Tasan viikon kuluttua ”pieni” Gere viedään Opaskoirakoululle testeihin.
Gere jää sinne pariksi viikoksi erilaisiin opaskoiratesteihin, soveltuuko se sitten opaskoiraksi vai ei.
Se ahdistaa. Ja tuntuu kamalalta.

Vaikka kuinka tiedettiin tämä jo lähtiessämme hoitokoti-projektiin mukaan. Silti se tuntuu todella pahalta.

Puolitoistavuotta sitten me tultiin hymyssäsuin kotiin Opaskoirakoululta. Meillä oli sylissämme pieni 7-viikkoinen Gere. Tämä suloinen Gere oli ihan hämillään ja läähätti koko automatkan. Se vinkui mun sylissä ja oli ihan, että hei mihis te ootte oikein viemässä mua ja ketä te oikein ootte. Pian Gere kuitenkin otti meistä perheensä ja siitä lähtien se on ollut meille osa meiän perhettä. <3

Kun lähdettiin tähän juttuun mukaan, sitouduttiin hoitamaan Gereä siihen asti kunnes hän (sanon hän eikä se) menee testeihin reilun vuoden ikäisenä. Sitouduttiin kasvattamaan Gereä ihan kuten mitä tahansa koirapentua. Meillä se olisi vain elämässä ensimmäisen vuotensa ja tottumassa ihmisiin, koiriin ja erilaisiin tilanteisiin. Niin kuin mikä tahansa koiranpentu.

Ainoa ero oli se, että se ei olisi meidän oma koiramme.
Ajateltiin, että kun alusta asti tiedämme joutuvamme siitä luopumaan hyvinkin pian, ei se luopuminen sitten tuntuisi niin pahalta. Väärässä oltiin.
Gerestä tuli meille nopeasti todella rakas. Myös äitini, Tuukan vanhemmat ja veljeni rakastuivat Gereen. Äiti halusi heti alkuun selvittää, että eikö sitä Gereä voisi ostaa Opaskoirakouluta kuitenkin. Ei sitä voinut. Emme edes kysyneet, tiesimme että näin on.

Gere opetti meille paljon ja oppi myös itse. Gere on meidän mielestä maailman parhain koira ja niin hirmuisen ihmismäinen. Tuntuu, että se ymmärtää tunteita ja on huolissaan heti jos vähänkin ääni kasvaa talossa.
Kun vajaa vuosi sitten jouduin toisen koiran hampaisiin koirapuistossa ja sormestani irtosi osa pois, Gere tuntui ymmärtävän senkin. Se oli lähellä kun palasin sairaalasta. Oli kiltti ja piti huolta. Kun keväällä koin ison pettymyksen ja olin aika surullinen, Gere aisti senkin. Oli taas lähellä ja piti huolta.

Mua itkettää koko ajan kun kirjoitan tätä.
Miksi ihmeessä me lähdettiin tällaiseen mukaan?! Joo, jos Gere läpäisee testit – se pääsee auttamaan jotakuta joka hänen apuaan tarvitsee. Jotain ihmistä, joka ei näe ja Gere toimii hänen silminään. Auttaa. On tukena.

Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä?

Entä miten pieni Pimu pärjää ilman rakasta isoveljeään? Pimu rakastaa Gereä niin kovasti ja haluaa koko ajan olla sen lähellä.
Se katsoo sitä ylöspäin ja oppii kaikki metkut ja hyvät tavat.

Tuntuu ihan lohduttomalta.
Nytkin Gere tuli lähelle, kun kuuli mun itkevän.
Mutta ei auta itku, tämä oli tiedossa.
Silti itkettää. Jos voisin, muuttaisin sääntöjä.

Rehellisesti sanottuna, mä toivon ettei Gere läpäise niitä testejä. Mä toivon, että se jäisi meille. Se on osa meitä.

Mä en ymmärrä kuinka joku voi olla kiintymättä koiraan. Tai kuinka joku voi ottaa kerta toisensa jälkeen uudestaan opaskoiran pennun vuodeksi ja sitten taas joutua luopumaan. Tää on raastavaa ja raskasta. Sellainen jolla ei ole koiraa, ei voi tätä ymmärtää. Ainakaan ihan samalla tavalla.

Lopetan kirjoittamisen. Itkettää niin paljon, että päähän alkaa sattumaan.
Jos jossain on joku joulupukki tai pullonhenki, kuule meidän toiveemme: Anna Geren jäädä meille. Me tarvitsemme häntä. Hän tarvitsee meitä.

Miksi niin moni ajattelee, että kun on tyytyväinen itseensä se on huono juttu?
Että ”kehitys loppuu tyytyväisyyteen”.
Mun mielestä se on tyhmä väite.

Tyytyväinen voi olla, mutta haluta silti jotain kehitystä itselleen.
Eihän ne kaksi asiaa voi (tai ainakaan pitäisi) sulkea toisiaan pois.

Kuinka moni teistä voi sanoa, että ”mä olen tyytyväinen itseeni”?
Toivottavasti moni!!
Ei se ole huono asia. Ei sitä pidä hävetä tai kainostella.
Itseään pitää rakastaa ja juuri sen vuoksi voi tyytyväisenä kehittää itseään. Niin fyysisesti kuin henkisesti.

