On hienoa, että elämässä on tavoitteita ja unelmia joita kohti pyrkiä. Kuten minäkin olen täällä useita useita kertoja kirjoittanut; unelmiin pitää uskoa ja niiden eteen pitää tehdä töitä. Eteenpäin mennään ja koko ajan kehitytään. Ei jäädä laakereille lepäämään. Mutta milloin on tarpeeksi? Koska saa pysähtyä ja olla tyytyväinen?

”Eteenpäin elävän mieli”

Mietin tässä yksi päivä sitä, kuinka pysähtyminen tuntuu olevan nykypäivänä pahe. Tyytyväisyys nykyiseen elämäntilanteeseen tai vaikkapa siihen omaan vartaloon on laiskuutta. Että aina pitäisi vähän pystyä kehittymään ja mennä eteenpäin. Ai miksi?! Miksei voi olla tyytyväinen siihen mitä on jo saavuttanut elämässään ja nauttia siitä mitä nyt on?

”Tärkeämpää on saavuttaa oma päämäärä kuin tavoittaa edellä kulkeva”. Tiedättekö, sekä otsikko, tuon kuvan kuvateksti, että tämä tässä on vanhoja suomalaisia sananlaskuja. Niissä piilee kaikissa totuutta. Mutta varsinkin tämä viimeinen tässä. <3 Jos eteenpäin pyrkii vain siksi, että haluaa olla yhtä hyvä tai parempi kuin muut, ei eteneminen tule koskaan olemaan onnentekijä. Jos oma unelma on kaksi lasta, koira, farmariauto ja punainen mökki perunamaalla, sen saavuttaessaan saa olla onnellinen ja pitäisi voida pysähtyä nauttimaan tyytyväisenä siitä. Miksi sen jälkeen pitäisi kehittää väkisin seuraava kohde, mitä päin kulkea? Miksei voi vaan pysähtyä?

Ei kaikki halua samaa. Ei kaikkien elämä ole sitä, että pitäisi edetä urallaan porras portaalta ja vihdoin saavuttaa taivas. Jonkun mielestä työ on toissijainen asia elämässä ja se kaikki muu tekee onnelliseksi. Joku osaa olla erittäin tyytyväinen omaan elämäänsä, eikä tarvitse kuuta taivaalta. Jollekin riittää, että on katto päänpäällä, rahaa ruokaan ja laskuihin, eikä tarvitse sen kummempia virstanpylväitä saavuttaakseen onnen. Joku tulee äärettömän onnelliseksi siitä, että on laihtunut 20kg ja pystyy taas nauttimaan liikunnasta ja syömään herkkujakin välillä, eikä tarvitse sixpackia ja herkutonta loppuelämää onnellisuuden saavuttamiseksi. Joillain on isoja unelmia ja tavoitteita, jotka saavuttaessaan tulevat onnelliseksi.

Mutta missä vaiheessa voisi olla tyytyväinen nykyhetkeen? Nykytilaan omassa vartalossa – ilman iänikuisia laihdutuskuureja, omaan kumppaniinsa – hakematta vihreämpää ruohoa aidan takaa, omien lastensa suorituksiin – ilman paremmuutta luokkatovereista, omaan työhönsä, kotiinsa?
Onko niin, että nyky-yhteiskunta on tehnyt tämän meille? Kaikkea on saatavilla nurkan takana? Eikö me vain osata nauttia siitä mitä meillä jo on? Koska joka tuutista näytetäään, miten asiat voisivat olla? Halutaan olla parempia kuin muut? Halutaan näyttää, että kyllä minäkin osaan ja pystyn.

Kun katson omaa elämääni nyt, olen tyytyväinen. Haluan oppia huomaamaan vielä lisää onnentekijöitä elämässäni. Koska niitä on paljon. Jatkuvasti eteenpäin pyrkien jää varmasti iso osa niistä onnentekijöistä huomaamatta. Haluan pysähtyä ja huomata ne kaikki asiat, jotka on jo hyvin. <3

Tämä teksti on ollut luonnoksissa jo pitkään. Tai oikeammin tämä otsikko. Aihe on sellainen, mitä mietin tasaisin väliajoin. Joskus olen varmasti aihetta ainakin sivuuttanut kirjoituksissani. Nyt ajattelin paneutua siihen koko postauksen voimin.

Muiden mielipiteet sinusta, miten suuri asia se onkaan. Jokainen meistä varmasti antaa pienen siivun muiden ajatuksille omasta itsestä tai ainakin jostain valinnasta minkä on tehnyt tai tekemässä. Eihän se oikein olisi mielestäni edes inhimillistä, jos ihan kaiken tekisi täysin piittaamatta lainkaan muiden mielipiteistä.

