Ystäväni (pienen lapsen äiti ja suositun sisustusblogin kirjoittaja) lähetti minulle viestiä, että on rohkeaa kun kirjoitan odotuksesta ja tulevasta äitiydestä niin avoimesti blogiin. Hän kertoi kuinka hänen kohdallaan raskaus oli mennyt ja oikeastaan pystyi kumoamaan kaikki ”näin se tulee menemään” toteamukset. Hän ei myöskään ole ainoa ystäväni, jonka raskaudesta ja äitiydestä tiedän ettei kaikki tule menemään kaikilla samoin.

Kirjoitin eilen painonnoususta blogiin ja tiesin jo ennen postauksen julkaisua, että aihe tulee räjäyttämään kommenttiboksin. Ja niin teki. Harmitti vaan kovasti, että niin monelta oli jäänyt yksi lause kokonaan lukematta. Se, että vaikka kirjoitin omasta kokemuksestani ja siitä miten paino ei vielä ainakaan ole noussut paljoa, kirjoitin myös siitä, että kaikki raskaudet ovat erilaisia eikä kaikkeen voi vaikuttaa itse. Mm. hormonitoiminnan vuoksi.

Ystäväni kirjoitti minulle, että on kurjaa kuinka ensimmäistä kertaa äidiksi tulevia varoitellaan koko ajan kaikesta. Olen miettinyt sitä itsekin. On kurjaa, että ei saa itse kokea ja tuntea asioita ensimmäistä kertaa, ilman että joku on koko ajan sanomassa hieman alentavaan sävyyn: ei se kuule tyttö pieni tule noin menemään. Ja miten niin ei?! Jos juuri yhdellä äidillä tai vaikka kolmella jokin asia on mennyt jollain tapaa, ei se tarkoita sitä etteikö sitten neljännellä menisi eri tavalla.

Tuntuu, että mistä tahansa raskauteen liittyvästä kirjoitan, on joku (kovin moni) ”palauttelemassa maanpinnalle”. Jos puolet lapsista nukkuu huonosti ensimmäisen vuoden (tai vaikka kaksitoista vuotta) on silti puolet, jotka nukkuu alle vuoden ikäisestä reiluja yöunia. Jos 60% sanoo, että paino nousee hurjaa tahtia kiihtyen raskauden loppua kohden, 40% tietää ettei heidän kohdallaan niin ole käynyt. Jos yhden lapsi ei suostu tissille, toisen lapsi ei suostu pullolle.

Ystäväni kirjoitti, että häntä kehoitettiin ”elämään ennen kuin vauva syntyy”. Ja nukkumaan nyt kun vielä voit. Niin ja syömään ateria lämpimänä ja ja ja…. Näitä minäkin olen kuullut. Silti juurikin tämä ystäväni (ja moni muu tuttuni) käy mm. kerran viikossa vähintään lounaalla vauvan kanssa sen ollessa alle vuoden. Silti moni ystäväni syö lämpimän aterian kotona ja käy jopa suihkussa herran tähden.

En katso raskautta tai tulevaa äitiyttä vaaleanpunaisten lasien läpi. En ole naiivi. Mutta suhtaudun elämään ja asioihin muutenkin aina sen positiivisen kautta. Aina löytyy asiasta kuin asiasta se positiivinen reitti. Miksi nyt tämän suuren asian kanssa haluaisin yhtäkkiä alkaa suhtautumaan kaikkeen (jo ennakkoon) negatiivisesti? Miksi äidit, jotka ensimmäistä kertaa kokevat näitä asioita, ei saa kokea rauhassa? Ei kukaan ajattele niin naiivisti, että KAIKKI se vauva-arki tulisi yllätyksenä. Ei kukaan ajattele, että mikään ei tule muuttumaan. Ei kukaan ajattele, että raskaus ei muuta kehoa. Mutta kaikkien ei tarvitse ajatella, että no sitten seuraavat viisi vuotta tulen nukkumaan maksimissaan kaksi tuntia kerralla, en ehdi käymään suihkussa, enkä ainakaan laittamaan meikkiä. IKINÄ. Että seuraavien vuosien aikana tulen vain pyörimään kakan ja oksennuksen sekaisissa vaatteissa mustilla silmäpusseilla ja niillä kertyneillä raskauskiloilla.

Elämä tuo eteen mitä tuo. Niin äitiyskin. Minä odotan kaikkea innolla ja tietysti on asioita, joita myös hieman jännitän. Mutta aika näyttää. Aika näyttää tuleeko meidän lapsemme nukkumaan minkälaisia pätkiä, tuleeko se oppimaan tissille vai ei. Aika näyttää kuinka monta kiloa raskaus tuo tullessaan ja kuinka monta kiloa jää synnärille. Aika tulee myös näyttämään, miten juuri minä ja Tuukka tulemme vanhempina elämään ja kokemaan.

Arvostan vinkkejä joita teiltä lukijoiltani olen saanut. Arvostan niitä kommentteja, jossa on kerrottu omista kokemuksista – niitä on ihana lukea. Mutta mustavalkoisuus niin elämässä yleensäkin kuin tässäkin asiassa tekee minut surulliseksi.

