Eilen meillä oli kuvaukset super ihanan Emmin kanssa, sellaiset kaverikuvaukset oikein!

Miten syntyi mm. kuvausmeikki?

Mä olen saanut tutustua Emmiin bloggaamisen kautta. Ekan kerran taidettiin tavata ”irl” reilu vuosi sitten erään joogakeskuksen kutsuvierastilaisuudessa. Sen jälkeen ollaan pidetty yhteyttä tihenevään tahtiin ja ihan tässä viimeisen puolen vuoden aikana tutustuttu lisää. Emmi on yksi aidoimmista ja sydämellisimmistä ihmisistä kenet tunnen. Jaetaan myös hyvin paljon samoja arvoja ja mielenkiinnonkohteita.

Ehkä oon tän aiemminkin joskus (ehkä sata kertaa) sanonut, mutta kyllä bloggaamisen yksi isoin plussa on se, että saa tutustua upeisiin ihmisiin ja niistä voi saada jopa hyviä ystäviä.

Miten sitten tällä kertaa valmistauduin kuvauksiin?

Tällä kertaa mä päätin tehdä kaiken itse. Niin hiukset kuin meikin. Koska mulla oli nyt niin hyvä repertuaari tuotteita, halusin kokeilla saisinko tehtyä kuvausmeikin itse. Ja sain.

Meikkipohjan tein Joe Blascon BB-voiteesta (tulee muuten kauppoihin syyskuussa). Tuo BB-voide on oikeasti yks parhaista mitä oon koskaan kokeillut.
Silmien alle laitoin hieman neutralisoijaa, toimii samaan tyyliin kuin valokynä. Ja tähän päälle sitten sipaisin Lumenen Natural Coden kivipuuteria.
Kulmat tummensin Maybelinen Browsatin-kulmakynällä ja poskiin sipasin L’orealin aurinkopuuteria, sekä aavistuksen Kubiss-merkin poskipunaa.
Silmiin tein rajaukset Joe Blascon Ultamatte-värillä ja liikkuvalle luomelle hieman vaaleanpunaista luomiväriä. Huuliin laitoin Lumenen huulikiiltoa.

Hiukset föönasin ensin kuivaksi ja sitten suoristin. Suoristamista ennen suojasin hiuksen Schwarkophin Glamination-suihkeella ja suoristamisen jälkeen vielä vähän pöyhkeyttä lisäämään samaisen merkin (super vahvalla, mutta hyvällä) hiuslakalla.

Olin tyytyväinen lookkiini, vaikka sen ihan omin kätösin teinkin. 🙂
Päähän pistin vielä Glitterin timanttipannan.

Huippukuvaaja Anssi Lauri oli tulossa Helsinkiin taas syyskuussa kuvaamaan ja me päätettiin sitten Emmin kanssa yhdistää kuvaussessiot ja ottaa yksilökuvien lisäksi kaverikuvia.

Tavattiin Suvilahdessa Kattilahallin lähellä ja lähdettiin katselemaan hyviä kuvauspaikkoja. Mulla oli mielessä siellä yks hauska sisäpiha ja sieltä aloitettiin. Tehtiin Emmin kanssa siltoja pingispöydällä ja wallclimbeja jalan ojennuksilla. Reidet kramppas ja nauru raikas. Otettiin myös ihan sellasia perus kaverikuvia, missä vaan istuttiin vierekkäin ja oltiin iloisia itsejämme.

Kun kaverikuvat oli otettu, käytiin vaihtamassa läheisen kahvilan invavessassa vaatteet ja sitten lähdettiin kohti graffittikontteja. Matkalla löydettiin kuitenkin tosi makee skeitti”puisto” ja jäätiinkin siihen ottamaan yksilökuvia.

Tuli kyllä niin makeita kuvia taas, että ihan jänskättää nähdä sitten koko ruudulta kuvat kun Anssi ne ehtii konelle pistää. 🙂

Kiitos Anssi kuvauksesta, kiitos Emmi ihanuudesta! 😉 <3

Pus!

Lueskelin eilen erilaisia voimalauseita elämästä. Välillä aina teen niin, koska ne inspiroivat. Tulee sellainen olo, että ”true that”.

Yksi asia, mikä eilen taas nosti päätään monien muiden viisausten joukosta oli aitous.

Mitä enemmän näkee maailmaa ja elää elämää, sitä enemmän oppii. Itse olen oppinut aitouden sanoman vasta aikuisiällä. Se vähän harmittaa. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 🙂
Nuorempana halusin aina olla samanlainen kuin joku muu. Aina oli joku tyttö, joka oli mielestäni luonteeltaan tai ulkonäöltään sellainen minkälainen itsekin olisin halunnut olla. Ja sitten yritin. Mutta samalla menetin aina ripauksen omaa itseäni, aitoutta.

