Aloita sillä, että lue tämä kursivoitu lainaus sanasta sanaan. Ajatuksella.

Törmään usein samaan tyttöön kun vien poikaani kouluun. Tämä tyttö on oikea rämäpää. Huutelee tai laulaa kovaan ääneen, ja jos kävelee poikien kanssa samaa matkaa, on selkeästi ryhmän pomo ja energisin kaikista.

Tämä tyttö on vähän ärsyttänyt minua ja olen ajatellut, että huhhuh, mikä tyyppi – mikä palo silmissä ja mikä riitaa haastava ilme. Toivottavasti ei leiki minun kullannuppuni kanssa, kun on noin raju!

Ärsytyshän on lahja jota pitää aina tarkastella. Tämä oli aika helppo. Tyttöjenhän kuuluu olla kilttejä ja hiljaisia! Muistin, miten minua häpäistiin koulussa, lannistettiin olemaan tottelevainen ja kunnollinen. Miten englannin opettaja heitti minut aina ulos luokasta (hän kun lausui sanoja väärin ja yritin vain auttaa) ja miten käsityönopettaja aina mulkoili minua ja haukkui tekeleitäni. Musiikin opettaja taisi oikeasti vihata minua.

Eilen kuuntelimme lasteni kanssa niitä lauluja, joita minä olen ala-asteella kuunnellut. Mieleeni tulvi lisää muistoja ja ihmettelin outoa, jotain todella kaukaista, jopa itselle tunnistamatonta epävarmuuden tunnetta. Se halusi tulla esiin, kohdatuksi, mutta en ymmärtänyt sitä.

Tänään törmäsin taas tuohon tyttöön. Yllätys. Ymmärsin heti mistä oli kyse. Pysäytin pyöräni ja sanoin hänelle, että hän vaikuttaa aivan mahtavalta tytöltä. Miten rohkea, energinen, sanavalmis ja täynnä tulta hän onkaan!

”Sinunlaisesi tytöt tulevat muuttamaan maailmaa. Älä ikinä anna kenenkään sammuttaa tuota tulta, ole aina just sinä, jooko?”

Tyttö ensin nolostui ja katseli maata. Sitten hän nosti katseensa ja virnisti silmät tuikkien: ”Mun äitikin sanoo mua aina tuliseksi.”

Pyöräilin kotiin ja purskahdin onnen kyyneliin. Itkin jotain mitä en muista, jotain minkä kehoni ja alitajuntani oli valmis päästämään pois.

Vanhempani olivat kannustavia ja rakastavia, mutta miten paljon sitä koululaisena tarvitseekaan muiden kuin vanhempiensa vahvistusta ja hyväksyntää.

Ensimmäisen syklin aikana, 0-7-vuotiaana, lapsi uskoo kaiken hänelle sanottavan olevan totta. Hän kerää uskomuksia itsestään ja ympäristöstään ja on turvassa vanhempiensa huomassa. Toisen elämän syklin aikana, 7-14-vuotiaana, lapsi alkaa laajentaa maailmankuvaansa ja kyseenalaistaa vanhemmilta opittuja uskomuksiaan. 7-14-vuotias on hyvin herkkä ja meidän tulisi vaalia tuota herkkyyttä, josta kumpuaa suuri voima.

Vaikka vanhemmat olisivat maailman rakastavimpia, alkaa lapsi luonnollisesti kouluiässä kyseenalaistaa tätäkin. Olenko todella rakastettava, muidenkin kuin vanhempieni mielestä? Lapsi kysyy kuka minä olen suhteessa toisiin – ystäviini, opettajiini ja muihin aikuisiin? Nähdäänkö minut, kuullaanko minua, hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen? Tuotanko pettymystä vai onko minulla merkitystä, tuonko iloa ihmisille vai olenko riesa? Jos koulumaailman kokemukset riittävyydestä tai rakastettavuudesta eivät vastaa aikaisempaa kodin kokemusta, lapsi on taipuvainen uskomaan enemmän uusinta kokemusta.

Siksi muilta tulevat kommentit -kannustavat ja latistavat- pääsevät syvälle. Katso koululaisia hymyillen ja ihaillen – kuten olisit toivonut, että sinua katsellaan. Kuuntele koululaisia – kuten olisit toivonut, että sinua kuunnellaan. Kannusta ja kehu, parannat näin samalla omaa sisäistä lastasi.

Muistot ja sitä tukevat tapahtumat tulevat pinnalle aina kun on niitä valmis vapauttamaan. 

