..kunhan ne ei jää lojumaan sinne.

Eiliseen postaukseen vähän jatkumoa nyt.

”Minä en luovuta, vaikka mikä olis!
Nousen ylös ja taistelen!
Olen sankarien sankari ja mestarien mestari!
Näytän sen kaikille! Tämä on ihanaa!
Olen vahva!
Tavoitteet kirkkaana ja täysin selkeänä mielessä, koko ajan!”

Kuulostaako tutulta? Vähän karrikoitua ja provosoitua, mutta ymmärrätte varmasti pointtini?

Ylenpalttinen hyvinvointi ja elämän sekä treenaamisen ihanuus taitaa pursuta aika kovalla kädellä nyt jokaisesta tuutista. Treenistä, lihaksista ja kaikenlaisista paleoista sun muista trendiruokavalioista on tullut jopa riippuvuus monille.
Tunnistaako joku itsensä (tai haluaako tunnistaa): ennen alkoholin suurkuluttajana, kreisibailaajana ja bileiden kuninkaana ja kuningattarena – nyt salilla eka, salilla vika, parsakaalit ja paistetut jauhelihat kassisa.

Mä ainakin tunnistan!
Yleensähän me ihmiset tarvitaan joku juttu elämässä. On se sitten lapset, koirat, biletys, treenaaminen, kokkailu tai mikä vaan. Mutta joku juttu, mitä varten suunnittelee kalenteriaan ja ensi viikkoaan. Vai mitä?

Mutta eikö olisi välillä ihan ok heittää tietoisesti hanskat tiskiin? Edes päiväksi.
Mä luulen, että se tekisi pääkopalle ja myös kropalle hyvää. Luuletteko, että oon väärässä?

Se on ihan pirun hieno juttu, että meissä suomalaisissa löytyy sitä sisua. Jotain kun päätetään, niin pirulauta siitä pidetään kiinni. Eihän ylpeys anna periksi luovuttamiselle. Mitähän muutkin siitä sanois?
Tavoitteita asetetaan ja niitä kohti pyritään. Taistellaan ja ollaan sankareita, ainakin oman elämän ellei muuta.

Mä luulen kuitenkin, että välillä vois ihan tosissaan antaa itselleen vähän periksi. Ei ottaa siitä tapaa ja alkaa lusmuilemaan, mutta vetää jotain keskitietä. Tai jos keskitie on liian kova pala purtavaksi ylpeydelle, niin sitten ainakin edes välillä poiketa siltä huipputieltä jonnekin metsään. Mitä siinä voi sattua? Karhu voi purra. Mutta ehkä siitäkin oppisi jotain.

Kun siellä kalenterissa lukee maanantain kohdalla ”jalkapäivä”, niin se on huippua. Se on mahtavaa, että ihmiset suunnittelee ja kirjoittaa ylös, silloin niistä pidetään paremmin kiinni. Ei luisuta, ei lusmuilla. Ei luovuteta. Mutta mitä jos on flunssa alkamassa? Tai vähän pää kipeänä? Tai muuten vaan tosi vetämätön olo.. Silti se on mentävä sinne salille saa**na kun se kalenterissa lukee. Buranaa nassuun ja minähän pe**ele luovuta. S**tana.
Mutta entäpä jos siirtäisikin sitä jalkapäivää? Antaisi pienen breikin itselle ja keholleen ja menisi sinne salille tekemään ne jalat sitten kun oikeasti pystyy. Kun oikeasti on siinä kunnossa, että treeni menee myös perille. Onko tuttua, että menee väsyneenä salille, treeni ei kulje, tulee kotiin huonolla fiiliksellä ja väsymys jatkuu ja lisääntyy? Huonon ja väsyneen treenin jälkeen vielä instagramiin kuva hymyilevällä naamalla ja hashtagit perään: #legday #bestday #dontgiveup #didntgiveup #muscleforever #fitnessforever #ilovemylife

Siinä on tietysti vain hienoinen raja. Milloin väsymys on oikea? Milloin keho ja mieli sitä tarvitsee? Ja milloin se väsymys on vain laiskuutta? Pystyisikö sitä löytämään jonkun tasapainon? Olemaan rehellinen itselleen, että nyt mua väsyttää oikeasti ja tarvin lepoa – otan sitä. Tai toisaalta olemaan rehellinen, että nyt tää väsymys on vaan laiskuutta – eikun salille ja energiaa pötsiin.

Menipä taas sillisalaatiksi tää mun kirjoittaminen.. 😀 Mutta ehkä ymmärsitte pointtini. Toivottavasti.

Välillä on ihan ok heittää hanskat tiskiin, kunhan ne ei jää lojumaan sinne liian pitkäksi aikaa.

pus ja levollista sunnuntaita <3

Tiedättekö mikä on hassua? Se, että mun viesti on mennyt oikeesti perille.

