Toivepostaus

”Olisitko halunnut tehdä postauksen 4kk synnytyksen jälkeen?
Millaisia ajatuksia se herättää nyt? Uskaltaisitko lähteä mukaan synnyttämään uudestaan?
Olisi ihana lukea tällaista postausta. Varsinkin kun monet sanoo, että sitä ei muista enää samalla tavalla ja aika ns. kultaa muistot.”

Emman syntymästä on nyt melkein viisi kuukautta. Aika on ehkä hieman kullannut muistoja, mutta ei ne millään tapaa vielä ainakaan kiillä.

Pelkäsin synnytystä jossain vaiheessa aika paljonkin. Kävin pelkopolilla puhumassa asiasta ja keskustelin myös ystävieni kanssa, jotka olivat synnyttäneet. Pelko hälveni, mutta ei kadonnut kokonaan. Minullahan oli kaksi pelkoa synnytykseen liittyen. Ensimmäinen oli se pahin, että napanuori kiertyisi vauvan kaulan ympärille ja vauva olisi hengenvaarassa. Toinen oli se, että joutuisin käymään läpi ns. ”molemmat tavat”. Eli, että synnytys etenisi hyvin pitkälle normaalisti, mutta joutuisin sitten hätäsektioon tuon napanuora-asian vuoksi. No mitenkäs sitten kävikään?

Molemmat pelkoni kävivät toteen. Napanuora oli kiertynyt Emman kaulan ympärille ei vain kerran, vaan kaksi kertaa. Jokaisella supistuksella Emman sydänäänet laskivat todella paljon. Synnytyksen annettiin kuitenkin mennä eteenpäin omalla painollaan. Sain epiduraalit ja spinaalipuudutukset, sain ilokaasua ja vaikka mitä. Supistukset olivat todella kivuliaita. Oksensin kivusta kolme kertaa. Epiduraali onneksi helpotti ja sitten nukahdinkin. Synnytys eteni hiljalleen yön aikana, kohdunsuu aukeni ja Emma laskeutui alaspäin. Silti jokaisella supistuksella ne sydänäänet laskivat edelleen.

Kun olin jo 9 senttiä auki ja odotimme vain sitä vaihetta, että aloittaisin ponnistamisen, tuli lääkäri huoneeseen ja kertoi, että nyt lähdetään leikkaussaliin. Toinen pelkoni kävi toteen, olin edennyt alatiesynnytyksessä lähes ponnistusvaiheeseen, mutta sitten minut kiisattiin kiirelliseen sektioon. Emman sydänäänet olivat laskeneet muutamaan otteeseen liian alas. Oli pakko toimia.

Kun minua kuskattiin leikkaussaliin, mietin samanaikaisesti, että onpa ihanaa saada vauva ulos masusta turvallisesti. Että onpa hienoa, kun täällä on tällaisia ammattilaisia töissä, jotka osaavat arvioida milloin on tehtävä nopeitakin ratkaisuja lapsen hengen turvaamiseksi. Samalla mietin, että voi harmi. Olin jo niin lähellä ponnistusta, olin jo kärsinyt ne kamalat supistukset, ponnistus olisi ollut enää se piste i:n päälle. Mietin, että peloistani huolimatta olisin kuitenkin halunnut loppujen lopuksi synnyttää alateitse. Kuitenkin vauvan turvallisuus ja henki oli tärkeintä tietysti, joten leikkaussalia kohti mentiin hyvillä mielin.

Salissa minut puudutettiin vatsasta alaspäin. Tuukka pääsi leikkaussaliin mukaan, onneksi. Hän istui vieressäni ja piti kädestä. Minua oksetti ja tärisin holtittomasti, puudutusaine kuulemma teki sen. Vatsani aukaistiin ja tunsin, kuin sieltä nostettiin iso möhkäle pois. Mitään ääntä ei kuulunut, mutta en tajunnut sitä siinä täristessäni. Tuukka tajusi.

Emma vietiin sivupöydälle, johon ympärille kokoontui monta ihmistä. Meni hetki ja sitten kuului parkaisu. Emma ei ollut ensin osannut hengittää itse, vaan hänelle annettiin lisähappea. Sitten tyttö oli hiffannut, että jaahas täällä kuuluu hengittää. 😉
Emma ja Tuukka lähtivät kätilön kanssa takaisin alakerrassa sijaitsevaan synnytyssaliin, minä jäin kiinniommeltavaksi leikkaussaliin. Oli ihan absurdi olo. Että nyt se tyttö on syntynyt, mutta minä en edes nähnyt häntä.