Tämä teksti on suora lainaus Tara Langen Facebook-sivulta. Kun luiin tämän, tuli jo ensimmäisestä kappaleesta mieleen meidän Emma. Vaikka hän on vasta reilu kymmenen kuukautta, näen hänet hyvin selkeästi letit vinossa kulkemassa poikien ja/tai tyttöjen kanssa, laulavan tai huutavan koko ajan jotain kovaan ääneen.

Emma on pieni rämäpää, tulisieluinen poikatyttö. Jo pienen ikänsä aikana tämän olen hänestä oppinut. Häntä ei kiinnosta vauvanuket, eikä sen kummemmin pehmolelut. Pallot, kaukosäätimet, kaikenlaiset palikat, kaikki härväkkeet jota voi työntää jne kiinnostaa.

Hän ei viihdy sylissä, ei todellakaan istu vain sylissä ja katso piirrettyjä tai kuuntele kun äiti tai iskä lukee iltasatua. Ei, hän viipottaa hiki päässä menemään ihan koko ajan. Suu myös käy koko ajan, joko kovaäänisesti jotain omia juttuja kertoen tai päristellen tai haukkuen (koska hän matkii koiriemme ääntelyä). Kun minä yritän pitää häntä sylissä ja silittää hiuksia, hän rimpuilee pois. Mutta kun iskä nappaa hänet kainaloon ja juoksee ympäri kotia, tyttö kiljuu riemusta ja nauraa minkä ehtii.

Kun ostin hänelle vauvanuken, hän heitti sen maahan ja potkaisi kantapäällä perään. Sen sijaan vaaleanpunainen leikkiauto ja uusi työntökärry olivat äärimmäisen kiinnostavia juttuja. Tai kummisedän, Emman enon tuoma muovinen palikkasetti on aivan todella kiinnostava ja ihan suosikkilelu.

Lehdissä, uutisissa, blogeissa ja nettikirjoittelussa on puhuttanut taas sukupuoliroolit. Kuinka vieläkin tytöillä on tyttöjen leikit ja pojilla poikien. On poikien vaatteita ja tyttöjen vaatteita. Jos poika pukeutuu mekkoon koulupäivänä, tulee siitä varmasti sanomista. Ei välttämättä vanhemmilta, mutta luultavasti joltain luokkakaverilta ainakin. Mikä on tietysti todella harmillista! Se on myös vähän epäreilua, että tytöt voi helpommin olla poikatyttöjä, kuin pojat tyttöpoikia. Eihän sellaista käsitettäkään ole, miksei?

Jos tyttö haluaa pelata jalkapalloa ja pukeutua muuhun kuin vaaleanpunaiseen, se on paljon hyväksyttävämpää kuin se, jos poika haluaa päälleen sitä vaaleanpunaista ja harrastaa balettia. Ja kyllä, kyllä minäkin rakastan niitä ihania vaaleanpunaisia hörhelöitä ja muita oikein tyttötyttövaatteita pukea Emmalle. Yritän silti herätellä omiakin rajojani sillä, että mm. ostin Emmalle sinisen ulkohaalarin, vaikka pinkki olikin ensimmäisenä mielessä.

Haluan myös kannustaa Emmaa olemaan juuri niin rämäpäinen ja tulisieluinen pikkytyttö tai poikatyttö tai tyttötyttö, kuin hän vain ikinä haluaa. Ja toisaalta, jos hänestä tuleekin ujo tyttö isompana, on sekin sallittua. Olen sitä mieltä, että aito kehuminen ja kannustaminen on asia, jota vanhemmat eivät voi tehdä liikaa. Tietysti tyhjästä ei tarvitse kehua, lapsi aistii nimittäin myös sen. Uskon tähän.

Kotoa pitää saada tuki ja turva. Vanhempien pitää aidosti olla kiinnostuneita lastensa jutuista ja kannustaa lapsia siihen suuntaan, mistä lapset ovat kiinnostuneita. Jos lapsi (on se sitten tyttö tai poika) on kiinnostunut viulunsoitosta, suotakoon sen harjoittelu lapselle – eikä väkisin yritetä tehdä hänestä kaikkien aikojen parhainta aitajuoksijaa.

***

Minusta tulee isona hyvä iskelmälaulaja.
Sitten levyjä teen, kunnes naimisiin meen
jonkun juhannuksen aikana.

Minusta tulee isona paras tenniksen pelaaja.
Aina pyttyjä saan, niitä kaappiini paan,
voiton otan joka kerralla.

Minusta tulee isona joku semmonen karjakko,
joka lehmiä lellii ja niityllä kellii
ja tuo kukkia myös maljakkoon. 

