No on niitä enemmänkin.. 😀 Mutta nyt haluan nostaa kaksi asiaa, jotka mua suututtaa ja tekee surulliseksi. 🙁 Tiedän, että molemmat on sellaisia, että nää mun mielipiteet herättää tunteita suuntaan ja toiseen. Haluun kuitenkin näistä puhua.

1. Lapsilleen alentavasti ja kiroillen puhuvat vanhemmat

Mä ymmärrän sen, että välillä voi pinna palaa ja päästä suusta joku kirosana. Ääni voi kohota ja voi hermostua. Se on vaan inhimillistä. Mutta jos joka toinen sana on v*ttu tai s**tana ja tyyli / äänensävy, jolla omille lapsille puhutaan on aina alentava, on mun ymmärrys vähäistä.

”Älä nyt v*ittu itke siinä s**tana!”, kajahtaa ilmoille äidin suusta, kun taapero-ikäinen lapsi pahoittaa mielensä asiasta, jota ei osaa. ”Lopeta se v*tun mariseminen ja pue päälle.”, ”Mene nyt v*ttu johonkin siitä jaloista pyörimistä.” ”Älä s**tanan apina mongu siinä koko ajan!”….

Kuulostaako noi lauseet teiän mielestä kauniilta, omaa lasta kunnioittavalta puheelta? Mun mielestä ei. Mä en oikeasti ymmärrä sitä, että kun pieni lapsi hakee vanhemmilta huomiota (lopulta keinolla millä hyvänsä) saa hän heiltä takaisin pelkästään kiroilua ja alentavaa puhetta.

Tiedän, että nää asiat monesti on sellaisia jo omassa ”kasvatuksessa” opittuja asioita. Ymmärrän myös sen, että joillekin tällainen käytös on niin osa omaa personaa ettei niitä edes osaa kyseenalaistaa. Mutta oli miten oli, mua se joka kerta suututtaa ja surettaa, kun kuulen tai näen jonkun vanhemman puhuvan pienelle (tai vähän isommalle) lapselleen näin.

2. Koiriaan retuuttavat ihmiset

Toinen mitä en ymmärrä on koiriaan retuuttavat ihmiset. Sellainen tekee ihan pahaa, kun näen jossain tien varressa jonkun ihmisen oikeasti retuuttavan omaa koiraansa kaulapannasta. Koiran etutassut nousee puoli metriä ja näyttää siltä, että kaula katkee.

Koiria pitää kouluttaa, tottakai! Mutta koulutukseen on oikeita keinoja ja niihin ainakaan ymmärtääkseni ei kuulu retuuttaminen. On kauheaa kattoa kuinka isännilleen ja emännilleen uskollisia koiria kohdellaan kaltoin. Jos koiran haluaa hommata itselleen, pitäis ottaa selvää rodusta, joka sopii omaan elämään. Ottaa selvää miten paljon mitäkin rotua täytyy kouluttaa ja millä tavalla.

Mulle tulee tippa silmään, kun ajattelen miten pahalta äidin tai isän alentava käytös lapsesta tuntuu. Miten pahaa se tekee, kun lapsen tunteet ja tuntemukset kerta toisensa jälkeen lytätään tai ignoorataan. Mulla nousee pala kurkkuun, kun mietin koiraparkaa, joka vingahtaen ja häntä koipien välissä juokseen isäntäänsä tai emäntäänsä karkuun pöydän alle, pelko silmissä.

Mä en halua edes puhua fyysisestä väkivällasta lapsia tai koiria (tai mitä vaan eläimiä) kohtaan. Se on jotain niin käsittämätöntä, mitä en voi käsittää missään tapauksessa!!! Henkinen väkivalta voi kuitenkin tehdä yhtä pahoja tuhoja.

On ihan eri asia menettää välillä hermonsa lapseen tai koiraan ja huutaa kirosana jos toinen ilmoille. Mutta jos se on päivittäistä tai se toistuu monta kertaa päivässä, on ehkä syytä miettiä omaa käyttäytymistä aikuisena.

**

Monna

Lue myös: HERMO PINNASSA, MUTTA HOMMAT HALLUSSA.

Meillä on sellainen juttu, että me molemmat Tuukan kanssa kaivataan omaa aikaa. Sellaista rauhallisuutta ja hiljaisuutta. Sellaista aikaa, että ei tarvi puhua kellekkään, voi olla vaan omien ajatusten kanssa ja tehdä oman ”aikataulun” tahdissa asioita. Normaalissa arjessa on eri tavalla näitä tällaisia pieniä ”hengähdyshetkiä”. Nyt niitä ei oo ja meillä ainakin huomaa, että on eri tavalla hermo pinnassa.

