En uskonut, että kirjottaisin tätä postausta ikinä. Palaisin aiheeseen nimeltä imetys. Kirjoitin aiheesta postauksen, kun Emma oli vajaa kaksi kuukautta. Silloin oma imetystaipaleeni päättyi. Se oli kova pala. Mulle siis. Mutta sitä en arvannut, että se on niin kova pala ihmisille, jotka ei ole meidän perhettä.

Kun Emma syntyi, aloitin heti imetyksen. Heräämössä, kun tokkuraisena sektiosta heräilin, näin ensimmäisen kerran rakkaan pienen tyttömme. Hänet laitettiin heti rinnalleni ja kokeiltiin imemis-otetta. Se tuli puskista. Mua hämmästytti silloin se, että hoitohenkilökunta ei millään tapaa kertonut mitä nyt tapahtuu. Olisi ollut kiva tietää, että nyt kokeillaan ensimmäisen kerran. Olisin itsekin ehkä päässyt kärryille asiasta heti alkuun.

Imetys jatkui perhehuoneesamme, tottakai. Emma oli paitani alla lähes koko ajan. Opeteltiin yhdessä uutta asiaa, miten saada ravintoa pienelle tytölle. Se sattui. Mutta olin kuullut, että niin se sattuu kaikilla. Kun parin päivän ja yön jälkeen nänneistäni alkoi tulla verta, ajattelin senkin kuuluvan asiaan. Mutta itkin, koska sattui. Itkin ja yritin, koska en halunnut jättää tyttöä ilman maitoa. Saatiin kansliasta pieni määrä korviketta, jotta rintani sai pienen lepotauon.

Ennen kuin kotiuduimme sairaalasta, sain kerran opastusta imetykseen. Imetys ei kuitenkaan sujunut meillä. Emmalla oli alusta asti tosi kova imuote ja ihan kirjaimellisesti tuntui siltä, että nännit irtoaa pian. Se kipu oli kamalaa. Ei auttanut rintakumit, voiteet eikä yhtään mitkään. Emmalla ei ollut kireä kielijänne. Nälkä oli vaan ihan pirunmoinen ja ehkei se maito sitten noussut mulla tarpeeksi ja siksi tyttö raukka joutui imemään posket lommolla. Aloimme antamaan korviketta pullosta, jotta tyttö saa tarpeeksi energiaa.

Kuitenkin koko ajan jatkoin yrittämistä. Ostettiin rintapumppu, se oli hieno juttu. Maitoa tuli pullot täyteen ja saatiin Emmalle äidinmaitoa pullosta, vaikkei rinnasta sitä tihkunutkaan. Silti yritin vielä. Joka päivä. Kunnes neuvonlantädin, Tuukan ja muutamien äiti-ystävien kanssa juteltuani päätin pettynein mielin lopettaa imetyksen. Se oli ihan kamala paikka. En ikinä olis uskonut, että imetys olisi ollut mulle niin iso juttu. Mutta kun se oma pieni vauva sylissä yritys yrityksen jälkeen päädyttiin rinnan sijasta tuttipulloon, oli pettymys itseensä suuri. En pysty / osaa ruokkia omaa lastani. 

Päätin rohkaistua ja kertoa asiasta julkisesti blogissa, koska tiesin etten ole ainoa. Mutta pommi räjähti. Vaikka sain paljon kiitosta, että uskalsin kirjoittaa asiasta. Paljon sellaisia kommentteja ja viestejä, että kiitos Monna kun kirjoitit asiasta – olen luullut olevani yksin. Silti syyttäviä sormia alkoi osoitella niin paljon, että meinasin kerta kaikkiaan hajota. Se oli kamalaa. Kun mulla itselläni oli jo pettynyt olo siitä, että en onnistunut yrityksistä huolimatta imettämään tyttöämme – ei oloa helpottanut se paskamyrsky. Tavallaan jopa kaduttaa, että kirjoitin koskaan tästä asiasta.

Nyt kun Emma on yli vuoden, reipas ja terve tyttö, uskallan palata asiaan. Kun sain niitä kommentteja, että korvike on perseestä ja teen vaan lapselleni hallaa sillä – voin kertoa nyt, että Emma on ollut vuoden aikana kipeänä KAKSI kertaa. Nekin on olleet pieniä muutaman päivän flunssia. Emma on saanut paljon läheisyyttä, pusuja ja haleja – niin paljon, että hän pussailee kaikkia tänä päivänä. Leluja, koiria, meitä vanhempia ja isovanhempia. Se väite, että lapsi ei saisi läheisyyttä ja hellyyttä jos sitä ei imetä – ei pidä ainakaan meidän perheessä paikkaansa. Sitä paitsi ihmettelen kyllä, että miten ihmeessä vauvaa voisi tuttipullosta syöttää ilman syliä?

Joka tapauksessa oon sitä mieltä, että imetys on asia, jossa syytetään AIVAN LIIKAA äitejä! On super hienoa, että on olemassa Imetyksen Tuki Ry ja muita tahoja, jotka auttavat äitejä imettämään. Itse en valitettavasti niistä saanut silloin hyötyä, vaikka yritinkin niillä neuvoilla. On hienoa, että imetykseen kannustetaan. Mutta mun mielestä pitäisi yhtä paljon tukea sitten niitä äitejä, jotka ei imetyksessä onnistu syystä tai toisesta. Eikä SYYTTÄÄ!! Se on ihan kamalin asia mitä pienen vauvan äidille voi tehdä.

