Eilen kaarsimme iltapäivällä Lauran ja Emmin kanssa Kruunuhakaan Nanan luokse sunnuntain myöhäiselle brunssille. Olimme sopineet, että kaikki tuo jotain syömistä. Minä lupasin tehdä suolaisen piirakan, Laura teki ruokaisan salaatin, Emmi leipoi jälkkärikakun ja Nana teki tuorepuristettua mehua ja herkulliset smoothiet.

Tein pitkästä aikaa piirakan, johon ostin ihan valmiin pohjan ja pistin tuorejuustoakin kehiin. Ja täytyy sanoa, että tuli muuten ihan pirun hyvä piirakka. Ja maistuikin viimeistä murusta myöten.

Piirakan resepti:

• Ruis-Kaura Piirakkapohja (Myllyn paras)
• 200g maustamaton tuorejuusto
• 1 keltainen paprika
• 1 punainen paprika
• 2 kpl kanan rintafile
• minimozzarellapalloja
• kirsikkatomaatteja
• ruohosipulia

Esipaista piirakkapohjaa n.10 min 200 asteessa. Tee sillä aikaa täyte. Pilko paprikat pieniksi paloiksi ja paista kanat. Viipaloi myös kanan rintafileet pieniksi paloiksi, kun otat ne pannulta.
Sekoita paprikat ja kana tuorejuustoon – mausta.
Levitä täyte esipaistetun pohjan päälle. Pilko kirsikkatomaatit viipaleiksi ja levitä ne tasaisesti täytteen päälle, lisää mozzarellapalloja sinne tänne. Viimeiseksi ripottele vielä ruohosipulia päälle.
Laita sitten uuniin n.30 minuutiksi 190 asteeseen. Kun otat piirakan uunista, anna sen jäähtyä / jähmettyä vielä n.30 minuuttia.

Meillä oli ihan älyttömän ihana iltapäivä ja ilta yhdessä.
Jostain syystä näiden naisten kanssa oma olo tuntuu todella helpolta ja mutkattomalta. Juteltiin elämän syvistä ja myös niistä keveämmistä aiheista. Kuultiin ja kuunneltiin, mitä jokainen kertoi omista kuulumisistaan tai mietteistään. Ja vaikka kaikki olemmekin bloggaajia ja somettajia, meillä pysyi kännykät visusti pöydällä koko kolmituntisen ajan. Kukaan ei tuijottanut ig:tä tai fb:tä samalla kun toinen kertoi omia ajatuksia.

Puhuimmekin, että oli hauska kun saatiin ruuat pöytään, otti kaikki ruuista kuvia ja snäppiä. Mutta kun ”sometushetki” oli valmis jäi kaikkien kännykät vaille huomiota. Huomio siirtyi meihin ihmisiin – läsnäolijoihin.

Laitoin illalla vielä tytöille viestiä meidän ryhmäkeskusteluun, että en ole pitkään aikaan nauranut vedet silmissä. Ja vielä useaan otteeseen. Olin aika väsynyt kun lähdin kotoa Nanan luokse, mutta siitä väsymyksestä ei ollut tietoakaan hyvin pian Nanalle saapumisen jälkeen.

Me emme ole nelistään viettäneet aikaa kuin pari kertaa aiemmin. Silti jotenkin meillä neljällä klikkaa jutut yhteen ihan älyttömän hyvin. Ja jotenkin se sellainen toisten kunnioittaminen ja aito kiinnostus kaikkien jutuille on ihan valtavaa. Se on tosi hienoa, kun jokaisen juttuja kuunnellaan yhtä paljon. Jokainen saa puhua omista asioistaan yhtä lailla, eikä kukaan puhu päälle tai näprää kännykkää samalla.

Kyllä tällaisista ystävistä haluaa pitää kiinni ihan satasella. <3
Kiitos vielä ihanasta brunssista rakkaat!

***

Iloista viikon starttia kaikille! <3

Siitä on nyt tasan 13 vuotta.
2.9.2003 isämme nukkui pois.
Veljeni soitti minulle aamusta, hän oli saanut puhelun sairaalasta
– pappa oli mennyt pois.

Aurinko paistoi sinä päivänä, ihan niin kuin nytkin. Ja itse asiassa joka vuosi kuoleman jälkeen, 2.syyskuuta on ollut aurinkoinen päivä.