Kirjoitin jokunen aika sitten jutun Olet kauniimpi kuin uskot!.
Juttu keräsi todella paljon kommentteja ja se oli ihana huomata. Ihmiset halusivat kertoa itsestään muutaman hyvän asian, jonka kuulivat joltain läheiseltään.
Haluttiin jakaa hyvääoloa ja positiivisuutta itseään kohden.
Ilman, että juttuun liittyi mitään palkintoa. 😉 Palkinto oli se, että jokainen lukija sai itselleen hyvänmielen. Ja ehkä se tyytyväisyys itseään kohtaan taas pikkaisen enemmän kasvoi.

Olen muutenkin paasannut siitä monesti, että itseään olisi hyvä oppia rakastamaan.
Juuri sellaisena kuin on.
Jokaista meitä on vain yksi, se olisi hyvä muistaa. Jos et itse ajattele olevasti tärkeä, miten luulet muiden ajattelevan sinusta?
Itseinhon kautta on vaikea hakea tuloksia. Joillekin toki toimii negatiivisuus, mutta väitän ettei positiivisuudesta olisi haittaa kellekään.
Kun itseään peilistä katsoen tokaisee, että hyi hitto – tuoko se positiivisuutta? Tuoko se tyytyväisyyttä itseensä? Alkaako kehitys siitä?

Eikö itseään olisi mahtava lähteä kehittämään rakastamalla?
Kun seuraavan kerran katsoo peiliin, sanoisikin: ”Okei, tossa mä oon. Se oon juuri minä, minä joita ei oo toista tässä maailmassa. Olen ainutlaatuinen. Mä haluan tehdä hyvää tälle kropalle, tälle pääkopalle. Itselleni. Oon tyytyävinen itseeni, rakastan itseäni. Mutta haluan kehittää vartaloani vielä hiukan.”
Miltä se tuntuisi?

…

Joka kerta kun sanot ääneen, hyi saakeli kun mä oon läski. Ja laitat instagramiin kuvia itsestäsi hashtagilla fat to fit jnejne. Mietitkö koskaan, mitä joku sinua isompi siitä ajattelee? Jos olet oikeasti normaalipainoinen ihminen, tai vaikkapa vähän pyöreäkin, mieti sanomiasi. Mieti miten se itseinho ja sen ääneen sanominen tai someen laittaminen vaikuttaa muihin? Oletko muka oikeasti FAT? Vai oletko kenties aivan huikeassa kunnossa ja vatsan ympäriltä löytyy vähän pehmeää – luokittelet itsesi läskiksi? Mietipä miten joku oikeasti ylipainoinen, heikolla itsetunnolla varustettu ihminen tuntee tällöin? Ajatteleekohan hän, että voi vitsit joo onpa toi Pirkko muuten oikeasti tosi lihava, hyi hitto sentään. Vai luuletko, että hänestä tuntuu ehkä vähän pahalta? Luuletko, että joku anoreksiaa sairastava nuori tyttö katsoo kuvaasi, jossa vatsapalasi jo selkeästi erottuu, mutta hashtagissa lukee lihavat on leppoisia, että hän ajattelee joo kyllä on muuten on tuo Sirpa lihava. Vai meneeköhän hän peilin eteen ja katsoo omaa vartaloaan vääristynein silmin ja menee oksentamaan?

En väitä etteikö jokaisella saisi olla omia tavoitteita ja omia haaveita ja vaatimuksia kehoaan kohtaan.
Mutta olisi hyvä muistaa, että omilla sanoilla ja teoillaan on usein heijastumia muita kohtaan. Varsinkin tässä nykymaailmassa kun internet ja some-maailma on niin jumalattoman isossa roolissa nuorten silmissä ja kaikkien muidenkin, olisi hyvä ehkä miettiä pari kertaa tekojensa seurauksia.

Itse käynnistin kuukaudekiristely-kampanjan pari viikkoa sitten.
Sanoin silloin, että oma syöminen oli heittänyt häränpyllyä ja treenaaminen vähentynyt. Olo omassa kropassa oli tukala ja turvonneempi kuin yleensä. Sanoin silti, että olen tyytyväinen itseeni, mutta haluan vähän haastaa itseäni ja kehittyä.
Mulla ei tulisi mieleenkään mennä jollekin mun ystävälle, jolla on hiukan ylipainoa marisemaan, että voi hemmetti ku mä oon läskissä kunnossa! Ei ikinä!!
Tai kirjoittaa facebookiin statuspäivitys, että voi itku kun oon läski ja hyi hitto! Ei ikinä!!

Mua suututtaa katsoa instagramista kuvia ihmisistä, jotka on oikeasti aivan huikeassa kunnossa ja kutsuvat itseään lihavaksi!! Se ihan tosissaan saa mun sapen kiehumaan.

Olkaa tyytyväisiä itseenne.
Rakastakaa itseänne.
Aloittakaa kehitys oppimalla rakastamaan itseänne.

♥: Monna