Tämä(kin) viikko on mennyt hurjaa kyytiä. Puhuttiin eilen Tuukan kanssa illalla, että tuntuu ettei elämässä ole mitään hengähdystaukoa tällä hetkellä. Kun työt on tehty (tai ainakin siltä päivältä kone kiinni laitettu), on koirien ulkoilutukset, Emman kanssa leikkiminen ja sen perässä jatkuva juokseminen, kodin siivoaminen, ruokaakin pitäisi ehtiä laittamaan. Mutta missä vaiheessa ehtii hengähtää? Tulimme siihen lopputulemaan, että nämä nyt oikeasti on niitä ruuhkavuosia ja hengähdystaukoja tulee iltaisin kun koneet on kiinni, koirat ja Emma nukkuu. Silloin on vaan annettava kodin olla sotkuinen ja pötköttää edes puoli tuntia sohvalla tekemättä mitään.

On edelleenkin ja vielä vahvemmin priorisoitava tekemiset, mitä tekee milloinkin ja mitä jättää tekemättä tai siirtää huomiselle. On pistettävä kalenteriin ”vapaa päivä” ja pidettävä siitä kiinni. Mutta tällä hetkellä niitä vapaita päiviä vaan ei ole. Parin viikon päästä koittaa Helsingin CitySurvivors, huomenna alkaa syksyn ensimmäinen Muutos-valmennus, parin viikon päästä starttaa syksyn Treeniryhmä. Töitä on enemmän kun ehtii tehdä. Kirjamme kuvauksia on viikottain ja tietysti sisältöäkin pitäisi ehtiä kirjoittamaan. Sähköposti on pullollaan lukemattomia viestejä ja imuroinnistakin on ainakin viikko (onneksi on rikkalapio ja harja). Emma kehittyy hurjaa vauhtia ja kaksi työpäivää viikossa ei todellakaan tunnu riittävän, koska kaikki muu aika menee 24/7 Emman kanssa.

Kaiken tämän keskellä on kuitenkin ihania juttuja niin paljon, että kun on vaan päättänyt selvitä ruuhkavuosista – se on mahdollista. Kun taas kerran alkaa ihan tosissaan miettimään mistä se kiire syntyy, minkälaisista asioista päivät täyttyy – huomaa oikeastaan kaiken tekemisen olevan sellaista mistä nauttii. Töihinpaluu on ollut virkistävää. Emman kanssa touhuaminen on niin hienoa, kun vuorovaikutus koko ajan paranee, on päivittäin sellaisia sydämen pakahduttavia hetkiä. Näen äitiystäviä ja muita ystäviä arkisin lounaan merkeissä tai kahvikupposella, niistä hetkistä saa myös energiaa.

Mutta tietysti kun yksittäisiä asioita kertyy kalenteri pullolleen, ei ne kivatkaan asiat tunnu enää kivoilta. Tai ainakin ne aiheuttaa stressiä. Se on aika kamalaa. Olen aina ollut huono priorisoimaan ajankäyttöä. Haluan niin kovasti olla kaikessa mukana mihin pyydetään. Koko elämä on niin intensiivistä tällä hetkellä, että välillä sitä vaan kaipaa sellaista kahdenkymmenenneljän tunnin täyslepoa. Haaveilen myös matkustamisesta, jostain lomamatkasta sellaisessa All inclusive -kohteessa.. aurinko paistaisi ja me saataisiin Tuukan kanssa vaan olla möllöttää. Edes vuorotellen, sillä aikaa kun toinen hääräisi Emman kanssa altaalla. 😉

Eilen saimme aloittaa kunniatehtävän, alkaa ystäväpariskuntamme pienen tytön kummiperheeksi.

Mietin myös sitä, onko tällaisen ajankäytön mestarin hyvä olla yrittäjänä. Poltanko itseni loppuun? Entä jos työ olisikin maanantaista perjantaihin klo 8-16 ja kun työpaikan ovi sulkeutuisi, alkaisi vapaa-aika. Ei yhtään sähköpostia klo 22 tai klo 06. Ei jatkuvaa miettimistä siitä mitä seuraavaksi proggikseksi. Ehkä sitä ehtisi enemmän siivoamaan ja ihan vaan vaikka olemaan.

