Tässä jokunen päivä sitten kävelin Kisahallin yläkerrassa etsimässä itselleni vapaata välikköä treenata. Kävellessäni jokaisen välikön ohi, katsoin toki aina onko siellä kukaan vai mahdunko sinne. Parissa ensimmäisessä oli treenaajia ja kolmannessa pullisteli peilin edessä keski-ikäinen ukko, kännykkä toisessa kädessä. Minua alkoi hymyilyttää, tuli jotenkin hyvä mieli. Hän oli tehnyt juuri hyvän treenin ja otti siitä nyt joko itselleen tai someen hyvän muiston. Jos peilin edessä olisi ollut tiukkaakin tiukempi nuori misu ottamassa belfietä, olisinko reagoinut toisin?

En. Mielestäni selfiet, belfiet ja treenikuvat on tätä nykyä. Ei ne ainakaan minua häiritse. Miksi häiritsisi? Eihän niissä kuvata minua tai ketään muutakaan kanssatreenaajaa, niissä kuvataan vaan sitä itse tyyppiä tai sen pyllyä! 😉

Minua kovasti kiinnostaa tämä aihe! Nyt kun olen alkanut viihtymään taas kuntosaleilla työn ja oman treenin puolesta, törmään tähän asiaan useasti. Joko siten, että se olen minä joka saan paheksuvia katseita kännykkä kädessä peilatessani tai asetellessani kännykkää johonkin tukea vasten, että saan jonkun treeniliikkeen kuvattua blogiin. Tai sitten näen, kun joku muu tekee sitä ja kuinka jotkut ihmiset eivät huomaa toimintaa lainkaan tai välitä siitä ja toiset ovat ihan kuin heitä olisi lyöty naamaan.

Olen kuullut, että treenikuvien tai selfieiden ottajia paheksutaan tyyliin: ”Pitääkö tuokin asia todistella muille? Eikö se itse muista, että on käynyt treenamassa jos ei ota kuvaa?” No minä vastaan näihin kahteen väittämään omasta puolestani. Kaikkien kuvaamismotiveejahan en voi tietää, mutta tiedän omani.

Kun aikoinaan aloin kirjoittamaan blogia, treenasin ja pudotin painoa. Halusin muuttaa elämäntapani paremmiksi ja blogi motivoi siinä. Otin kuvia salitreenistä, koska siitä treenistä oli vaan niin hyvä mieli. Olin jaksanut mennä salille! Halusin jakaa tämän onnistuneen fiiliksen blogissani, koska yksinkertaisesti olin vain niin fiiliksissä. Toisekseen halusin motivoida lukijoitani! Että hitto vie, jos minäkin jaksan sinne salille, niin tekin jaksatte. Halusin treenipostausten avulla jakaa sitä energiaa ja hyvää mieltä, joka niistä treeneistä aina tuli.

Kun kropan koostumus alkoi muuttua rasvaisesta vähän timmimmäksi ja lihaksiakin alkoi kertymään, olin tottakai innoissani. Oloni vuoksi, mutta mitään selittelemättä myös peilikuvani vuoksi. Kun treenin jälkeen vilkaisin peiliin ja näin siellä omasta mielestäni hyvän näköisen mimmin, tunsin ylpeyttä itsestäni. Minä, joka olin muutaman vuoden vain laiskotellut, syönyt huonosti ja juonut alkoholia paljon, nähnyt peilistä jotain mistä en tykännyt. Yhtäkkiä näytinkin hyvältä, tottakai olin ylpeä itsestäni.

Nyt raskauden jälkeen, kun kroppa alkaa oikeasti tuntumaan omalta – olen taas yhtä innoissani! Iloinen siitä, että vanhat vaatteet mahtuu päälle, mutta niin hiton fiiliksissä siitä kun saan taas treenata! Tottakai haluan ottaa hyvän treenin jälkeen kuvan ja taas ehkä motivoida jotain muutakin innostumaan. En todistella, vaan jakaa intoa ja motivaatiota! En ole kertaakaan ottanut selfietä tai belfietä todistellakseni jotain. Ehkä itselleni olen todistanut kuvilla, että piru vie – minähän näytän hyvältä. En muille. Se, miksi kuvia jaan tai olen jakanut johtuu siitä, että minulla on tämä blogi. 😀 Tyhmähän tämä olisi ilman kuvia.

