11kk synnytyksestä – miten voin?
10
Tämän viikon perjantaina tulee 11 kuukautta Emman syntymästä. Hurjaa!! Pian juhlitaan 1-vuotis synttäreitä!
Miltä tuntuu nyt?
Joskus aikoinaan kuulin vielä raskaana ollessani, että raskaus tulee 9kk ja menee 9kk. Se on todellakin totta. Ja tuo meneminen on ainakin omalla kohdallani ollut ihan tämä 11kk. Niin henkisesti, kuin fyysisestikin.
Nyt kun otan muutaman juoksuaskeleen, ei tunnu siltä kuin koko vartalo romahtaisi ja katkeaisi. Kun näytän asiakkaille tai treeniryhmässä liikkeitä, ei tunnu siltä kuin jalat irtoaisi lantionpohjasta saakka irti ja keskivartalo olisi kuin tunnoton pötkylä.
On ihanaa huomata, että kroppa alkaa palautua oikeasti vihdoin. Että pystyn taas tekemään haastavampiakin liikkeitä ja ennen kaikkea, että erkaumani on PALAUTUNUT vihdoin!!! Kunhan CitySurvivors-rutistuksesta toivun, aloitan omat treenini VIHDOIN! Niin mahtavaa!! Siitä iso kiitos kuuluu Saralle ja Lupaus-studiolle!
Mitä muistoja?
Kun nyt mietin aikaa juuri ennen synnytystä, itse synnytystä ja paria kuukautta synnytyksen jälkeen – tuntuu se koko aika jollain tapaa hämärältä.
Muistan sen kuinka väsynyt olin ennen synnytystä. Kuinka raska oloni oli, sormet puutuivat öisin ja olo oli ihan todella tukala. Muistan kuinka itkin synnytystä edeltävänä päivänä, kun yhtäkkiä en enää tuntenut Emman liikkeitä. Nyt mietin myös sitä, että olisiko meidät pitänyt ottaa aiemmin sisään ja ottaa vakavammin minun tuntemukset Emman liikkeistä? Olisiko sektiolta vältytty jos synnytys olisi käynnistetty 4.11 perjantaina? Entä olisiko sektio voitu tehdä jo aiemmin, kun koko la-su välisen yön jokaisella supistuksella Emman sydänäänet laskivat niin hurjasti?
Koko synnytys tuntuu näin jälkikäteen aika hurjalta. Varsinkin sen vuoksi, että mitä olisi voinut käydä. Oliko se ihan minuuteista kiinni, että Emma saatiin pihalle hengissä? Miksei sydänäänien laskuun reagoitu nopeammin? No, spekulaatioitahan nämä vain ovat ja ONNEKSI ei mitään tapahtunut. Enkä halua tätä pohtia tämän enempää.
Synnytyskertomukseni voit lukea TÄSTÄ.
Mitä olen oppinut?
Paljon! Niin super paljon! Kaikesta! 😀 Tämä vuosi on kasvattanut minua enemmän kuin mikään muu ikinä. Olen oppinut itsestäni, miehestäni, elämästä ja ennen kaikkea vanhemmuudesta ja rakkaasta lapsestamme. Kaikki omat tarpeet on jääneet viimeiselle sijalle ja sen oppiminen on ollut hienoa. Omia tarpeita ei ole tarvinnut unohtaa kokonaan, mutta asioiden priorisointi on saanut täysin uuden järjestyksen.
Olen oppinut, että huoli omasta lapsesta on pysyvä osa elämää – sen aihe vain vaihtuu.
Olen oppinut, että omaa lastaan voi ikävöidä vain minuutti sen jälkeen kun on lähtenyt hänen luotaan.
Olen oppinut, että väsyneenäkin pystyy toimimaan. Aivot eivät vain käy niin täysillä. 😉
Olen oppinut, että vartaloni palautuu hitaasti.
Olen oppinut, että voin antaa itselleni armoa monissa asioissa.
Olen oppinut, että perhe ja koti on minulle tärkeimpiä asioita elämässä.
Ennen kaikkea olen oppinut, että on maailman siisteintä ja hienointa saada olla äiti. Maailman ihanimman ja rakkaimman Emman äiti. Ja olen myös oppinut sen, että jokainen on äiti omalla tavallaan. Myös sen olen oppinut, että äitiys on parasta ja tärkein asia elämässäni. Minä olen ÄITI ja ihan pirun ylpeä siitä!!
10 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Ihana teksti 🙂 ja hienoa toi erkauman kuroutuminen! Tohon synnytysasiaan liittyen sen verran, että jos tosiaan ajatuksissa on paljon kysymyksiä ja pohdintaa niin ota ihmeessä neuvolaan tai synnärille yhteyttä. Mulle ainakin sanottiin että koska vaan myöhemminkin saa soittaa ja kysyä, jottei jää asioita kaivelemaan ja kummittelemaan, varsinkaan mahdollista toista raskautta ja synnytystä.
