllä käydä ihan rauhassa siellä Alepassa ostamassa niitä parsakaaleja ja smoothie-aineksiaan.

Kun siinä omassa kuplassa on tunnettu ja sen oman kuplan sisällä tapahtuvat asiat on kaikille jokapäiväistä, hämärtyy todellisuus helposti. Ei kaikki todellakaan tiedä kuka sinä olet, vaikka sinun blogillasi onkin yli 150 000 klikkausta kuussa. Eikä kaikki todellakaan elä samalla tavalla kuin sinä ja sinun kuplasi väki.
Mielestäni saa olla ylpeä omista saavutuksistaan ja työstään mitä on tehnyt, mutta toisten yläpuolelle asettuminen on aina kyseenalaista. Mielestäni saa olla ylpeä omista elämäntavoistaan ja niistä kaikista ashwaganda-jauheistaan kaapin perällä, mutta ei kannata olettaa kaikkien haluavan elää samalla tavalla.

***

Itselleni on tällä hetkellä täysin merkityksetöntä se kuinka monta klikkausta blogissani tai jonkun muun blogissa on kuukausittain. En todella arvoita ihmisiä tai itseäni sen perusteella. Haluan kirjoittaa omaa blogiani hyvällä fiiliksellä, en sen vuoksi, että saisin mahdollisimman monta sivuklikkausta kuun aikana.

Haluan syödä edelleenkin terveellisesti ja rakastan raakasuklaata, mutta en oleta kaikkien pitävän siitä. Voin elää omassa kuplassani, mutta muistan aina välillä kurkata myös sen ulkopuolelle.

Olen ymmärtänyt nyt täällä lomaillessani, että kiire on monesti itse aiheutettua ja vain päänsisäinen asia. Useinkaan kiireentunne ei kuitenkaan johdu siitä, että olisi mieletön määrä asioita tehtävänä. Se johtuu useimmiten siitä, että ajattelemme meillä olevan se mieletön määrä asioita tehtävän ja luomme itsellemme paniikin ettemme ehdi tekemään niitä.

Huomaan todella usein, että olen ahdistunut siitä kun taas pitää mennä sinne ja tänne ja sitäkin vielä pitäisi tehdä ja meilitkin lukea ja kommentteihin vastata ja koirat viedä ulos ja siivotakin pitäisi ja treeniäkin haluaisi tehdä ja kotonakin olisi kiva olla.

Mutta itsehän sitä ne aikataulut järjestää. Varsinkin yrittäjänä, kun ei ole kiinteää työaikaa, se todellakin on vain itsestä kiinni kuinka täyteen sen kalenterin tunkee. Mutta vaikka olisikin täyteen buukattu päivä, niin miksi sen pitäisi olla kiireinen? Eihän se itse asiassa ole lainkaan sama asia.

Olen huomannut myös stressaantuvani siitä, että Tuukka tekee töitä. En tietenkään aina! Mutta jos itse olen päättänyt, että nyt loppupäivä on vapaata ja en avaa enää meiliä ja pistän kännykän äänettömälle – oletan ja toivon, että Tuukkakin tekisi niin. Että yht’aikaisesti loppuisi molemmilla se kiire. Ahdistun jopa välillä siitä, että toinen tekee töitä vaikka on lomapäivä tai vapaapäivä.

Oikeastihan minun pitäisi vain olla tyytyväinen siitä, että minä itse sain sulkea nyt meilini ja kännykkäni, vaikka toinen ei sitä vielä tehnytkäänn. Ja käpertyä hyvillä mielin sitten vaikka sohvankulmaan lukemaan kirjaa.
Olen yrittänyt opetella kiireestä pois siten, että ajattelen vain yhtä asiaa kerrallaan. Koska eihän sitä voi ihminen tehdä montaa työtä samaan aikaan. Jos ajattelen, että nyt teen tälle asiakkaalle tämän jutun valmiiksi ja sitten katson mitä seuraavaksi teen – se on huojentavampaa kuin se, että pää tuskasta täynnä istahdan koneen ääreen, kuin kaikki sen sisältö olisi tänään ylitettävä Mount Everest.

Myös lyhyet to do-listat on olleet avuksi kiirentunteen poissaamiseksi. Aamusta olen laittanut lapulle ylös, että tänään kun teen nämä viisi asaia, voin olla jo tyytyväinen päivän työsaldoon. Sitten kun on vetänyt viivat yli jokaisen viiden asian, on ihan konkreettisesti huojentuneempi olo. Eikä kiirettä ole ollut.

Mutta silti huomaan sen kiireentunteen hiipivän monesti luokse. Ja sitten alkaa ahdistamaan ne kivatkin asiat. Ystävän kanssa kahvittelu tai kiva treenikin tuntuu siltä, että taas pitää mennä johonkin. Enkö voisi vain olla?!

Kuitenkaan pelkkä oleminen ei sovi minulle. Lomalla tai vapaapäivänä rakastan sitä, että ei ole aikatauluja. Sitä, että voi nukkua päikkäreitä ja olla rennosti. Mutta silti tykkään puuhastella vapaallakin, lähteä koirien ja Tuukan kanssa pitkälle kävelylle tai siivota kotona tai lomalla nähdä paikkoja ja nähtävyyksiä. Pelkkä makaaminen tekee minusta apaattisen. Mutta lomalla en kuitenkaan kaipaa mitään minuutin tarkkoja aikatauluja.

Kuinka moni teistä tuntee kiirettä? Tai onko joku joskus tuntenut vähän liikakin, mutta oppinut siitä jollain keinolla pois? Mikä se keino on ollut?

***

Ihanaa ja leppoisaa pääsiäistä!! <3

2825876