Lapsena ja nuorena on varmasti aivan tavallista etsiä roolimalleja ja katsoa joitakin ihmisiä hieman ylöspäin ja ihaillen. Sitä kautta alkaa rakentamaan ja etsimään sitä omaa minuuttaan ja sitä minkälainen sitten itse aidosti on. Mutta se, että jatkuvasti haluaa olla kuin joku toinen, kertoo valitettavasti siitä ettei uskalla olla aito oma itsensä. Ei siis luota itseensä tarpeeksi, oman aitoutensa vetovoimaan.

Ajattelin nuorena, että jos olen tuollainen kuin tuo, niin minusta tykätään. Mitä luulette, kävikö siinä niin?
No eipä käynyt ei.
Askel askeleelta opin luottamaan itseeni ja olemaan aito minä. Mitä enemmän opin, sitä enemmän saavutin. Ja saavuttamisella puhun nyt omasta hyvinvoinnistani. Mitä enemmän opin olemaan aidosti minä, sitä paremmin voin. Ja kyllä, sitä enemmän myös seuraani hakeuduttiin ja ymprärilläni alkoi olemaan enemmän ystäviä ja kavereita. Aidoista syistä. 🙂

Jokin aika sitten minulla nousi aina oikein satasella karvat pystyyn epäaidoista ihmisistä. Ne jotenkin suututti minua. Mutta miksi ihmeessä? Eihän niiden epäaitous ja teeskentely vaikuttanut minuun mitenkään? Minun aitouteeni. Kuitenkin sanotaan, että jos jokin asia häiritsee ja ärsyttää ja herättää isoja tunteita, se asia jollain tavalla koskettaa todella läheltä itseä. Näinhän se on. Ehken vielä ollut siis ihan täysin sinut oman minäni kanssa, ehkä mietin josko minunkin vielä pitäisi hieman tehdä noin tai näin ja olisin parempi. Ehkä jonkun muun teennäisyys paistoi silmiini läpi, mutta silti hänen käytöksessään oli jotain mitä itsekin olisin halunnut olla. Ehkä.

Nyt ajattelen, että voi kunpa kaikki uskaltaisivat olla aitoja. Enää epäaidot ihmiset eivät suututa samalla tavalla. Nykyään tulee vain sellainen olo, että voi kunpa uskaltaisit sinäkin olla aito. Kyllä sinusta silti tykättäisiin.

Meillä ihmisillä (ainakin suurimalla osalla) on niin vahvasti sisäänrakennettuna miellyttämisenhalu, että sen vuoksi halutaan olla jonkin muunlaisia. Sellaisia mistä toiset tykkäisivät vielä vähän enemmän. Ja tokihan meissä jokaisessa myös asuu muutama erilainen minä. Jonkun ystävän kanssa on helppo olla rauhallisesti ja keskustella syvistä asioista, jonkun kanssa jutut on räävittömiä ja huumori hersyvää, jonkun kanssa taas itsestä esiin pongahtaa se virallinen minuus, usein työminä. Ne kaikki minät voivat kuitenkin olla aitoja. Mielyttäimsenhalukaan ei ole paha asia. Jollei se mene yli.

Heikko itseluottamus ja kova miellyttämisenhalu yhdessä eivät ole se paras kombinaatio. Ja minä jos joku sen tiedän. Sellaista elämää olen elänyt monta vuotta. Missä uskalsin olla oma aito itseni oli koti ja oman perheen seura. Ehkä muutaman ystävänkin. Ainakin hetkellisesti. Onneksi se on nyt taakse jäänyttä elämää. Onneksi nyt uskon itseeni ja uskallan olla aito.

Ja tiedättekö mitä? Olemalla aito olen itse asiassa sata kertaa enemmän. Olemalla teennäinen ja epäaito olin jotain paljon vähemmän, ihan pikkuruinen vain. Haavoittuvainen, pelokas ja monille kateellinen.

Siispä tässä teille ihan jokaiselle pohdittavaa.
Aina ei ole se paras päivä, jolloin luottaisi oman aitoutensa parhauteen. Mutta pienin askelin edeten pääsee pois epäaitoudesta ja teennäisyydestä. Ja silloin on hyvä olla. Silloin on enemmän.

Ole aito. Älä selittele. Ystäville ei tarvitse ja viholliset eivät usko. Tee siis selittelemättä se, mikä sydämessä tuntuu oikealta.