Meillä asustaa täällä kotona aikamoinen äidin tyttö. Edelleen. 😀 Kirjoitin kesäkuussa 2017 postauksen otsikolla Äidin tyttö, luin tekstin juuri läpi ja oikeastaan kaikki pitää edelleen paikaansa. Paitsi se, että en usko tämän olevan enää mikään vaihe. 😉

Jos kotona on sekä iskä, että äiti yht’aikaa on äiti 98% ajasta se ykkösvaihtoehto. Tuukka aina naureskeleekin, kun Emma oikein juoksee mun perässä ympäri kotia. Mutta kyllä mä huomaan, että Tuukkaa myös vähän harmittaa, kun monissa tilanteissa seuraksi kelpais vaan äiti. Oikeastihan kelpaa kyllä 100% molemmat, mutta jos äiti on näkyvillä, on sen kanssa saatava olla. 😉 Nyt ihan lähiviikkoina on alkanut olemaan sellaista, että Emma saattaakin mennä ensin iskän luo ja mä jään itsekseni istuskelemaan. Se on aika ihana juttu.

Meillä alkoi tällä viikolla Emman päiväkodissa tutustumisjakso. Ollaan oltu joka päivä aamupäivän ajan siellä. Emma menee reippaasti muiden lasten luokse ja on tosi kiinnostunut muista lapsista ja uusista leluista. Mä oon ollut päiväkodissa kahtena päivänä ja Tuukka yhtenä ja tänään toisena. Kaks ekaa päivää oltiin koko aamupäivä yhdessä, kahtena seuraavana päivänä jätettiin Emma päiväkotiin hetkeksi ilman meitä.

Päiväkodin johtaja sanoi, että oli ekana päivänä huomannut Emman olevan tosi sosiaalinen lapsi. Mutta sitten kuitenkin huomannut, että on tosi kiinni meissä vanhemmissa. Hän sanoikin, että Emman tapaus ei ookkaan ihan niin yksinkertainen. 😀 Sosiaalista käytöstä on, jos äiti tai iskä on läsnä. Muussa tapauksessa ujostuttaa. Kun Emma jäi päiväkotiin keskiviikkona ekan kerran hetkeksi yksin, oli hän pieni raukka itkeskellyt siellä melkein koko tunnin kun olin poissa. (tähän sellainen särkyneen sydämen kuva)

Luulenpa vaan, että tää äidin tyttö ei tuu ainakaan lähiaikoina hirveästi vähentämään äidin perässä juoksemista. Päiväkodin aloittaminen varmasti vaan lisää vanhempien kaipuuta ja sellaista halipulaa. Ja niin saakin. Mä mielelläni halaan ja pidän sylissä. Mutta mä toivon, että iskäkin sais halata ja pitää sylissä. <3

Mä myös toivon, että jossain vaiheessa tulis sellainen hetki, kun Emma ei enää ala itkemään jos meen vessaan tai suihkuun tai yläkertaan käymään. Tai että saisin istua vaikka välillä sohvalla ja katsoa telkkaria ja Emma vois leikkiä omia leikkejä siinä vieressä. Ilman, että mun pitää istua n.10cm päässä ja katsoa kun hän leikkii. 😀

***

Onko siellä muita äidin tyttöjä tai poikia?

Mä en oo tästä sukupuolineutraaliudesta paljoakaan puhunut blogissa. Nyt kun Emma aloittaa päiväkodin, tuli mulle taas tämä aihe mieleen ja ajattelin kirjoittaa oman mielipiteeni asiasta.

Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen on kritisoinut pyrkimystä hämärtää sukupuolieroja ja sitä, ettei lapsia saisi sanoa tytöiksi ja pojiksi. Sinkkonen on sanonut, että sukupuoli on luovuttamaton osa identiteettiä. Seksuaalisuus kehittyy pienestä asti ja sukupuoli on osa ruumiinkuvaa 1,5–2,5-vuotiaasta lähtien. Sinkkosen mielestä ajatus siitä, että tyttönä tai poikana oleminen häivytetään, liittyy enemmän aikuisten tasa-arvopyrkimyksiin, kuin biologiaan ja anatomiaan.