En myöskään unohda, että olenko käynyt treenaamassa jos en ota kuvaa. Vaikka moni asia minulta meneekin välillä ohi ja muisti toimii miten toimii, niin sen kyllä vielä muistan jos olen ollut salilla. 😉 

***

Jos ihan rehellisesti katsot itseäsi silmiin ja vastaat: Miksi sinua ärsyttää salilla kuvaaminen? Mitä vastaat? Jos vielä lisäät siihen perään kysymyksen, miten se vaikuttaa sinuun? Tai millä tapaa se on sinulta pois, jos joku haluaa ottaa sen kuvan treenin aikana tai sen päätteeksi? Ja lisää vielä sellainen kysymys, että reagoisitko sinä toisin jos selfietä ottaisi 50-vuotias ukko tai akka kuin parikymppinen fitnesspimu? 😉

Aurinkoa ja iloa – ja oikein hyviä kuvia! 😉

Ihmettelin joskus aikoinaan sitä, että joku ystävä jätti tulematta johonkin, koska ei saanut ”muka” lastenvahtia. Ihan oikeasti ajattelin sen olleen ainakin silloin tällöin tekosyy. Mietin, että no onpa nyt kurjaa kun ei voi edes kerran kesässä/pikkujoulukaudessa/milloin missäkin tulla meidän mukaan ja jättää lasta kotiin iskän hoiviin tai isovanhemmille.

Nyt kun elän itse tätä pikkulapsen vanhemman elämää, ymmärrän tämän asian paremmin. Silloin harvoin kun on niitä sellaisia juhlia, joissa haluaisi käydä tai olla vaikka koko illan (eli klo 21.30 asti 😉 ) saattaakin isovanhemmilla olla omia menoja, mies töissä kiinni tai sitten molemmilla samana iltana vuosisadan bileet jne. Silloin joutuu kieltäytymään jostain sellaisesta, johon olisi oikeasti halunnut mukaan.

Se ei välttämättä sillä kieltäytymishetkellä tunnu niin riipaisevan pahalta. Tottakai harmittaa juuri sillä hetkellä, kun/jos joutuu sanomaan ei tai perumaan. Mutta itselleni tulee se tylsin fiilis silloin, kun ne juhlat tai mitkä vain menot on käynnissä, joista on jäänyt paitsi. Kun kesäiltana klo 20.00 verhot pistetään kiinni ja telkkari niin hiljaiselle, että joutuu katsomaan Vain elämäätäkin vain arvaten (tai huulilta lukien) mistä biisistä on kyse – tietäen samalla hyvien ystävien viettävän vuosisadan synttäreitä, polttareita, pikkujouluja tms. Kyllä sitä niinä hetkinä suoraan sanottuna tulee sellainen olo, että nyt jään paitsi jostain super kivasta.

Mutta aika pian ajatukset siitä, että jäi jostain paitsi hälvenevät. Varsinkin siinä vaiheessa kun koittaa seuraava aamu ja saa höpötellä taas pikkuisen kanssa. Kuunnella hänen tarinoitaan ja katsella piirrettyjä telkkarista. Vaikka on joitain asioita, joita vanhemmuus rajoittaa tai hetkellisesti estää – on se lapsen kanssa viettämä aika vaan niin kiitollista ja antavaa. Kyllähän sitä sitten taas joskus ehtii mukaan niihin vuosisadan kesäjuhliin ja muihin juttuihin. Vaikka välillä harmittaisikin joku itseltä ohimenevä juttu, on kuitenkin se miten siihenkin asiaan suhtautuu taas se ydin.

***

Tänään Emma on jo 9 kuukautta vanha ja tänään on myös äitiyslomani viimeinen päivä. Huh hei.. Haikeeta ja iloista!
Kivaa sunnuntaita kaikille!

Ainiin! Höpöttelen huomenna instagramin MyStoryyn vähän Emman syömisistä. Tämä oli tällainen toive-story! 😉 Eli käykäähän pistämässä seurantaan @monnatreenaa, jos syömishommat kiinnostaa!

 Lue myös: Oman arjen pelastajat kauneudenhoidossa!