..istun olohuoneen sohvalla ja mietin, että niin se vaan on kulunut 280 päivää raskautta ja vielä vauva pysyttelee masun suojissa. Mietin, että oma ajatukseni vauvan ennenaikaisuudesta oli väärä. Niin myös muutaman lääkärin. Mietin tämän väsymyksen rinnalla nyt kuitenkin, että näin  on hyvä. Vauva on päättänyt kasvaa ja vankistua kohdussa niin kauan kuin mahdollista.

Mietin, että moni asia on mennyt raskaudessa toisin kuin olin ajatellut. Mutta sekään ei haittaa enää. Niihin asioihin olen suhtautunut itsellenikin yllättävän lempeästi.
Olin ajatellut, että minulle ei tule raskausarpia, koska rasvaan niin säännöllisesti ja hyvin. Olin tästä hyvin varma, koska vielä kuukausi sitten mahani oli sileä, kuin vauvan peppu. Kuitenkin nyt parin viimeisen viikon aikana vatsan laskeutuessa alas, on alamahani täynnä arpia. Ne ei kuitenkaan haittaa minua. Olin ajatellut, että ne on kauhistus minulle. Niinpä.

Mietin, että olin myös kovin innoissani kertyneiden kilojen vähyydestä vielä kesällä. Nyt kuitenkin puntari huitelee lukemissa, jota en ole omalla kohdallani nähnyt ikinä. Lähtöpainosta lisää on tullut 20kg. Mutta sekään ei häiritse. Tiedän, että kilot lähtevät pois sitten kun on lähteäkseen. Tiedän myös, että paino ei ole edelleenkään mikään mittari – peili on. Ja se olo siellä kropassa.

Iltaisin mietin, että alkaakohan synnytys ensi yönä. Useimmiten toivon sitä, mutta välillä myös alan jännittämään sitä. Eilen jopa hieman pelotti pitkästä aikaa. Mitä jos epiduraali ei autakaan kohdallani kipuihin? Mitä jos vauvasta kasvaa yli nelikiloinen masussani, onko synnytys sitten kivuliaampi kuin reilun kolmikiloisen synnyttäminen?

Mietin, että lähteeköhän turvotus pois jo sairaalassa. Mietin, että sillä ei ole muuten mitään merkitystä, mutta haluaisin niin kovasti jo takaisin sormeni, jotka eivät ole puuduksissa 24/7. Mietin, että auttaako se synnytys myös pakarakipuihin. Lähteekö lonkan loitontajien öinen viiltävä kipu pois synnytyksen jälkeen?

Mietin, miten ihana äiti minulla on. Hän huolehtii ja on apuna. Mietin kuinka ihanaa on, kun hän tekee ja puuhastelee niin paljon kaikenlaista niin itsekseen kuin ystäviensä kanssa eläkepäivillään. Eilen hän kirjamessuilla käydessään päätti ex tempore jäädä jonottamaan kymmenien teinityttöjen kanssa Cheekin omistuskirjoitusta ostamaansa Musta lammas-kirjaan, minulle.

Mietin, että käynnistyyköhän synnytys itsestään vai käynnistämällä. Ja miltä se käynnistäminen tuntuu, jos siihen asti vauva masussa pysyy. Mietin, että miten pitkälle hän siellä kohdussa makoilisi, jos synnytystä ei käynnistettäisi? Mietin koko ajan, että kunpa vauva kuitenkin pian tulisi ulos, koska väsyneenä ajatukset harhailevat kovinkin usein kohtukuoleman pelkoon. Mietin, että pelkäävätkö kaikki näin paljon.

Usein mietin, että miltä vauva näyttää. Kun saamme sen ensimmäisen kerran syliimme, miltä se tuntuu. Näemmekö hänessä heti joko minun tai Tuukan piirteitä? Mietin, että millainen tyyppi hän on. Onko hän yhtään sen nimen näköinen ja oloinen, joka on muodostunut nyt loppusuoralla suosikiksemme? Ja jos ei, keksimmekö hänelle sopivan nimen.

Mietin nyt, että on vajaa kaksi viikkoa käynnistämiseen. Silloin viimeistään näemme hänet. Tänään on raskausviikko 40+0 ja väsymyksen lisäksi ei ole minkäänlaisia tuntemuksia siitä, että hän olisi tulossa maailmaan lähiaikoina.

Mietin, että on ihanaa kuinka moni laittaa tsemppiviestejä niin instagramin, facebookin kuin snapchatin kautta. Niin tutut kuin tuntemattomat. Mietin, että meillä on ihania ihmisiä elämässämme. Mietin myös, että kuinka monella tulee jo ulos korvista nämä pohdintani vauvan saapumisesta maailmaan.

