Mä oon törmännyt nyt lähipäivinä somessa sellaiseen syyllistämiseen liikkumisesta. Siitä, että on suurin piirtein VÄÄRIN laittaa mitään iloisia ja kannustavia treenisisältöjä someen, koska se vaan SYYLLISTÄÄ kaikkia niitä, jotka ei nyt just jaksa liikkua! SIIS MITÄ??

Mä ainakin laitan vaan sen takia mun treenipostauksia, että haluan kertoa miten edes ne lyhyet treenit AUTTAA mua tässä tilanteessa! Ne tuo edes vähän iloa ja piristystä. Mutta silti oon kertonut myös niistä päivistä, kun treenaaminen ei todellakaan kiinnosta ja karkkia on mennyt kaksin käsin monena päivänä viikossa.

JOKO TAI?

Miksi niin moni ajattelee, että on vaan jompi kumpi laita? Joko treenataan verenmaku suussa ja syyllistetään niitä, jotka ei treenaa? Tai sitten ei treenata ollenkaan ja syödään karkkia ja syyllistetään niitä, jotka haluaa treenata ja saa siitä hyvän olon?

Mä en oo ikinä ymmärtänyt sitä ajattelutapaa yhtään missään, että on vaan yksi ainoa laita. Kun mun mielestä on mustaa ja on valkoista ja ainakin TUHAT väriä siinä välissä!!

Tää koronatianne tekee ihmeitä meiän mielelle. Toiset ei välitä siitä yhtään, toisiin tää maailman tilanne ei vaikuta tippaakaan, toiset on ihan hajalla ja kaikki rutiinit ja halu tehdä yhtään mitään puuttuu. Osa pyörii siellä välimaastossa; yhtenä päivänä jaksaa ja toisena ei. Mä oon tossa välimaastossa!

Syyllistäminen ei auta kumpaankaan suuntaan!

Mun mielestä on ihan turhaa syyllistää niitä, jotka haluaa jumpata vaikka joka ikinen päivä!! Mun mielestä on myös turhaa syyllistää niitä, joita treenaaminen ei vaan kiinnosta nyt! Jokainen meistä varmasti valitsee just sen reitin tällä hetkellä, joka on itselleen paras.

Koska maailman tilanne kuormittaa meistä suurinta osaa jollain tapaa, on ihan hölmöä ottaa siihen päälle vielä stressiä liikkumisesta tai liikkumattomuudesta!!

Mä haluan näyttää omassa somessani sitä fiilistä, mikä mulla tulee treenin jälkeen! Ihana, rento ja paljon positiivisempi, kuin ennen treeniä! Haluan näyttää sitä sen takia, että ehkä edes yks mun seuraajista lähtee puolen tunnin rauhalliselle kävelylenkille tai vetää 20min HIIT-treenin olohuoneessaan, kun on nähnyt mun päivityksen. Ja sen jälkeen hänen olonsa on super! <3

Mä haluan myös kertoa niistä päivistä, kun ahdistaa tää koko homma niin perkeleesti, että itkettää!! Kerron, että syön karkkia ja leivon pullia ja syön ne täydellä antaumuksella. Koska välillä just se tekee hyvän olon.

Jokainen taaplaa tyylillään ja hyvä niin!

Eiköhän me jokainen tehdä nyt sitä, mihin me pystytään ja mikä me koetaan juuri itsellemme hyväksi? Mä ainakin uskon, että kukaan ei halua tuottaa syyllisyyttä tässä tilanteessa kenellekään! Mä koen, että nyt on todella tärkeää antaa entistä enemmän ihmisille tilaa kulkea tyylillään. Ei arvostella suuntaan tai toiseen! <3

Mukavaa, rentoa, treenirikasta, herkkujen täyteistä, iloista, väsynyttä ja energistä viikonloppua!

** Monna

PS. Maanantaina 27.huhtikuuta alkaa Suurin Muutos -valmennus ja perjantaina 1.tokokuuta taas uus Treeniryhmä HOME EDITION!

Mä oon aina se, joka löytää asioista hyviä puolia.
Kun nään, että muilla alkaa mennä mieli matalaksi, keksin vaikka väkisin jonkun asian, joka piristää heitä!

Mutta entä jos ainainen tsemppari ja piristäjä väsyy? Jos tsemppari ei osaakaan pyytää tsemppiä itselleen?
Musta tuntuu nyt siltä. Mä oon jotenkin ihan kuin jyrän alle jäänyt tän maailman tilanteen vuoksi. Mikään ei innosta, mistään ei saa otetta. Tänään varsinkin on sellainen olo. Jo aamusta asti.