Mun normaali arkipäivä koostuu about näin:

• Emma päiväkotiin klo 8.30
• Minä koneen ääreen klo 9
• Tuukka töihin koululle klo 12-16
• Minä lounasta klo 11-12 välillä
• Minä koneen ääreen klo 12
• Emmaa hakemaan päiväkodista klo 16

Jos päivään sisältyy kuntosalitreeni, sen käyn tekemässä joko aamupäivällä ennen lounasta tai iltapäivällä ennen Emman hakemista päiväkodista. Lounashetki on mulle aina sellainen hengähdyshetki, sen aikana en tee töitä. Ja useimmiten syön lounaan niin, että Tuukkakin on jo ehtinyt lähteä koululle, joten saan olla silloin ihan yksin. 🙂

Nyt mun arkipäivä koostuu about näin:

• Minä tai Tuukka töitä koneen ääressä klo 8-10, toinen Emman kanssa
• Minä tai Tuukka töitä koneen ääressä klo 10-12, toinen Emman kanssa
• Lounas perheen kesken
• Minä tai Tuukka töitä koneen ääressä klo 13-14.30, toinen Emman kanssa
• Minä tai Tuukka töitä koneen ääressä klo 14-15.30, toinen Emman kanssa

Pää lyö tyhjää ja kapasiteetti laskee

Klo 15.30 pää lyö tyhjää ja työteho laskee molemmilla. Eli kummalla tahansa on vika työsetti, ei saa samaa työtehoa, kuin aamun ekan työsetin tekevä. Missään vaiheessa ei tuu hetkeä, että sais olla vaan hiljaa ja itsekseen. Tekemättä mitään. Ei edes sitä lounashetkeä. Koko ajan joko töitä pienissä pätkissä tai Emman kanssa leikkimistä. Koko ajan siis erilaista ärsykettä pääkopalle.

Illalla on niin poikki, että ei oo mitään mahdollisuutta tehdä treeniä klo 18 jälkeen. Mahdollinen treeni tulee tehtyä lyhyen työpätkän aikana ja sekin on työtä; treenit mitä tällä hetkellä tehdään, on samalla sisältöä meiän Treeniryhmä Home Edition -valmennukselle. Eli ei tehdä siis oikeastaan omia treenejä ollenkaan, pelkästään kuvataan materiaalia meiän valmennukseen. Tottakai siinä saa itsekin treenattua samalla, mutta on ihan eri asia kellottaa treeniä, selostaa koko ajan mikä liike tulee seuraavaksi, milloin on tauko jne.. Kuin mennä salille, laittaa oma musa kuulokkeisiin ja treenata just sitä mitä lystää. 🙂

Emman pyörä TÄÄLTÄ

Poikkeustila luo poikkeuksellisen tilan

Koska tilanne on poikkeuksellinen, se aiheuttaa meillä poikkeuksellisen tilan kotona. Hermo on pinnassa vähän väliä. Mä huomaan, että mulla alkaa sellainen jonkinlainen kuormituskapasiteetti olemaan aika finaalissa.

Emmakin vaikuttaa selkeästi turhautuneelta välillä, kun ei pääse leikkimään omien kavereiden kanssa päiväkotiin. Me toki leikitään Emman kanssa tosi paljon, mutta onhan se varmasti vähän eri fiilis leikkiä parhaan kaverin kanssa ”samalla tasolla ja aaltopituudella”, kuin äidin tai iskän.

HOMMA HALLUSSA

Kaikesta huolimatta homma on hallussa. Meillä on onnellinen tilanne siitä, että mun äidin asunto on tyhjillään. Hän on asunut miesystävänsä luona nyt koronan ajan ja me keksittiin pääsiäisenä tehdä pienet ”paussit” molemmille tähän kotona pysymiselle.

Mä olin yhden yön äidin luona Emman kanssa ja Tuukka sai hengähtää illan ja yön kotona. Sitten mä menin äidin luo Pimun kanssa hengähtämään illaksi ja yöksi ja Emma oli Tuukan kanssa kotona.

Tällaisilla pienillä kikkailuilla saa edes muutaman tunnin sitä omaa hiljaista aikaa ja sitten jaksaa taas painaa korona-arkea paremmin.

Resepti TÄSSÄ

Muutos herkutteluun

Mä päätin nyt pääsiäisenä, että on otettava skarppaus herkutteluun. Mulla herkut on selkeästi myös sellainen lohdun tuoja. Oon huomannut sen ennenkin. Silloin, kun Emman nukutukseen meni iltaisin 45min – 1,5h olin aina aivan loppu sitten, kun se vihdoin nukahti. Hain kaapista karkkia ja menin sänkyyn. Se oli mun ”palkinto” ja lohtu.

Nyt tää korona-aika on saanut saman reaktion mussa. Jotenkin oon perustellut sen asian niin, että mä saan syödä herkkuja vaikka joka päivä. Se on ollut mulle lohtu.

Nyt kuitenkin päätin, että se loppuu! Mun täytyy saada lohtua muista asioista, herkuttelu alkaa näkymään jo naamassa ja olossa. Sen takia nyt pistin karkkipussien suut kiinni ja tästä eteenpäin herkkupäivä on taas vaan kerran viikossa.

Lisäksi päätin, että lähden tällä kertaa meiän Suurin Muutos -valmennukseen itekin mukaan!! Siellä on ihmiset tehnyt ihan huikeita tuloksia painonpudotuksessa ja elämäntapojensa parantamisessa. Seuraava valmennus alkaa onneks jo parin viikon päästä ja siihen kelkkaan mä meinaan hypätä mukaan!!

Tuu säkin?? Startti on 27.4 ja kesto on 8 viikkoa! Ehkä sitten kun valmennus loppuu, on tää korona-tilannekin jo helpottamaan päin?! Valmennuksen pääset ostamaan TÄSTÄ. Tammikuussa startanneessa valmennuksessa painoa pudotettiin yhteensä 570kg! Silloin valmennuksessa jokainen osallistuja pudotti keskimäärin 3,2 kg!

Tällaisia ajatuksia tänne! <3

** Monna