Hahaa! 😀 Me sovittiin Tuukan kanssa, että torstaina aamusta mennään ottamaan molempien aamupainot vaa’alle ja sitten alkaa Perhe Pursiaisen Suurin Pudottaja. 

Homma etenee nyt siis niin, että tästä eteenpäin 2 kk me käydään kerran viikossa puntarilla ja kirjataan vaakalukemat ylös. Kun  2 kk on takana katsotaan kumpi meistä pudotti prosentuaalisesti enemmän omaan lähtöpainoon nähden. Tän pari kuukautta tsempataan toisiamme treenaamaan ja etenkin syömään terveellisemmin.

Rehellisesti sanottuna, meillä on molemmilla kertynyt ”vähän ylimääräistä” tässä kevään ja kesän aikana. Vaikka aina puhutaan (kuten minäkin puhun), että vaakalukema ei kerro kaikkea, kertoo se silti jotain. Se on mittari, jolla voi esim. itseään verrata itseensä. 🙂 Normaalipainoisen ihmisen ei kannata vertailla omaa painoaan toiseen normaalipainoiseen, sillä joku toinen 70kg voi näyttää täysin erilaiselta kuin toinen 70kg. Kehonkoostumus merkitsee niin paljon.

Mutta kuitenkin minä ja Tuukka tiedetään mitä me ollaan aikuisiällä painettu silloin, kun ollaan oltu ns. parhaimmassa tikissä. Nyt tiedetään paljonko me painetaan tällä hetkellä ja voidaan vähän vertailla näitä lukemia aiempaan omaan painoon. Mulle itselleni paino ei sinäänsä merkitse, eikä se tosiaan kerro kaikkea. MUTTA! Tiedän ja tunnen olossani, kun ”pari ylimääräistä kiloa” on vaihtunut vähän suuremmaksi määräksi. 😀

Vaikka en havittele sitä painomäärää (eikä Tuukkakaan) mitä meillä on silloin ollut, kun treenattiin 5-6krt viikossa ja syötiin tosi tarkasti, niin se olo mikä on kropassa nyt ei oo kiva. Mä haluan ehdottomasti pudottaa muutaman kilon, en kiellä sitä. En tahdo pudottaa painoa sen vuoksi mitä vaaka näyttää, vaan sen vuoksi mikä olo mulla on omassa kropassa. Mä en tykkää siitä, että vaatteet kiristää. En myöskään tykkää siitä, että olo on jotenkin tukkoinen.

Ollaan molemmat jo kesäloman aikana päästy hyvin treenaamisen makuun, joten se tahti halutaan pitää yllä. Mutta me ollaan molemmat päästy kesälomalla myös oikein hyvin irtokarkkien, jäätelön ja pullan makuun.. 😉 Haha! Siitä halutaan eroon. Tai no ei kokonaan! 80/20 on se menetelmä millä mä pelaan! Tuukasta en oo varma, se saattaa jopa tehdä totaalilakon esim. herkkuihin. Mä tiedän, että mulle se ei toimi. Jos kiellän herkut kokonaan, mietin niitä koko ajan. Siksipä sallin itelleni herkkuhetken kerran viikossa.

Muuten meinaan mennä ihan vaan siistimällä vähän syömisiä ja treenaamalla n.3 kertaa viikossa minimissään.

Että tällaista projektia tähän lomaltapaluuseen! 😉 Me päivitellään Tuukan kanssa molemmat IG:ssä kuulumisia tähän liittyen, joten pistä meiän tilit seurantaan: @monnapursiainen ja @tuukkapursiainen

—

Monna 

Kääk! Mulla sydän nyt vähän hakkaa. Pelkään mitä kommentteja postaus aiheuttaa, mutta samaan aikaan haluan kirjoittaa tästä. Aihe on mulle aika herkkä ja oon kokenut siitä teini-iästä asti erilaisia ahdistuksia ja angsteja. Toki myös iloa ja ihanuutta.

Aihe on nimeltään tissit.

Mulle on perinnöllisistä syistä luonto luonut isohkot rinnat. Olin ensimmäinen meidän luokalla ala-asteella, jolla alkoi vähän rinnat kasvaa. En enää muista oliko se kuudennella luokalla vai jopa jo aiemmin. Joka tapauksessa ala-asteella.

Oon kertonut tästä aiemminkin – se herätti jotain luokkakavereissa. Pojat tirskui ja hihitteli, katseli mua leuan alapuolelle hämmentynyt ja kiinnostunut ilme silmissään. Tytöistä suurin osa ei reagoinut millään tavalla, heillä itselläänkin jotain kehitystä oli alkanut tapahtumaan. Muutamat kuitenkin alkoi kiusata mua rinnoistani. Mulla oli melonit, vaikka muilla ei ollut vielä juuri mitään.

Se oli äärimmäisen inhottavaa. Sekä poikien reaktio, että näiden muutaman tytön reaktio. Yritin pukeutua väljiin paitoihin ja aloin työntämään hartioita eteenpäin, että ehkä saisin vähän peiteltyä rintojani. Mua hävetti, miksi just mulla piti alkaa tämä homma ensimmäisenä?