Mä oon aikalailla samoilla linjoilla Sinkkosen kanssa! Mä oon ehdottomasti tasa-arvon kannattaja! Mun mielestä se on tärkeä asia oppia jo pienestä pitäen – kaikki on samanarvoisia. Mun mielestä tää sukupuolineutraalius jotenkin jopa sotii tasa-arvoa vastaan. Mitä jos joku poika haluaa olla ihan tositositosi poika ja tyttö haluaa olla ihan prinsessana pikkuisesta asti, onko se oikein sanoa heille ettei se käy, kun nykyään ollaan vaan lapsia ja kaikkien pitää olla samanlaisia.

Mulle tulee mieleen tästä asiasta aina tv-sarja Ex-onnelliset. Siinä oli yksi perhe, joka opetti tytölleen sukupuolineutraaliutta. Tyttö oli ihan hämennyksissään monesta asiasta. Se oli samaan aikaan huvittavaa, fiktiostahan sarjassa oli kyse. Mutta samaan aikaan tuli kuitenkin mieleen, että niinpä.. moni lapsi voi olla tosi hämillään vanhempiensa ääripää-ajatteluista tai toimintatavoista.

Mun mielestä on tosi ok, että pienille opetetaan tasa-arvoa. Sitä, että on sitten poika, tyttö tai jotain siltä väliltä – on ihan just tasan tarkkaan samanarvoinen kuin se toinenkin. Mutta mä ainakin itse haluan kutsua Emmaa tytöksi. Mulle on ihan yks lysti haluaako hän leikkiä legoilla, nukeilla, autoilla vai millä. Kunhan on onnellinen. On tosi hauskaa nähdä, että esim. Emman taaperokaveri Selma tykkää jo nyt kovasti nukeista, kun taas Emmaa ne ei oikein kiinnosta. Mutta on nää taaperot silti mulle molemmat tyttöjä.

Voi olla, että mä oon jonkun mielestä kapeakatseinen tän asian vuoks. Mä itse ajattelen niin, että on laajakatseisempaa nähdä kaikki mahdollisuudet. Tää on vähän sama kuin joskus kirjoitin (ehkä vähän kärkkään) postauksen lasten vegaaniudesta. Että mun mielestä on tosi tärkeetä antaa lapselle kaikki mahdollisuudet valita. Näin pienenä hän ei tietenkään vielä osaa itse, mutta just sen vuoksi näyttää mitä kaikkea on.

Kertoa, että on erilaisia tyttöjä ja on erilaisia poikia, mutta kaikki on samanarvoisia. Kertoa, että on riitoja ja on hauskoja hetkiä. Antaa mahdollisuus maistaa porkkanaa tai jauhelihaa. Kertoa, että on olemassa ihmisiä, jotka kuuluu kirkkoon ja sitten on niitä jotka ei kuulu. Antaa mahdollisuus leikkiä pallolla tai nukella. Kertoa, että toiset tykkää pojista ja toiset tykkää tytöistä ja toiset tykkää molemmista.

En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä haen takaa.. 😀 Mutta jotenkin mun mielestä asiassa kuin asiassa sellainen tosi tiukka ehdottomuus on jotenkin aina vähän hassua. Maailma on täynnä kaikenlaisia asioita laidasta laitaan, miksi pitäisi lokeroida kaikkia asioita johonkin tiettyyn lokeroon? Miksei voi olla tyttö-lokero, poika-lokero ja lapsi-lokero ja ne kaikki kolme lokeroa sulassa sovussa yhden ison lokeron sisällä? Ja vielä parempi, jos sen ison lokeron sisältä ottais ne pienet lokerot pois ja kaikki ois vaan sikinsokin just sitä mitä on. <3

***

Rauhaa ja rakkautta! 😉 <3 Taas kerran!