Joo, mulle sanottiin kanssa, että voi mennä juttelemaan koska vaan synnytyksen jälkeen. 🙂 Katsotaan.. 😉
Miten oot saanut erkauman pois?:)
Tekemällä siihen tarkoitettuja liikkeitä. 🙂 Oon kirjoitellut siitä aika paljon blogissa.
Synnytyksestä sen verran, että mulla kanssa lapsen sydänäänet laskivat jokaisella supistuksella, mutta palautuivat niiden mentyä ohi. Sitä jatkui koko avautumisvaihe, joka kesti reilu 22 tuntia. Ponnistusvaiheessa sydänäänet eivät enää nousseetkaan, vaan jäivät pysyvästi matalalle ennen kuin olin ehtinyt kunnolla edes ponnistaa… kätilö hälytti heti lääkäriä ja imukuppipartiota, koska lapsi piti saada ulos nopeasti. Meillä sujui loppu kuitenkin niin onnekkaasti, että ehdin ponnistaa vauvan ulos ennen imukuppia, mutta todettiin myöskin syyksi napanuora kaulanympärillä. Vauva ei heti itkenyt, mikä pelästytti, mutta tällä hetkellä jaloissa pyörii touhukas taapero eli selvittiin säikähdyksellä. Tällä halusin sanoa sitä, että ei se lopputulos olisi välttämättä ollut toisenlainen, vaikka aiemmin olisikin käynnistetty, koska napanuora olisi luultavasti kiristynyt ponnistusvaiheessa entisestään (olisi voinut olla jopa vaarallisempaa, kun kuitenkin 2 kertaa oli ympärillä). Parasta kuitenkin, että selvisitte molemmat hengissä ja voitte hyvin 🙂 Kaikkea hyvää teidän perheelle!
Näinhän se juuri on. 🙂
Oon tosi tyytyväinen miten hienosti joka tapauksessa meidän synnytys hoidettin. <3
Kaikkea hyvää myös teidän perheelle!
Tämä ei liity nyt tähän postaukseen, mutta miksi aiemmasta kirjoituksestasi vauvavegaani?! on poistettu kommentointi käytöstä, etkä myöskään ole vastannut jo tulleisiin kommentteihin? Kommentit ovat kuitenkin olleet asiallisia ja itseäni olisi kiinnostanut kuulla vastauksesi kommentteihin.
Vastaan kaikkiin niin pian kuin vain ehdin! 🙂
Jos oikein alkaa miettimään niin monesti on mennyt tosi läheltä; aika lopuillaan kun olin raskaana niin olin kolarissa mutta lopulta päädyttiin syvälle penkkaan keskikaistan ja vastaan tulevien autojen välistä; edes turvavyö ei kiristynyt. Mitään ei tullut mutta metrikin tai puoli metriä olisi muuttanut kaiken. Samoin ekan lapsen kanssa oli jo valmiustila päällä salissa mutta syntyi samoin se napanuora kaulan ympärillä ja toisen kerran kainalosta ympäri. Mutta mä olin jotenkin niin sekaisin että en säikähtänyt tilannetta. Samoin lapsille on sattunut kaikkea joissa jo 20 cm olisi muuttanut murtuneet ylähampaat ehkä murtuneeseen silmäkuoppaan/otsaan yms.
Näitä on hyvä miettiä mutta niistä pitää päästää irti ja luottaa siihen elämään. Asioihin ei voi aina varautua (vaikka mutsit kaikkensa yrittää) ja se jos mikä pitää paikkansa että vanhingot eivät tule kello kaulassa. Kamalan tuskallistahan tämä on varsinkin jos on tottunut pitämään ”ohjat omissa käsissä” mutta ilman sitä let it go- meininkiä sulla on koko ajan sormi paniikkinappulalla ja pieni stressi/pelko/ahdistus/paniikki takaraivossa.
Toisaalta kun olen ottanut rennomman asenteen niin yllätys yllätys kuka minua äitinä on arvostellut? Toinen äiti tietenkin, jopa se lähipiirin sukulainen on sanonut kaikkein ilkeimmän kommentin. Näissä tilanteissa pidän suuni kiinni ja tyydyn hymyilemään.
Menneet on hyvä käsitellä ettei ne sabotoi tulevaa.
Ihanata taaperoaikaa Teille!
Hui tuo kolarijuttu! Mutta niinhän se on, että monesti on läheltäpiti-tilanteita. Ei kaikkeen voi varautua, mutta kaipa sitä vaan automaattisesti yrittää. 😉
Ja todellakin menneet on hyvä käsitellä, etteivät sabotoi tulevaa! 🙂