13 vuotta on pitkä aika. Silti aina näin kuoleman vuosipäivänä se tuntuu, kuin se olisi tapahtunut eilen. En ihan tarkalleen muista päivästä kaikkea. Muistan sen, että olin jotenkin oudon iloinen. Äitini sanoikin, että Monna taitaa käydä nyt ylikierroksilla. Ja niin taisin.
Muistan sen, kun seisoimme veljeni kanssa Herttoniemen sairaalan pääovien edessä. Silloin aurinko paistoi ja mietimme, että niin se teki päivästä aurinkoisen, vaikka rakas isämme lähti pois.

Pari viikkoa Papan, kuten isäämme kutsuimme, kuoleman jälkeen meni aika sumussa. Olin töistä pois, en muista oliko myös veljeni. Me hoidimme hautajaisjärjestelyt kahdestaan. Toki äitimme auttoi, mutta he olivat jo eronneet monta vuotta ennen kuolemaa ja äitini toki oli päivät töissä. Mutta auttoi kuitenkin sen minkä pystyi.
Kävimme hautaustoimistossa Liisankadulla, mietimme missä pidämme muistotilaisuuden jne.

Vaikka Papan kuolema ei tullut meille yllätyksenä, oli se silti shokki. Isämme vietti sairaalassa monta kuukautta ennen kuolemaansa, mutta puhelinsoitto sinä aamuna oli silti järkytys.
Olimme ehtineet sanoa isällemme hyvästit, niin myös Papan siskot olivat ja läheiset ystävät, myös koiramme Victor pääsi antamaan jäähyväispusut sairaalaan. Kun viimeinenkin sisko oli käynyt Papalle sanomassa hyvästit, Pappa luovutti.

Hyvästeistä emme tiedä ymmärsikö isämme enää niitä. Hän oli jo matkalla tuonpuoleiseen, mutta sydän sykki vielä. Emme tiedä kuuliko hän sanojamme, mutta uskomme niin. Uskomme, että kun kaikki hänelle rakkaat olivat käyneet sairaalassa, hän päästi irti.

Kuoleman jälkeen me lähennyimme veljeni kanssa entisestään. Minusta, veljestäni ja äidistämme tuli kolmikko, joka kiinnittyi toisiinsa vielä kovempaa. Ja niin se on ollut tähän päivään asti. Pidämme todella tiiviisti yhteyttä, soittelemme lähes päivittäin – ainakin viestiä laitamme päivittäin ja näämme viikottain.

***

Eilen juttelimme Tuukan kanssa Papan kuolemasta. Tuukka kysyi, että miltä se ikävä nyt tuntuu. Tämän kolmentoista vuoden aikana on tullut paljon hetkiä, jolloin olisin toivonut Papan vielä elävän. Tietysti ikävä on muuttanut muotoaan, enkä enää päivittäin muistele ja ikävöi Pappaa.
Jotenkin se, että isämme on nyt jossain muualla on tullut osaksi elämää. Sitä ei enää harmittele tai mieti, että miksi näin piti tapahtua. Se on niin ja sen asian kanssa on oppinut vuosien varrella elämään.

Kuitenkin nyt vauvan syntymän lähestyessä sitä tulee mietittyä miten ihanaa olisi jos lapsemme saisi nähdä myös toisen vaarinsa. Pappa oli todella lapsirakas ja aina riehui meidän kanssa – tuli sinne lasten tasolle ja heittäytyi mukaan leikkeihin. Pappa oli kova pelleilemään, milloin oli housut kainaloissa ja silmälasit väärinpäin päässä.

Minä olin isän tyttö. Kun talvella ajoimme kaupasta kotiin, pyysin aina Pappaa menemään mutkissa kovaa – Pappa meni, minä nauroin vedet silmissä, äiti ja veljeni kiristelivät hampaita.
Kesällä Pappa oli se, joka hyppi meidän kanssa altaaseen pommilla ja äiti otti kuvia vieressä ja nauroi.

***

Vaikka isämme ei ole enää täällä, hän näkee meidät tuolta jostain. Hän tietää kyllä, että meille on syntymässä Vauva Pursiainen. Ja hän tietää miten meillä kaikilla menee. 
Kun nyt tätä kirjoitan ja muistelen Pappaamme, nousee kyyneleet silmiin.
Ei se ikävä koskaan lähde – se vain muuttaa muotoaan.