Kuva: Markku Lempinen

Samaan aikaan painaa syyllisyys

Mä mietin, että jos nyt kerta ahdistaa ja surettaa, niin antaa ahdistaa ja surettaa. Kyllä mä saan olla välillä mieli apeana. Varsinkin tällaisessa maailman tilanteessa! Joku reagoi tähän poikkeustilaan taistelemalla. Niin, että tekee kaikkensa, jotta tilanne pian helpottaisi. Joku reagoi välinpitämättömästi (edelleen). Niin, että eihän tämä oo perus influenssaa pahempi, ehkä sulkee faktat pois mielestään. Joku ottaa maailman taakan harteilleen ja yrittää piristää kaikkia ja pitää fiiliksen hyvänä KAIKESTA HUOLIMATTA! Joku lamaantuu ja painuu sohvan pohjalle tekemättä mitään.

Mun tekis mieli lamaantua ja jäädä sohvan pohjalle. Mä yritän taistella ja teen todellakin kaiken omalta osaltani, jotta tilanne pian helpottaisi. Mä yritän piristää kaikkia ja pitää fiiliksen hyvänä ja jakaa positiivisia uutisia. Mutta meinaan väsyä. Ei hymyilytä. Syyllisyyden tunne painaa päälle; enhän mä voi olla surullinen tai lamaantua!! Mun pitää tsempata ihmisiä! Ihan jokaista niitä yli 21 000:ta mun IG-seuraajaa, kaikkia mun perheenjäseniä ja ystäviä.

Uutisten lukeminen pausella

Jo viikonloppuna päätin, että luen uutiset vain kerran päivässä. En iltaäpäivälehtien uutisia, vaan Ylen uutiset. Ei siis mässäilyä kuolinmäärillä ja kauheita otsikoita. Vaan tämän hetken faktat yhden artikkelin alta.

Silti tilanne pelottaa. Aamuisin on aina hyvä fiilis, kyllä tästä selvitään. Sitten pelko hiipii ja hymy hyytyy. Mittaan kuumetta, kuuntelen oloani. Onko lihakset kipeänä, kuten silloin kun on flunssa alkamassa? Onko kurkku kipeä tai pää? Mitä jos Emma sairastuu? Tai entä Tuukka, jolla on rasitus astma? Tai entä mun äiti, joka on 70v? Tai mun appivanhemmat, jotka on yli 70v? Tai entä mun veli, joka käy (onneksi saa) vielä töissä ja näkee ihmisiä päivittäin työnsä takia?

Epätietoisuus on pahinta! Se, että ei tiedä koska tämä päättyy!

Mutta kuitenkin jotain positiivista! mm. näitä juttuja oon lukenut:

• Suomessa on jo satoja koronaviruksesta parantuneita
• Maailmalla yli 178 000 parantunutta (Lähde: John Hopkins -yliopisto & THL)
• Kaikille iäkkäille tauti ei oo kohtalokas, vanhimmat Suomessa parantuneet on 80-vuotiaita (Lähde: Asko Järvinen, HUS:n infektiosairauksien linjajohtaja ja ylilääkäri)
• Suomessa uusien varmennettujen tapausten määrä ei näyttäisi kasvavan eksponentaalisesti. Samalla kun testaamista on lisätty, todennettujen tartuntojen määrä on ollut jopa laskusuhdanteessa tai hyvin staattinen. (Lähde: THL)

Kirjoittaminen helpottaa

Kirjoittaminen on ollut mulle aina keino purkaa asioita. Saan jotenkin selvennettyä omia ajatuksia ja purettua mieltä painavia asioita päästä pois. Nytkin, kun tämän postauksen kirjoitin ja annoin tulla sen fiiliksen, mikä mulla sydämen päällä nyt on – on olo jo helpompi.

Kuten mun rakas ystäväni Laura sanoi; tulee päivän mittaan niitä ahdistavia fiiliksiä ja pelkoa, mutta aina loppujen lopuksi se toivo kuitenkin sieltä pilkahtaa.  Niin mullekin kävi nyt tätä kirjoittaessa. Luultavasti fiilis tulee vaihtumaan vielä monta kertaa tämänkin päivän aikana ja huomisen ja lähiviikkojen. Mutta kunhan se toivon pilkahdus sieltä aina tulisi loppujen lopuksi.

**

Monna