Tuukka oli varmasti ihan yhtä äimänä kuin minä. Hän istua kökötti synnytyssalissa kahdestaan Emman kanssa. Ihan yhtäkkiä hän oli siinä pieni, vain minuutteja vanha vauva sylissään – yksin. Kätilö oli vain sanonut, että painapa tuosta napista jos tulee jotain. 😀
Parin tunnin päästä heräsin heräämöstä, johon Tuukka, kätilö ja rakas pieni vauvamme saapuivat. En oikeasti ihan ymmärtänyt, että se pieni käärö oli meidän tyttömme. Että siinä hän nyt oli tuuhean mustan hiuspehkonsa kanssa. Hänet laskettiin rinnalleni ja minulta vedettiin sairaalan kaunis yöpuku tissin päältä pois ja pistettiin tyttö siihen, että ”noniin nyt kokeillaan sitten imuotetta”.

En saanut nousta sängystä kahdeksaan tuntiin. Minut katetroitiin, makasin sängyssä ja ihmettelin pientä tyttöämme. Olin ihan pöppyrässä ja niin oli myös Tuukka. Siellä me sitten makoilimme perhehuoneessa ja ihmettelimme, että mitä seuraavaksi tapahtuu. En uskaltanut liikahtaa, kun pelkäsin sektiohaavan repeävän.

Vasta nyt reilu 4,5kk synnytyksen jälkeen alkaa kroppa olemaan palautunut, sektiohaava parantunut ja itse synnytyksestäkin tuntuu jo olevan aikaa. Mutta haluaisinko tai uskaltaisinko lähteä nyt synnytykseen uudestaan?

En vielä. Tietysti jos nyt raskaaksi tulisin, ei synnytys olisi ihan tässä lähikuukausina. 😀 Mutta jos nyt ihan tältä istumalta pitäisi päättää, niin en haluaisi lähteä synnyttämään uudestaan. Uskaltaisin kyllä, koska tiedän mitä se voi olla silloin kuin kaikki ei mene ihan nappiin. Se voisi olla tällä kertaa helpompi. Mutta annetaan nyt synnytyssalien hoidella muita äitejä ja vauvoja vielä jonkin aikaa.. 😉

Joka tapauksessa synnytyksestä on loppujen lopuksi hyvä fiilis. En ehkä haluaisi enää samalla tavalla sitä kokea, mutta toisaalta osaavien ammattilaisten käsissä koko synnytyksen ajan ja sen jälkeenkin minulla oli turvallinen olo. En pelännyt kertaakaan, että minulle tai Emmalle sattuisi jotain.

***

Aurinkoa! <3

Lue myös edellinen postaukseni: Uskalla olla!

Kaikki tämän postauksen kuvat: Ossi Pietiläinen

Kaupallinen yhteistyö: Yvette.fi

Eteeni osui vanha postaukseni, jossa kirjoitin siitä kuinka olen oppinut uskaltamaan olla sitä mitä olen. Tässä pieni lainaus vanhasta kirjoituksestani:

Mä olen pienen ikäni ollut sellainen, että mietin kauheasti mitä muut miettii ja pitäisköhän munkin tykätä Guns’n Rosesista eikä tästä nynnystä NewKidsOnTheBlockista?! Ja tykännyt ala-asteella jostain meiän luokan pojastakin ihan vaan sen takia, että meiän luokan kovimmat mimmit tykkäs ja uhkaili, että jos sä et tykkää Turkasta vaan Janista, ni me ei tykätä susta. ? Eikä Turkassa siis mitään vikaa ollut ja sittenhän mä tykkäsin Turkasta.

Vasta ihan viime vuosina olen oppinut rakastamaan itseäni ja olemaan just sellainen mitä olen. Se on tuonut onnellisuutta mun elämään. Ja pystyn sitä onnellisuutta jakamaan myös muille, kun mulla itselläni on hyvä olla.

Nykyään mä voin rohkeasti sanoa, että hei mä katon Salkkareita ja tykkään Cheekistä. Enkä valehtele, että diggailen jostain singonviritysmusiikista ja katson vain Yle Teemalta sivistyneitä dokumentteja.
Ja vaikka mulla ei löydykään sixpäkkiä, niin tykkään mun mahastani, vähän sellaista pehmeetä siinä päällä on, mutta uskallan laittaa tänne julkiseen blogiin kuvia mun pehmeästä mahastani.