Kuten silloin moni mulle sanoi:

Hyvinvoiva äiti = hyvinvoiva vauva. Äidin stressi imetystä kohden voi tehdä sen, että joka kerta kun pitäisi antaa ruokaa vauvalle, nousee stressitasot niin korkealle ettei se maito edes nouse rintoihin. Ahdistus siitä, että ei osaa ruokkia omaa lastaan voi olla niin raastava ja suuri. Loppujen lopuksi raskauden jälkeinen masennus on jo ovella tai jopa sisällä kodissa.

Vaikka kuka sanoisi mitä, mä olen sitä mieltä, että korvikkeella kasvaa ihan yhtä hyviä / terveitä / läheisyyttä saavia lapsia, kuin imetykselläkin. Vaikka onkin kuinka paljon tutkimuksia äidinmaidon hienoudesta, on ainakin mulla oma kokemus se, että korvike on oikein hyvä myös. Mä olen itse kasvanut pelkällä korvikkeella vauvana, eikä mulla ole mitään perussairauksia ja muutenkin oon ollut aina tosi terve. Ei mulla ole diabetesta tai ylipainoa. Myös Emma on todella terve lapsi. Ja on oikeasti olemassa myös sekin fakta, että niin imetyksellä kuin korvikkeella kasvaneet lapset voivat ihan kummat vain saada allergioita tms.

Joten ennen kuin kukaan tuomitsee korvike-äitejä, keskittykää vaan siihen oman lapsenne (omien lapsienne) terveyteen ja niiden muiden äitien tukemiseen. Se on ihan älyttömän kummallista, miksi äidin pitää olla äidille susi!! En tajua. Mutta onneks mun ei tarvitse ja tiedän myös sen, että on PALJON äitejä, jotka ei oo toisilleen susia! 😉 😀

* Kaksi alinta kuvaa: Johanna Myllymäki / A-lehdet

Jouluaatto vietettiin taas tutulla porukalla Tuukan vanhempien kotona. Mukana oli meidän koko pieni perhe; Tuukka, Emma, mun veli, mun äiti, Tuukan vanhemmat ja mun täti + serkku, sekä mun äidin miesystävä. Tällä porukalla ollaan joulua vietetty jo monen monta vuotta.

Aattona annettiin Emman avata ensimmäinen lahja jo ennen kun kello löi 8. 😀 Kummisedän lahjasta oli yhtä innoissaan niin Emma kuin iskäkin. 😉 Kun Emma meni päikkäreille, annettiin toisillemme Tuukan kanssa lahjat.

Aamupäivällä syötiin meillä riisipuurot ja katsottiin joulurauhan julistus yhdessä. Joulupuurolle meille tuli mun äiti, täti ja serkku. Muut porukasta oli jo valmistelemassa juhlapöytää Tuukan vanhemmilla.

Tänä jouluna meiän koirat joutui jäämään kotiin kahdestaan aattoillaksi. Meiän Pimu ja Tuukan vanhempien koira Tara ei oikein tuu toimeen keskenään, joten päätettiin joulun olevan vähän rauhallisempi näin. Tai siis Pimu on niin täpäkkä neiti, että se aina vaan rähisee Tuukan vanhempien koiralle. 🙁 Toki vähän suretti jättää koirat kotiin. Mutta onneks ne ei ymmärrä, että onko nyt jouluaatto vai tavallinen tiistai. 😉

Kahden maissa pörhällettiin koko porukka sitten Tuukan vanhempien luokse. Aloitettiin aaton viettäminen tänä vuonna jo aiemmin, koska me tiedettiin Tuukan kanssa Emman iltaväsähtämisen alkavan siinä seiskan maissa. Näin saatiin pidempi hetki yhdessä perheellä. Vaikka suurin osa aatosta meni varsinkin mulla ja molemmilla mummuilla pöydän alla tai eteisen lattialla. 😀

Jouluruuat oltiin tehty yhdessä. Tuukan äiti ja mun veli Jussi teki isoimman osan, mutta me muut autettiin. Tuukka teki bataattilaatikon, sekä riisipuuron. Meillä on aina ollut perinteenä se, että jokainen tekee ja/tai tuo jotakin. Ettei kenellään oo yksin vastuuta koko joulupöydästä. Toinen perinne, mikä meillä on liittyy lahjoihin. Nyt jo varmaan viitenä jouluna peräkkäin ollaan sovittu, että lahjoja ei tarvi ostaa pakolla kellekkään. Jos jotain jollekin haluaa ostaa, saa ostaa. Mutta mitään äärimmäisiä lahjakasoja ei olla kannettu selkä vääränä kuusen alle.

Tänäkin jouluna suurimman osan lahjoista sai meidän perheen nuorimmat; mun serkkuni Minni ja meiän pikku Emma. 🙂 Myös me muut saatiin lahjoja, mutta ei mitään turhaa tavaraa kaapin perälle pölyttymään. <3

Me lähdettiin kotia kohti Tuukan ja Emman kanssa vähän seiskaa. Kuten oltiin arveltu, ei Emma jaksanut juhlia pidempään. 😀 Mutta tänä jouluna näin ja ens vuonna taas jollain toisella tavalla luultavasti. 🙂

Meillä joulunvietto jatkuu myös tänään. Mun äiti ja veli tulee meille rääppiäisiin ja avataan vielä muutamat Emman lahjat, jotka eilen väsyn tullen jäi avaamatta. Mun mielestä on mukavaa, kun joulu ei rajoitu vaan yhteen päivään. Meillä joulu alkaa monesti oikeastaan jo aatonaattona. Silloin käydään mun isän haudalla ja myös mun isovanhempien haudalla. Niin tänäkin vuonna. Ja sitten tänään vielä vietetään mukavaa päivää meillä kotosalla. Tapanina joulu jatkuu vielä päivän verran, kun käydään rääppiäisillä Tuukan vanhemmilla. 🙂 <3

***

Miten teillä joulu on sujunut? Ihania joulunpyhiä vaan kaikille!