Olen sellainen, että tykkään tehdä asiat ajoissa. Olen myös aina ajoissa, on sitten kyse ystävien tapaamisesta tai työjutuista. Olen oppinut jo pikkutytöstä asti sen, että se on muiden kunnioittamista, että saapuu paikalle ajoissa.

Nyt ajoissa oleminen liittyy vauvaan. Menossa on raskausviikko 33. Tarkalleen 32+2. Eli sellainen puolitoista kuukautta on laskettuun aikaan. Eihän sitä tiedä tuleeko vauva silloin, aiemmin vai myöhemmin. Mutta ehkä juuri sen vuoksi, että jos Vauva Pursiainenkin on ajoissa ja se saattaa tulla vaikka jo kolmen viikon päästä (omg!) – haluan asioiden olevan valmiina kotona.

Isot tavarat meillä jo on. Pinnasänky, vaunut, turvaistuin, kylpyamme, hoitoalusta, turvakaukalo, leikkialusta, sitteri.. Unipesä on tulossa ja myös kantoreppu. Pienemmätkin tarvikkeet alkaa jo oikeastaan löytymään. Viimeisimpinä hyllyjä on täyttänyt tuttipullot ja tutit ja kylpylelut ja vaikka mitkä. 🙂 Vaatteitakin alkaa olemaan oikeastaan jo ihan tarpeeksi. En ainakaan niitä pienimpiä kokoja aio ostaa nyt yhtään lisää.

Vaippoja pitäisi käydä varmaan ostamassa ja en oikein tiedä onko jotain muutakin sellaista päivittäistavaraa, mitä pitäisi kotoa löytyä sitten jo kun tullaan sairaalasta kotiin. Rintapumppua ajattelin kysäistä ystävältä lainaan. Ja kuinkahan monta niitä tuttipulloja olisi hyvä olla? Vaikka toisaalta, niitä voi sitten ostaa lisää jos vaikkapa imettäminen ei suju tai toisaalta jos se pullosyöttökin onnistuu imettämisen ohella.

Sairaalakassiakin olen alkanut jo vähän pakkailemaan. Juuri vähän aikaa sitten juttelin yhden tuoreen äidin kanssa, jolle oli tullutkin neljä viikkoa ennen laskettua aikaa äkkilähtö synnärille. Ei ollut ihan ehtinyt kassia pakata valmiiksi. 😉 Hän sanoikin, että pakkaile valmiiksi jo vain. Eihän sitä tiedä koska lähtö tulee.

Sairaalakassiin olen pakannut nyt muutamia välipalapatukoita, koska olen saanut vinkkejä, että synnytys on kuin treeni – energiaa tarvii tarpeeksi, jotta jaksaa. Kassissa on myös vähän hygieniatarvikkeita jo mukana. Olen pessyt muutamia vaatesettejä vauvalle, että minkähän niistä sitten pakkaa mukaan kotiinlähtökerrastoksi.. Mutta muuta siellä ei vielä ole.

Onko teillä jotain hyviä vinkkejä sairaalakassiin mukaan?

* Kuvissa olevat tavarat saatu Big Small Companylta. (paitsi viimeisen kuvan mekko, sukat, kengät ja imetyskoru)

Olen tänään 33 viikkoa vanha.
Olen jo aika iso, enkä enää pysty niin kovasti myllertämään äitini masussa.
Vaikkakin yritän kyllä, koko ajan. Temppuilen täällä niin paljon kun pystyn, heitän kuperkeikkaa ja potkin äitiä napaan tosi kovaa. Äitini on harrastanut jotain ”temppuilua” ennen minun ilmestymistäni tänne maha-altaaseen ja taisi se sitä tehdä kyllä silloinkin kun olin vielä aika pieni. Niin minäkin nyt sitten olen jo alkanut tätä temppuilua harrastamaan.

Äiti on kuulemma jo aika iso. Se aina välillä katselee itseään peilistä ja miettii ääneen, että mitenköhän iso tästä pallosta vielä tulee. Ehkä se tarkoittaa sillä pallolla minua. Mutta en minä kyllä ole pallon muotoinen, se saattaa tulla sitten äidille yllätyksenä kun tulen ulos täältä. Minä olen ihan sellaisen pienen ihmisen muotoinen. Minulla on jo varpaiden ja sormienkin kynnet kasvaneet. Että ainoa pallon muotoinen juttu minussa on kyllä minun pää.