Nyt lähiaikoina oon saanut kuulla ja nähdä erilaisissa ja erinäisissä tilanteissa, että mun ”ole armollinen itsellesi” ”älä inhoa itseäsi” jne.. – sanoma on mennyt perille. Tai ainakin siis ihmiset näyttää tietävän, että se on tapa millä mä yritän elää. Ja tottakai opettaa sitä myös muille. Asiakkaat, ystävät ja jopa vauva.fi ovat tämän huomanneet. 😉

Eikös se niin mene, että kun on joku juttu mistä on aivan pähkinöinä – sen haluaa jakaa kaikille?

Jos näet oikein mieltäpäräyttävän elokuvan, kerrot siitä varmasti jollekin? Jos käyt vaikuttavassa konsertissa, kerrot siitä jollekin? Jos teet hyvää ruokaa, haluat että miehesi/vaimosi/lapsesi maistaa sitä? Jos opit jonkun uuden kikan tehdä jotain asiaa, haluat opettaa sitä samaa kikkaa myös ainakin läheisillesi?
Jaettu ilo on paras ilo!

Mä olen ollut aina sellainen, että jos joku asia tekee mulle hyvänmielen, haluan että muutkin kokisi sen saman jutun ja saisi siitä hyvänmielen. Sama pätee ruokaan. Jos maistan jotain super hyvää juttua, kysyn aina mieheltäni haluaisiko hänkin maistaa sitä? 😀 Muistan kun suhteemme alkuaikoina Tuukka oli vähän hämillään siitä, että aina olin tunkemassa jotain lusikkaa ja haarukkaa sen suuhun, että maista tätä tää on ihan superhyper hyvää!! Nyttemmin hän on jo tottunut siihen. 😀

Kun olen tässä viimeisen vuoden aikana oikeasti oppinut kuuntelemaan itseäni, omia tarpeitani ja olemaan armollinen itselleni – olen tuntenut niin suunnattoman hyvää oloa. Jotain sellaista todellista rauhaa sisällä, mitä en oo ikinä aiemmin tuntenut. Se olo on niin hyvä, että tottakai haluan siitä kertoa. Jos edes yksi ihminen mun juttujen kautta ja avulla oppisi kunnioittamaan itseään ja rakastamaan itseään edes vähän, olisin niin super iloinen. <3 Se, että joku tuntisi tämän saman hyvän olon ja rauhan. <3

…

Mutta en mä aina ole Sinikka Seesteinen – Monna alias Mielenrauha. En todellakaan. Kyllä mullakin on niitä päiviä kun katson peiliin ja ajattelen, että no voi nyt jumankauta mitkä silmäpussit ja miten mahaakin turvottaa näin paljon. On mullakin kohtia vartalossa mihin en oo täysin tyytyväinen. Mutta en lietso niitä juttuja. En itsekseni, enkä ääneen. On kohtia niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, joihin en oo täysin tyytyväinen ja haluan kehittää niitä. Mutta en halua valittaa. Haluan olla tyytyväinen. Haluan myös näyttää, että itseensä voi olla tyytyväinen vaikkei olekaan suoraan BikiniFitness-lavoilta. 😉

Silti mulle saa ja pitää sanoa jos on jotain huonosti. Eräs ystäväni sanoi mulle muutama päivä sitten, että ”Monna, mä tiedän ettet sä tykkää tästä ja ettei sulle saa sanoa näin, mutta mä inhoon mun mahaa”. Eikä!! Kyllä mulle saa sanoa!
Tää on vähän sama asia, kuin se että jos mä syön 89% hyvin, niin silloin tällöin voin ottaa vähän rennommin. Ei nää asiat sais kumota toisiaan. En oo ikinä ollut mikään äärimmäisyyksien ihminen.
Ei se, että on personal trainer tarkoita sitä etteikö joskus voisi syödä rennommin tai olla treenaamatta. Ei se, että tekee kirjaa superfoodeista tarkoita sitä etteikö joskus voisi syödä jotain muutakin kuin superfoodia. Ei se, että on tyytyväinen itseensä tarkoita sitä etteikö joskus olisi niitä hetkiä kun ei ole.

Elämässä täytyy olla vähän kontrastia.
Jos työ on sellainen, että puhuu koko ajan – on ihana välillä olla kotona vaan hiljaa.
Jos ruokavalio koostuu pääosin puhtaista raaka-aineista ja ravinnosta, joka tekee hyvää kropalle – on ihan ok välillä syödä vähän irtokarkkeja.
Jos treenaa lähes päivittäin – on pakko pitää välillä lepopäiviä.
Vaikka rakastaa itseään – on hetkiä kun joku juttu omassa tekemisessä ärsyttää.

Ottakaa asioihin välillä vähän etäisyyttä ja miettikää miltä jokin juttu vaikuttaa ulkopuolelta katsottuna. Katsokaa omaa tekemistänne kärpäsenä katossa. Jos joku ystäväsi tai läheisesi toimisi samoin, haluaisitko huomauttaa asiasta hänelle? Joillekin toimii äärimmäisyys, mutta ehkä kuitenkin suurimmalle osalle toimii tasapaino. Niin syömisissä, juomisissa kuin treenaamisessakin.

Mukavaa itsenäisyyspäivää kaikille!