1.10 / 27.10

Mietin, että nyt väsyttää ja haluaisin vain nukkua. Mutta pakarat on niin kipeät etten oikein saa unta. Mietin, että olenkohan viimeinen mamma meidän lokakuun fb-ryhmässä, jolla on vauva vielä vatsassa. Ja mietin, että tuleekohan meidän lokakuisesta marraskuinen.

Kiehuttaa!! 
Tää asia on ollut mulla mielessä jo monta kuukautta. Kohteliaisuus. Missä on suomalaisten käytöstavat ja kohteliaisuus? Katsotaan vaan sitä omaa nokkaa ja kännykän ruutua, ei huomioida kanssakulkijoita lainkaan.

Tai, no toki on kohteliaitakin ihmisiä. Mutta silti suurissa määrin huomaan jatkuvasti huonoja käytöstapoja. Avataanko ovi vanhemmalle? Annetaanko ratikassa istumapaikka raskaana olevalle? Autetaanko bussiin nousevaa äitiä tai isää rattaiden kanssa? Katsotaanko silmiin kaupan kassalla ja kiitetään? Teettekö te näitä asioita?

Minut on ainakin opetettu olemaan kohtelias. Avaan oven vanhemmille ja myös raskaana oleville tai vaunujen/rattaiden kanssa kulkeville. Annan myös julkisissa kulkuvälineissä paikan sitä itseäni enemmän tarvitsevalle. Autan nostamaan vaunut/rattaat bussiin ja katson aina kaupassa kassaa silmiin ja kiitän.

Nyt raskauden myötä olen huomannut, että suomalaiset eivät ole kohteliaita raskaana olevia kohtaan. Olen YHDEN kerran saanut paikan ratikassa. Muissa tapauksissa ihmiset ovat vaan kyräilleet kulmiensa alta ja olleet muka huomaamatta. Minulle ei ole kertaakaan kukaan pitänyt ovea auki, vaikka lyllertämiseni vuoksi liikkuminen on oikeasti silmiinpistävän hankalaa.

Tänään aamulla tuli viimeinen pisara ja siksi tämän kirjoituksen kirjoitan.
Olin tulossa verikokeista Kampin HusLabista. Labran jälkeen ajattelin käydä kaupassa ostamassa aamupalatarvikkeita. Mukavalla mielellä kuljeskelin rauhassa kaupassa ja koriin osui viisi tuotetta. Kaupassa oli erittäin hiljaista ja kassakin valmiina hymyn kera. Kun pääsin kassalle, nuori tyttö (n.20v) pyyhälsi viereeni, ei katsonut silmiin. Ja tokaisi, ”saanks mä mennä sua ennen?”. Oikeastaan se ei ollut edes kysymys, hän oli jo tunkemassa hihnalle omien ostostensa kanssa. Hänellä ostoksia oli kolme. Vastasin vähän hämilläni, että no mene vain. Hän ei edelleenkään katsonut silmiin EIKÄ KIITTÄNYT. Rynni siihen maksamaan ostoksensa. Kassakin hieman hämmästyneenä katsoi tapahtunutta.
Kun minä sain ostokseni kassiin ja poistuin kaupasta, näin tytön selän hänen mennessään. Hän oli voittanut tässä kaikessa noin puoli minuuttia. Tulikohan hänelle hyvä mieli? Minulle ei ainakaan.

Ymmärrän, jos toisella on kärryllinen ostettavaa ja toisella vain pari tuotetta – silloin jopa kohteliaasti tarjoan paikkaa kassajonossa. Mutta tätä en ymmärtänyt. Mieleni teki juosta hänet kiinni ja kertoa, että hei tyttö, olen viimeisilläni raskaana, minun on vaikea liikkua, minulla on todella kova nälkä labrakokeiden paastovaron takia, miksi sinä et edes kiittänyt minua?

Mutta annoin hänen mennä ja perklasin tätä vain mielessäni.

Olen kuullut (en tiedä pitääkö paikkansa), että mm. monissa Euroopan maissa raskaana olevia naisia kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä. Vähän kuin vanhuksia. 🙂
En minä sitä kaipaa. Mutta normaalia hyvää käytöstä ja kohteliaisuutta. Sitä minä kaipaan.

On kyseessä vanha, nuori, sairas, terve, raskaana oleva tai ihan kuka vain – olkaa ihmiset kohteliaita! Katsokaa välillä kännykän ruudun sijaan ihmisiä silmiin ja kiittäkää. Pitäkää ovea auki seuraavalle ja auttakaa ihan pienissä asioissa jos voitte. Se ei vie aikaa, se ei vaadi voimia. Se tuo varmasti toiselle hyvän mielen ja myös teille itsellenne.

Mukavaa maanantaita <3