***

Ajatelkaa, tasan kolme vuotta sitten olen kirjoittanut tämän postauksen: Avoin kirje kaikille ystävilleni ja rakkailleni ♥. Niin sitä vaan tulee painittua samojen asioiden kanssa vuodesta toiseen.

Voi kuulkaa. On taas lempikirjoitukseni paikka: paasaus!

Paljon on ollut nyt juttua blogeissa ja mediassa somen paineista. Se on äärimmäisen hieno asia, että asiaa on alettu tuomaan esille niin paljon. Toivon, että se esilletuonti saavuttaa myös niitä nuoria somen käyttäjiä. MUTTA haluan kuitenkin sanoa taas sanasen. Nimittäin siitä, että eihän ne asiat taaskaan ole niin mustavalkoisia tai joko-tai-juttuja.

Olen itsekin kirjoittanut jo vuosia siitä, että ulkonäkö ei saisi olla prioriteetti nro 1. Siitä, että sixpack ja pyöreä peppu ei tuo yksinään onnea. Moni teistä varmasti muistaa kirjoituksiani aiheesta jo parin vuoden takaa. Se on huolestuttavaa kuinka kauniiksi some tekee ihmisten elämät, on tosiaan se valkoinen koti ja virheetön iho. Päivät on pelkkää linnunlaulua, skumppaa ja kauniita ystäviä. Niin ja tietysti niitä nättejä takapuolia. 😉 Kaikilla ei riitä valitettavasti harkintakykyä siihen, mikä on totta ja mikä on kaunisteltua totuutta. Tai pahimmillaan valheellista totuutta.

Ystäväni Emmi kerran sanoi hyvin somesta. Ihmisten pitäisi nähdä kuvien taakse. Siihen mitä kuvassa ei näy. Eikä hän kirjaimellisesti tarkoittanut pelkästään sitä, että kuvan ulkopuolelle on rajattu sotkuinen koti. Vaan ihan kaikkea. Ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan.

Mutta se mikä minua vähän häiritsee tässä somen paineiden puimisessa mediassa on se, että ei pohdita ollenkaan toista puolta. Harvoin ihmiset kuitenkaan ovat ihan niin yksipuoleisia ja yksivärisiä. Monelta ihmiseltä löytyy monta erilaista puolta ja kiinnostuksen kohdetta. Minä olen itse loistava esimerkki siitä! Rakastan kauniita asioita! Rakastan kauniita vaatteita, pitkiä hiuksia, lyhyitä hiuksia. Rakastan treenaamisen tuomaa hyvää oloa, endorfiinien täyttämää kehoa. Mutta tykkään myös siitä, että peilikuvani miellyttää minua. Olen äärimmäisen lämmin sydämeltäni, haluaisin kaikille hyvää. En halua ajatella kenestäkään lähtökohtaisesti pahaa. Rakastan ystäviäni. Perhe on minulle kaikki kaikessa ja tekisin mitä vain tyttäreni vuoksi. Mutta olen silti välillä hyvin turhamainen, tykkään tyttömäisistä jutuista: meikkaamisesta, hiusten kihartamisesta ja korkokengistä.

Ihan vähän meinaa pää hajota siihen, että nykyään täytyisi olla koko ajan todistelemassa jotakin. Jos laittaa kuvan instagramiin ripsipidennyksistä, pitää samalla muistaa kertoa, että toivoo maailman rauhaa. Jos ostaa vaatteen H&M:stä, ei voi samalla sanoa ostavansa mielellään kotimaista laatua. Jos kertoo treenitavoitteekseen pyöreän pepun ja kauniit hartiat, pitää heti seuraavana kertoa, kuinka juuri lahjoitti Pelastakaa Lapset Ry:lle viisituhattamiljoonaa. Jos syö jauhelihaa, ei voi tykätä oikeasti eläimistä. Jos käy maanantaina treenaamassa vaikka on pienen lapsen äiti, pitää todistella koko maailmalle sunnuntaihin asti kuinka rakastaa omaa lastaan. Jos laittaa selfien someen, on turhamainen eikä sydämeltään lämmin.

***

You got the point! Eikö vaan?