Tiedättekö, mä olen vähän sellainen ”sama pää, kesät talvet” -tyyppinen taivaanrannan maalari. Elän voimakkaasti hetkessä ja ihan oikeasti elän ja hengitän aina vain sitä yhtä juttua kerralla. Ne jutut vaihtuu päivän mittaan paljon ja koettavaa, tunnettavaa ja näettävää on koko ajan. Osa unohtuu iltaan mennessä tai viimeistään muutaman päivän sisällä. Osa jää muistin lokeroihin. Toki sitten kun keskityn asioihin, ne hoidan kunnialla ja myös asiat, joihin keskityn jää päähäni.

Mutta tosiaan iso osa menee vähän välillä ehkä liiaksikin hetkessä elämisen kautta. Työt hoidan aina kunnolla, mutta sitten vapaa-aika menee kyllä niin sydämen kautta kun mennä voi.
Olen miettinyt joskus, että mitä jos tekisin vapaa-ajallani vähemmän asioita, olisiko tämä ”ongelma” tiessään. Jos en näkisikään niin paljon ystäviäni tai sahaisi ees taas joka paikassa, muistaisinko tarkemmin asioita ja häviäisikö ainakin osa siitä hömelyydestä pois.

Nyt raskauden aikana olen huomannut, että keskittymiskykyni on entuudestaan huonontunut. Teen hassuja juttuja ja unohtelen asioita. Jo aiemmin esimerkiksi kaikki työasioihin liittyvät asiat olen kirjannut ylös, jotta en unohda mitään. Nyt tuntuu, että voisin alkaa pitämään päiväkirjaa, jotta muistaisin edes seuraavana päivänä mitä olen eilen tehnyt.

Mutta mistähän tämä johtuu? Olenko vain todella niin korkealentoinen tunteella eläjä, että en vaan kertakaikkiaan jaksa pistää keskittymispanosta kaikkiin asioihin ihan 100%? Vai onkohan mulla ADHD? Tai onko se tämä elämäntyyli, somet ja blogit ja ystävät ja perheet ja kaikenlaiset jutut – että keskittyminen ei vaan riitä kaikkeen?

Ostin tällä viikolla Kon Marin siivouskirjan ja nyt olen lukenut sitä jo melkein puolet. Odotan innolla, että päästään kotimme kimppuun jätesäkkien kanssa ja ehkä sillä tapaa rauhoitettua kodin feng shuita. Uskon jotenkin vahvasti siihen, että kaiken ylimääräisen ”poistaminen” elämästä rauhottaa. Ja tietysti turhat kotona olevat tavarat, vaatteet jne pitää jonkinlaista kaaosta yllä. Vaikka ne onkin suurimmalta osalta vain kaappien ovien takana piilossa. Mutta silti sen tietää.

Olen tietoisesti yrittänyt rauhoittaa elämäni tahtia viimeisen puolen vuoden aikana. Vähensin viime syksynä asiakkaiden määrää, vähensin erilaisissa pr-tilaisuuksissa käymistä. Mietin vielä tarkemmin ketkä on niitä ystäviä keiden seurassa haluan aikaa viettää jne.. Ja nyt ennen raskautta tämä kyllä toimi, se rauhoitti mieltäni ja tuntui, että tarkkaavaisuus lisääntyi. Tein sellaista oman elämän siivoamista.
Mutta nyt lähikuukausien aikana on tuntunut, että taas vauhti on liian kova.

Päätin pari kuukautta sitten, että ennen kuin jään äitiyslomalle tihennän hetkeksi tahtia. Otin pari asiakasta lisää ja olen myös rampannut enemmän niissä pr-tilaisuuksissa. Ajattelin, että nyt teen vähän säästöön rahaa äitiyslomaa varten. Mutta jo tässä vaiheessa tuntuu, että hitsi vie, pitäisiköhän sitä tahtia kuitenkin hidastaa takaisin.

Tää on hassu juttu. Jos mulla on vaikka jokin työprojekti, joka vaatii paljon keskittymistä ja työtunteja – pistän kaikki muut värkit pois päältä. Kirjaudun ulos Facebookista, laitan kännykän äänettömälle jne. Ja sitten pureudun vain siihen tehtävään asiaan ihan 100% ja teenkin nämä asiat usein suhteellisen nopeasti ja tehokkaasti, mutta silti hyvällä lopputuloksella.
Kuitenkin nyt tässä raskauden aikana olen huomannut, että jos en tee tätä keskittymispäätöstä, voi aika mennä ihan siivillä. Pari tuntia saattaa ”hävitä” vuorokaudesta siihen, että olen vastannut pariin meiliin, kirjoittanut vähän blogia, katsonut Facebookkia ja Instagramia, tehnyt vähän välipalaa ja viestitellyt Whatsappissa jne jne..

Toisaalta helpottavaa on tietää, että on oikeasti myös ihan tutkimustuloksia raskausajan muistista. Tästä artikkelista löytyi paljon mielenkiintoista tietoa. Mm. se, että  todiste raskausajan vaikutuksesta muistiin liittynee raskausajan hormoneihin, estrogeeniin ja progesteroniin. Niiden määrä elimistössä kasvaa raskausaikana räjähdysmäisesti, ja molempien hormonien tiedetään vaikuttavan ihmisen muistitoimintoihin.

***

Tunnistatteko itsessänne tällaista? Onko keskittymiskykynne aina ihan 100%? Tai edes suurimman osan ajasta? Vai unohtuuko asioita? Tuntuuko, että koette niin paljon asioita ettei kaikkea muista, eikä kaikki vain mahdu kovalevylle? Vai onko kaikki hallussa?

Eilinen huikea juhlapäivä päättyi ihanaan iltaan ystävien kanssa. Kuva Marissalta. <3