Mutta se miten paljon niiden antaa vaikuttaa omaan tekemiseen onkin se juttu. Jos aina miettii ensiksi, mitähän muutkin tästä ajattelevat, ennen kuin ehtii edes omaa mielipidettä asiasta rakentaa, voi jokin olla pielessä. Ja nyt puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Oikeastaan ison osan tähänastisesta elämästäni olen elänyt miettien mitä muut ajattelevat minusta. Olen halunnut miellyttää kaikkia ja tehnyt käyttäytymisvalintoja ja vaikkapa vaatevalintoja pohjautuen siihen, mitä olen ajatellut muiden pitävän hyvänä. Toki minulla on aina ollut ne omat aika vahvatkin mielipiteet ja persoona, mutta sitä on kuitenkin vahvasti ohjaillut muiden miellyttäminen.

Olen pelännyt olla eri mieltä asioista tai kertoa kovaan ääneen kantaaottavia mielipiteitä. Koska olen pelännyt jos muut eivät olekaan samaa mieltä, eikä sitten pidä minusta. Näin olen ajatellut. Kunnes olen huomannut totuuden olevan toisin.

Elämän ja kokemusten tuoman itsevarmuuden kautta olen oppinut, että pahinta mitä itselle voi tehdä on peittää ja piilottaa se oma minä ja minuus. Olla jotain muuta vain siksi, että saisi hyväksyntää. Kun joskus tämän tajusin, huomasin saavani yhtäkkiä enemmän kunnioitusta muilta. Opin olemaan minä ja sain kunnioitusta myös itseltäni – mikä tärkeintä.

Se on oikeastaan asia kuin asia, jos itse seisoo vankasti sanojensa tai valintojensa takana – muutkin hyväksyvät asian paremmin. Jos aina pyytelee anteeksi ja vähän kengän kärjellä maata kaivellen kysyy hyväksyntää, ei sitä saa. Itsevarmuus ja muiden mielipiteiden arvottaminen hieman alemmaksi, eivät kuitenkaan ole itsekkyyttä. On mielestäni todella tärkeää pystyä tekemään ratkaisuja asioihin itse. Jos asia on kovin iso ja sellainen, joka vaikuttaa luultavasti lähipiiriisi – voi aina kysyä mielipiteitä läheisiltä. Mutta kuitenkin tehdä sen päätöksen viimekädessä itse.

Huomaan nykyään muiden mielipiteillä olevan koko ajan vähemmän ja vähemmän merkitystä. Kuuntelen paljon äitini, veljeni ja mieheni mielipiteitä asioista. Ja myös appivanhempieni, sekä hyvien ystävieni. Mutta näiden lähimpien jälkeen, muiden mielipiteillä ei oikeastaan ole merkitystä. En hae hyväksyntää enää teoilleni tai valinnoille, en hae hyväksyntää pukeutumiselleni.

Nykyään esimerkiksi kun lähden käymään kaupassa tai vaikkapa koirien kanssa lenkillä, pistän jotkut mukavat trikoot jalkaan ja vedän lippiksen päähän. Laitan vyölaukunkin lanteille, koska siinä on niin helppo kantaa avaimet, koirien raksut ja kakkapussit. Minua ei enää hetkauta se, että katsooko joku puistossa minua miettien mitähän tuokin nainen on pistänyt päälle. Sillä ei vaan yksinkertaisesti ole enää mitään merkitystä.

On ihanan vapauttavaa huomata, että voi ihan tyynen rauhallisesti tehdä niitä erilaisia valintoja ja kertoa omista mielipiteistään, pelkäämättä muiden eroavia mielipiteitä. On ihanaa huomata, että voi seistä jalat tukevasti maan pinnalla, pelkäämättä tippuvansa maanrakoon ilman muiden hyväksyntää.

Tällä hetkellä minua hymyilyttää kun luen vanhoja postauksiani, ihan sieltä alkumetreiltä. Vielä silloinkin olen hakenut hyväksyntää. Luin jokunen aika sitten ihanan Elinan postauksen Vatsapalat piiloon! Miksi?  Sitä lukiessa ajatukset kääntyivät heti omiin alkuajan postauksiin. Kuinka monta kertaa olenkaan näyttänyt napaani blogin kuvissa? Kun se maha on vähän pienentynyt ja timmiytynyt, olen ollut siitä niin kovin iloinen ja varmasti ajatellut saavani hyväksyntää tikistymisestäni. Toki niihin aikoihin oli erittäin antoisaa toimia motivaattorina ja tsempparina elämäntapamuutoksissa ja näyttää esimerkkiä, että kyllä se vatsa sieltä voi hitaasti mutta varmasti timmiytyä.

Mutta kuinka vähän sillä vatsan tikistymisellä yksinään onkaan merkitystä? Hyvin hyvin vähän. Toki tiedän, että sen myötä itsetuntoni on kohonnut, kun fyysinen hyvinvointi on parantunut. Ja käsikädessä henkinen hyvinvointi. Mutta kaikki tämä on yhtä pakettia. <3 Ja se mikä ihan oikeasti eniten merkitsee on se, mitä sinä itse ajattelet itsestäsi.

Nämä postauksessa näkyvät ihanat kevätvaatteet ostin Nellystä pari viikkoa sitten. <3 Adidaksen housut ovat jo vanhempaa sorttia viime vuodelta.

Takki TÄÄLTÄ

Kengät TÄÄLTÄ