Minusta tulee isona ihan oikea lentäjä.
Halki ilmojen tien minä ihmiset vien
sinne, minne ne on vietävä.

Minusta tulee isona kiltti sairaanhoitaja.
Minä hoitelen vaan, kaikki terveeks saan,
olen heikommille voimana.

Minusta tulee isona oman kuormurin kuljettaja.
Ajan lastia vaan kuorma kukkurallaan,
kaikki tiet on minun tunnettava.

Minusta tulee isona oikein kuuluisa taiteilija.
Taulut kauniit mä luon, niitä näyttelyyn tuon,
sitten tulee joku ostaja.

Kaikista tulee isona jotain aivan varmasti.
Kyllä haaveilla saa, pannaan onnistumaan
oma unelmien ammatti.

Tuo viimeinen kappale tästä kaikille tutusta lastenlaulusta on niin ihana. Niinpä! Niinhän sen pitäisi mennä. Ehkä juuri sen vuoksi, tämä postaus on ollut minulla luonnoksissa jo keväästä saakka. Mikä on minun unelmien ammatti? Luulin jo löytäneeni sen.

Sitähän sanotaan, että jokaisella ihmisellä on jokin asia missä on tosi hyvä. Että jokainen on oikeasti hyvä jossain. Minä uskon niin ja uskon, että moni ihmisistä on hyvä monessakin asiassa. Ja sitten on niitä, jotka eivät ole vielä löytäneet sitä asiaa missä ovat hyviä – tai eivät ole osanneet tarkastella omia taitojaan.
Minulle esitettiin viime viikolla kysymys, joka liittyi työasioihin. Kysymys kuului:

Mikä on asia, jossa sinä olet Monna ihan paras ja mitä rakastat tehdä eniten? 

Hetken pohdittuani tiesin vastauksen. Rakastan sitä, että voin innostaa, motivoida, kannustaa ja tsempata ihmisiä. Rakastan sitä, että voin auttaa löytämään ihmisten omat vahvuudet ja uskomaan itseensä. Minun mielestäni on ihana nähdä ihmisissä onnistumisen tunteita ja ja sitä kuinka ylpeitä he ovat itsestään, vaikkeivat aina sitä ihan myönnäkään. 😉

Minun taitoni on saada ihmiset tuntemaan itsensä hyväksi. Se voi kuulostaa jonkun korviin ihan älyttömältä. Mutta tulin siihen tulokseen keskusteltuani ystäväni kanssa, että sitä ei ymmärrä kaikki. Eikä se haittaa. Joku ulkopuolinen voi ajatella sen olevan teeskentelyä tai epäaitoa toimintaa. Mutta ne, ketkä tuntevat minut, tietävät sen olevan täydestä sydämestä ja 100% aitoa. Viime viikolla minun ystäväni kysyi minulta miten suhtaudun muihin ihmisiin ja käyttäydyn vieraassa tai tutussa seurassa. Hetkeän pohdittuani vastasin, että haluan olla ihmisille hyvä. Haluan nähdä ihmisten ilon ja tykkään tehdä jokaisen olosta hyvän ja tykätyn.

Jos mietin jotain unelma-ammattia, sellaista mitä voisin tehdä jos vaan kaikki kliksahtaisi kuin saduissa. Ei vastaus olisi kuitenkaan ihan yksinkertainen juttu. Toisaalta unelma-ammattini olisi jonkinlainen ”hyväntahdon lähettiläs”. Voisin toimia jonkinlaisessa valmennusroolissa, motivoida ja kannustaa ihmisiä. Ehkä siis nimenomaan nykyinen työni. Toisaalta voisin auttaa ihmisiä löytämään omat unelmansa, taitonsa ja supervoimansa. Voisin toisaalta toimia myös jonkinlaisissa esimiestehtävissä, mutta en kuitenkaan missään ihan ns. normi työpaikassa. Ja sitten vielä tämän päälle minua kiinnostaa todella kovasti media, markkinointi ja some. Jokin työ niiden aiheiden parissa olisi älyttömän kiinnostavaa! Että vinkatkaa vaan, jos tiedätte avoinna olevia työpaikkoja.. 😉

***

En tiedä, tulevaisuus on aina avoin ja se saattaa tuoda eteen mitä vain! 🙂 Mutta jos tietää omat taidot ja vahvuudet, voi niitä ainakin yrittää hyödyntää omassa arjessa ja ehkä siinä työelämässäkin! 🙂 Vai mitä olette mieltä?