Niinpä niin. Nyt voin sanoa, että olen edelleen samaa mieltä. Voin edelleen kertoa, että tykkään suomiräpistä, vaikka oon jo pian 37-vuotias. Voin edelleen sanoa, että Salkkarit on yksi ainoa ohjelma, jonka edelleen katson melkein päivittäin. (vaikka nykyään Emman nukutusaika onkin vähän siinä päällekkäin.. 😉 ) Raskauden jälkeen voin todellakin sanoa, että masussani on vähän sitä pehmeetä siinä päällä, mutta tykkään siitä silti.

Mietittiin yksi päivä mieheni kanssa, että miksi ihmisiä ärsyttää rohkeat ihmiset. Sellaiset, jotka uskaltaa olla sitä mitä oikeasti ovat. Kun Umppu kirjoitti vähän aikaa sitten jutun; Saako äiti olla seksikäs, sai hän kannustavia kommentteja rohkeudestaan, mutta hän sai myös toisenlaisia kommentteja. Kun minä olen bloggajaurani aikana kirjoittanut rehellisiä postauksia ajatuksistani, peloistani ja nyt pikkuvauvan kanssa arjesta, olen saanut paljon kannustusta ja vertaistukea, mutta olen myös saanut kuraa. Ja ihan vasta nyt olen ymmärtänyt, että se rohkeus tuoda myös sitä ei niin kiiltävää ja sileää julkisesti esiin, saattaakin ärsyttää.

”Se voittaa, joka uskaltaa.” Oletteko kuulleet tätä? Minulle tämä kolahti heti. Tämä slogan on Britannian maavoimien erikoisjoukkojen iskulause. (Who dares, wins.)
Ja niinhän se menee. Jos ei uskalla kokeilla asioita, ei voi koskaan voittaa. Ei itseään, eikä epäluulojaan. Jos joku uskaltaa ja joku toinen ei, voi se toisen rohkeus käydä ihan tosissaan hermon päälle. 😉 Mutta siitä kannattaisi ottaa itselleen tulta alle ja uskaltaa myös itse!

Minä olen oppinut, että elämässä on vain pakko uskaltaa. Liittyy se sitten mihin tahansa, syvällisempään tai pinnallisempaan. Jos tykkää vaaleanpunaisista vaatteista, on niitä uskallettava käyttää vaikkei se olisikaan kuuminta hottia. Jos tykkää makeasta päärynäsiideristä, on sitä uskallettava juoda, vaikka koko muu seurue joisi rutikuivaa shampanjaa. Jos tykkää värikkäistä treenivaatteista, on niitä uskallettava käyttää, eikä oma vartalonkoko saisi olla siihen esteenä. Jos parisuhteessa jokin asia hiertää, on siitä uskallettava puhua toisen kanssa.

Itsevarmuus ja uskallus olla – on itselläni muotoutunut vasta nyt reilu kolmikymppisenä. Ainoa asia, jossa olen kokenut epävarmuutta on äitiys. Mutta päätin viime viikolla, että se loppuu nyt. Tiedän mitä lapseni tarvitsee, tiedän miten hyvä äiti olen. Uskallan olla äiti omalla tavallani. Sitä uskallustahan minulta on löytynyt jo kaikkeen muuhun, miksei nyt tähänkin, maailman luonnollisimpaan ja ihanimpaan asiaan.

Tässä postauksessa minun päälläni on Suomeen juuri saapuneen uuden treenivaatemerkki Yveten vaatteita. Yveten slogan on: Dare to be! – Uskalla olla!

Nyt minulla on ilo ilmoittaa, että koodilla: MONNA15 saatte nyt -15% alennuksen Yveten tuotteista!! Kannattaa käyttää alennus hyödyksi! <3 Alennuskoodi on voimassa sunnuntaihin (26.3) asti.

Tässä postauksessa minun päälläni olevat tuotteet vielä suorilla linkeillä:

• Mustat leggingsit – Urban Etno
• Purppuraiset leggingsit – Yvette Namasté
• Valko-musta huppari – Yvette Print
• Vaalean lila treenitoppi – Yvette Whisper
• Musta treenitoppi – Yvette Gravity
• Kirjavat urheiluliivit – Urban Etno
• Purppuraiset urheiluliivit – Yvette Namasté

Postauksen kaikki kuvat on ottanut Ossi Pietiläinen
Kuvauspaikkana toimi upea FemiHealth

***

Onko jokin asia erityisesti sellainen, missä sinä uskallat olla juuri sellainen, kuin olet?

* Postauksen vaatteet saatu.