Moni teistä on varmasti kuullut peppuhousuista, eli Freddyistä! 🙂
Niin minäkin!

Freddyt on vähän niinkuin jokanaisen unelmapökät. Tai varmaan aika monen miehenkin mielestä.. 😉
Niissä on patentoitu WR.UP® teknologia ja ne muotoilee peppua aikas kivasti.

WR.UP®  Housut

Olin ihastellen katsellut monien naisien peppuja (hihi 😉 ) jo jonkin aikaa näissä Freddyissä.
Nyt kun sain itsekin nämä peppuhousut jalkaani, niin kyllä: rakkautta!!

Sen lisäksi, että nää on hyvännäköiset, nää tuntuu hyviltä! Ja kolmanneksi, näissä on todella hyvä vyötärökaistale, jossa on sellainen mukavan tuntuinen pinta sisäpuolella jonka avulla housut pysyy ylhäällä eikä valu. Edes treenatessa!!

WR.UP® Sport

Mä oon ehdottoman ihastunut näihin housuihin ja aivan varmasti aion hankkia eri värisiä vielä tässä syksyn mittaan!!
Muutenkin on vaikeeta löytää hyvännäköisiä housuja, niin nyt kun löyty malli joka istuu kuin nakutettu, aion ostaa vaikka varastoon näitä. 😀

Vaikka näissä onkin todella kiva muotoilu tuolla pepun kohdilla, niin ei nää silti mitkään ihmehousut ole. 😉 Eli kyllä siellä pitää olla vähän omastakin takaa, että housut istuu kivasti.
Housut eivät sisällä peppuimplantteja. 😀 Haha..

Kuinka moni jo omistaa Freddyt? Ja kuinka moni on niistä ehkä vähän haaveillut? 😉
Nyt ois mahdollisuus ostaa Freddyt alehinnalla!!

Freddystore.fi:stä saa nyt elokuun loppuun asti alekoodilla: MONNA -10% koko ostoksesta!!!

Ei muuta kun shoppailemaan! 😉
Mulla housuista on koko M ja myös tuosta sporttisetistä.
Käytän yleensäkin alaosassa tuota kokoa, eli jos joku miettii oman koonsa kanssa, niin hyvin ovat ”normaalia kokoa”.

Peppuhousuille iso peukku! 😉
Kivaa torstain jatkoa ja pus!
TÄÄLTÄ voi katsoa vielä lisäkuvia Freddyn treenipökistä tankotunnilta.

* Postauksessa olevat housut saatu yhteistyössä Freddy Suomen kanssa.

Tää on taas näitä juttuja, että mä mietin ettei mun pitäis kirjoittaa tätä, mutta samaan aikaan haluan kirjoittaa.
Monesti mietin myös, että miks mä ajattelen edelleen tätä blogia vähän päiväkirjamaisena, hemmetti jos tuhannet ihmiset päivässä lukee mun päiväkirjaa, niin ehkä pitäis miettiä välillä eikä vaan töräyttää kaikkea ulos mitä päästä näppikselle syntyy.

Joka tapauksessa nyt kirjoitan asiasta, joka on jo pidemmän aikaa mun mieltäni painanut.

Tää ei liity treenaamiseen. Tää on osoitettu niille mun ystäville ja rakkailleni, jotka tätä blogia lukee.

Kun ihanistakin asioista tulee ahdistus. Kun liian moni vapaa-ajallakin tehtävä asia tuntuu velvollisuudelta. Ja kun sydämestä puristaa.

Mitä silloin pitäisi tehdä? Hidastaa tahtia, eikö?

Miksi se sitten tuntuu niin pahalta sanoa ystävälle, että mä en ehdi tai oikeastaan mä en jaksa nyt tavata. Mä tarvin omaa aikaa.

Jos joku ystävä pyytää mua kahville tai lounalle tai treenaamaan yhdessä, mä sanon melkeinpä poikkeuksetta JOO! Tottakai! Mennään. Tehdään. Ollaan.

Miten ihmeessä mä voisin sanoa jollekin rakkaalle ihmiselle, joka varta vasten pyytää mua, haluaa nähdä, jolla on mua ikävä, jota mulla on ikävä, että ei nyt ei käy. Seuraava aika kun ehdin nähdä on kuukauden päästä. Se puristaisi sydäntä. Vaikka tiedän samalla, että sillä tavoin saisin sitä omaa aikaa josta olen täälläkin jo puhunut muutamaan otteeseen.

Eilen puhuin erään ystäväni kanssa siitä, että mistä se kumpuaa se sellainen pelko että ystävä jättää? Meillä molemmilla oli samanlainen kokemus jostain lapsuudesta, varhaisnuoruudesta, että ystävä oli vaan yhtäkkiä lopettanut olemasta ystävä.

Toisaalta mulla tällainen tilanne oli myös nyt aikuisena, ihan tässä vuoden sisällä.

Pelko siitä, että ystävä ei oo enää ystävä, jos en näe sitä tarpeeksi usein. Se on kauhea pelko. Se ahdistaa. Haluaisin nähdä. Mutta jos tuntuu, että maailma romahtaa kohta jos en saa pientä aikaa itselleni.

Entä perhe? Mitä jos mun äiti ja veli ajattelee, että mulla ei oo enää aikaa niille? Jos ne ajattelee, että ”Monna se on niin kiireinen, että hyvä jos soittamaan ehtii välillä”. Se olis kaikkein kauheinta. En halua ikinä, että mun rakkaimmat joutuis ajattelemaan niin. En ikinä.

Ja mitä sitten kun saan kalenterista aikaa muutamalle ystävälle, mutta en kaikille? Ajatteleeko silloin joku toinen ystävä, että ”jaahas tuolla se Monna taas poseeraa ton Saran kanssa salilla vaikkei mua ehtinyt nähdä”. En halua, että mun kukaan ystävä joutuu ajattelemaan niin.

Mutta mistä saan aikaa lisää? Vai pitääkö vaan opetella sanomaan ei ja ehkä sillä tavoin aiheuttaa joskus pahaamieltä tai pettymystä? Mutta saada oma jaksaminen paremmaksi?

Jos mä saisin päättää, mulla olis joka päivä vaan tunti töitä ja loppuajan saisin olla mun rakkaiden ystävieni ja läheisteni kanssa. ♥
Mutta ei se tässä tosielämässä taida ihan onnistua.

Eräs ystäväni sanoi, että laita kalenteriin ”Monna-päivä”, opettele sitä kautta ottamaan aikaa itsellesi. Jos joku pyytää sua silloin johonkin, sano että sulla on jo menoa sille päivälle.
Näin aion tehdä! Valitettavasti tällaista päivää ei vain mahdu kalenteriin vielä muutamaan viikkoon, mutta nyt se on jo suunnitelmissa.

Tämä avoin kirje ei ole tarkoitettu kenelläkään yksin, tämä on kaikille teille mun rakkaille. ♥ Te tiedätte kyllä.
Haluan sanoa, että olette mun mielessä koko ajan. Rakastan teitä jokaista. ♥ En ole unohtanut teistä ketään, enkä arvottanut ketään alemmas tai ylemmäs toista.
Haluan edelleen järjestää aikaa kalenterista teille, mutta älkää pahoittako mieltänne jos joudun kieltäytymään välillä.
On tärkeää nähdä, mutta tärkeää on myös tietää, että mä olen täällä teitä varten. Ihan jokaista. Autan aina jos voin. Rakastan. Kuuntelen. Ja tulen luokse ja olen läsnä.
Mutta välillä tarvitsen myös aikaa itselleni.