Minusta tuntuu, että olen ollut täällä masussa jo tosi pitkään. Välillä kyllä potkin ja tönin äitiä, että hei voisinko jo tulla ulos täältä. Mutta äiti aina silittelee vaan minua ja sanoo, että koitas nyt rauhottua vähän ja että vielä pitäisi muutama viikko pysyä täällä.

Äitiä jännittää minun syntymäni. Se on käynyt iskän kanssa juttelemassa jonkun sellaisen tädin kanssa, joka sitten avustaa minua täältä ulostulossa. 
Minä olen kyllä yrittänyt äitille viestitellä, että en minä sitä yritä satuttaa kun tulen täältä. Että haluan vaan ihan kamalasti nähdä jo äitin ja isän, siksi sitten tulen onneksi täältä ulos.
En minä kyllä tänne mahaan haluaisi jäädä. Vaikka ihan kiva täällä on ollut asustaa.
Mutta yritän kyllä tulla mahdollisimman nätisti täältä ulos. Eikä äitikään enää pelkää niin kovasti.

Minulla on kuulemma kaksi karvaista sisarusta. Olen kuullut tosi monta kertaa sanan Gere ja aika monta kertaa myös sanan Pimu. Se Gere on minun karvainen veljeni. Se kuulemma herättelee äitiä ja iskää hirmuisen aikasin ja on tehnyt sitä jo kolme vuotta. Että minun kyllä pitää sitten kiittää Gereä, kun se on vähän jo valmistanut äitiä ja iskää niihin yöherätyksiin ja vähäisiin yöuniin.
Sitten kun tulen täältä ulos, niin voidaan sitten yhdessä veljen kanssa herätellä aina äitiä ja iskää. Vaikka vuorotellen. Että kun toinen meistä nukkuu, voi toinen herättää. Se olisi aika hauskaa.

Se minun karvainen siskoni Pimu on vähän kiltimmän oloinen tapaus. 
Minä olen monta kertaa kuullut sen sydämen lyönnit ja hengityksen, kun se nojailee äitin masua vasten. Sekin kuuntelee minua. Me keskenämme kuuntelemme toinen toisiamme.
Välillä kun Pimu on siinä mahan vieressä, niin minä potkaisen sitä täältä maha-altaasta, että hei täällä minä olen sisko! Se ei ole vielä potkaissut takaisin, mutta se on kyllä nuollut äitin mahaa.

Minun iskäni huutelee minulle aina iltaisin. Olen keksinyt sellaisen kivan leikin, että aina kun iskä laittaa kätensä äidin mahalle, minä leikin nukkuvaa. Ja sitten iskä tökkii minua ja huutelee, että hei Kaneliii täällä on iskä! Minä hihitän täällä masussa ja yritän pysyä mahdollisimman liikkumattomana. Mutta en kyllä usein sitten jaksa. Sitten aina potkaisen iskää takaisin, että hei iskä kyllä kuulin sinun huutosi.

Pari viikkoa sitten lauantaina minä olin ihan lopen uupunut ja nukuinkin tosi pitkän pätkän niin etten liikkunut ollenkaan. Äiti ja iskä yritti minua tökkiä ja huudella minulle, mutta minä en kyllä yhtään jaksanut niiden juttuja sillä kertaa ja jatkoinkin uniani. 
Mutta sitten äiti ja iskä vähän säikähti. Ne lähti käymään sairaalassa ja sitten kun kuulin, että ne oli aika tosi huolissaan ja äidille laitettiin jotkut ihmeelliset mittarit mahan päälle, niin sitten minä ajattelin ilmoittaa olevani ihan kunnossa. Potkinkin sitten koko päivän edestä ja äiti sai laskettua, että  tunnin aikana potkin sitä 40 kertaa. Sitten ne pääsikin lähtemään kotiin. Kotona ne karvaiset sisarukseni odottivat ihan huolissaan, kun oltiin keskellä yötä lähdetty pois kotoa.

Nyt on 55 päivää siihen, kun minun on arvioitu tulevan täältä ulos. En ole vielä päättänyt, että jaksanko niin pitkään olla. Mutta toisaalta sitten mitä lähempänä ollaan sitä päivää, voikin olla etten halua tulla täältä vielä ulos. Ehkä odotutan äitiä ja iskää vähän ja tulenkin vasta marraskuussa täältä ulos. Olen kyllä ajatellut, että haluaisin syntyä lokakuussa. Se on kiva kuukausi, koska silloin on myös äidin synttärit.