”Teiän tytöllä onkin jo naiselliset muodot”

Yläasteella lapsenomainen pyöreys kropasta alkoi häipyä viimeistä piirtoa myöden. Naiselliset muodot tuli vielä paremmin esiin. Muistan erittäin hyvin erään illan, kun meillä oli kotona äitini ja isäni ystäviä kylässä. Mukavia ihmisiä, mulle ja veljelleni erittäin tuttuja. Ruokapöydässä yksi aikuisista miehistä naureskellen tönäisi kyynerpäällä isääni kylkeen, että ”teidän tytöllä onkin jo naiselliset muodot alkaneet näkyä”.

Muistan kuinka isäni ilme oli todella kiusaantunut. Hän hymähti/mutisi jotain ja yritti ohittaa juuri kuullun lauseen. Mä myös naurahdin kiusaantuneesti. Juttu jäi siihen. Tietysti isäni olis voinut sanoa tälle miehelle, että hei kuule, mun tyttöni kroppa tai sen muodot ei kuulu sulle pätkääkään. Mutta ehkä vielä 80-luvun lopussa sellainen ei olis ollut suotavaa. Toisin kuin tämä letkautus siltä mieheltä.

Yläasteella sain kotibileissä myös kuulla pojilta, että mitä ne haluais mun kanssa tehdä. Olin kuulemma erittäin seksikäs ja kaunis. Se tuntui oudolla tapaa samaan aikaan kehulta ja nöyryyttävältä. Siihen aikaan kuitenkin aloin jollain tapaa rakentaa minäkuvaani, johon alkoi kiinnittyä isona osana mun rinnat.

Onko tissit ainoa juttu mikä mussa kiinnostaa?

Mä mietin joskus lukioikäisenä ja itse asiassa siitä muutaman vuoden eteenpäinkin, että onko mun ainoa kiinnostava kohta mun tissit? Onko se ainoa asia, joka mussa kiinnostaa miehiä? Muistan myös, että harkitsin vakavasti rintojen pienennysleikkausta. Kun aloitin vuonna 2012 elämäntaparemontin ja sen myötä rasvaprosentin pienentyessä myös mun rinnat pieneni, olin siitä tosi iloinen.

Mua on kourittu rinnoista tahtomattani. (#metoo) Mun sukulaistätini on kertonut mun älyni tippuneen rintoihin, mun on kerrottu olevan ”silikonibimbo”, mun rintoja on verrattu lehmän utareisiin, mulle on kerrottu etten näyttäisi lainkaan naiselta ilman rintojani. jne jne…

Toki oon vuosien varrella ymmärtänyt, että ei mun rinnat ole ainoa syy miksi joku on mun ulkonäöstä pitänyt. Eikä se ole ainoa asia mussa, joka kiinnostaa tai on kiinnostanut.

Tyrkyttäminen ja esilletuonti

Kun somen myötä sitten oon saanut aina aika ajoin kuulla, että tuon rintojani esille ja tyrkytän niitä kuvissa, se saa mut vähän jopa surulliseksi. Surullisen fiiliksen se tuo siksi, että mä en oikeastaan voi sille asialle mitään. Jos (ja kun) en halua pukeutua muodot peittäviin kaapuihin ja työntää jatkuvasti hartioita eteenpäin ja seisoa huonossa ryhdissä peitelläkseni rintoja – mun rinnat on esillä.

Mun mielestä on oikestaan tosi väärin, että rinnakas nainen ei voi pukeutua samalla tavalla kuin pienempirintainen nainen. Mä mietin, että olisinko saanut tähän postaukseen tehtyä jotain sellaista kuvakollaasia, jossa mulla olis sama avonainen paita päällä, mikä jollain toisella naisella. Saisin konkretisoitua sen, että miltä sama paita näyttää pienempirintaisella versus rinnakkaammalla.

Jos mä pukeudun avonaiseen paitaan tai mekkoon, mut leimataan tyrkyksi. Tai siis ei vain mua, vaan kaikki rinnakkaammat naiset, jotka haluaa käyttää vaikka v-kauluksella olevia paitoja/mekkoja.

Pidän rinnoistani

Vaikka oli vaiheita ja vuosia, jolloin häpesin rintojani ja halusin niistä eroon, pidän rinnoistani! En edelleenkään kehtaa käyttää kovin avonaisia paitoja arjessa. Juhliessa voin tästä vähän joustaa, mutta silloinkin mietin tarkkaan. Ainoa, jossa en voi rintojani peitellä millään tapaa on uimapuvussa tai bikineissä. Jos siis somessani julkaisen jonkun kesäkuvan uikkareissani, en pysty rintojani peittelemään ellei kuva ole takaapäin tai ellen pidä käsiä puuskassa rintojen päälle.

Mun mielestä on tosi inhottavaa, että tässä(kään) asiassa ei mietitä mikä on se ihminen siellä takana. Niiden rintojen (pienien, suurien ja kaikkien siltä väliltä) takana on ihan oikeita ihmisiä, joilla on tunteet. Jos vain annettaisiin kaikkien kukkien kukkia. <3

—

Monna