Ai ettien että! Ajatelkaa, me otettiin viime viikonloppuna EKAA KERTAA Netflix käyttöömme! 😀 Netflix on perustettu vuonna 1997 ja se on tullut Suomeenkin jo 2013. Mutta me ei oltu ”moiseen hömpötykseen” lähdetty tutustumaan, ennen kuin nyt.

Lauantaina mietittiin, että mentäisiinkö vuokraamaan leffaa Makuunista vai tulisikohan telkkarista jotain. No valitettavasti telkkarin tarjonta oli (taas kerran) ihan höpönpöppöä – lukuunottamatta Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa.. 😉 Makuuniinkaan ei oikein jaksettu lähteä, olimme juuri tulleet pitkältä lenkiltä koirien kanssa. Sitten Tuukka ehdotti, että hei mitä jos tutustuttaisiin nyt siihen Netflixiin.

Voi että mitkä ovet sieltä aukesivat!! 😀 Jos voisin, laittaisin tähän sellaisia sydänsilmäisiä hymiöitä monta putkeen. <3 Mutta siis olen ihan täpinöissäni tästä! Jo pidemmän aikaa on tuntunut, että telkkarista ei oikein tule mitään sarjoja joita jaksaisi seurata. Kaikki on vaan jotain tosi-tv:tä vähän erilaisilla sisällöillä. Ja kyllähän nekin on ihan ok joskus, mutta jos haluaa välillä heittää aivot narikkaan ja oikein syventyä johonkin sarjaan tai elokuvaan, niin niiden tarjonta on valitettavan vähäistä tällä hetkellä telkkarissa.

Me aloitimme Netflix -sarjoihin tutustumisen Narcos-sarjalla. Kolme jaksoa menikin siinä lauantai-illan aikana ihan hujauksessa. Ja oli muuten ihan pirun hyvä sarja! Sen verran kuumottava, että seuraavana yönä näin painajaista siitä, että meidät oltiin tulossa tappamaan. Unessa katsoin ikkunasta kun kaksi pakettiautoa pysähtyi tähän meidän kerrsotalomme eteen ja sieltä hyppäsivät aseistetut miehet ulos. Seuraavaksi soikin ovikello. Ja arvatkaapa vaan kun heräsin tästä unesta keskellä yötä, olinko ihan varma, että kohta muuten tuo meidän ovikello soi ihan oikeasti.. 😉 😀

Sunnuntaina jatkettiin sitten vähän pehmeämmällä matskulla ja katseltiin Frendejä. Vaikka meillä itse asiassa löytyykin kotoa kaikki Frendien tuotantokaudet, on osa dvd:istä jo niin huonossa kunnossa runsaan katselun vuoksi, että oli kiva katsoa jaksoja joita ei ollut pitkään aikaan nähnyt.

Eilen aamupalalla aloitin OC:n katsomisen!! 😀 Muistan kun sarja tuli Suomessa ensimmäistä kertaa ulos. Se oli vuosi 2004. Olin silloin kyllä jo 24-vuotias, en ehkä ihan sarjan kohdeyleisöä, mutta muistan silti tykänneeni sarjasta ja katsoinkin sitä ensimmäisen tuotantokauden aika tiiviisti. Nyt oli hauska katsoa sitä taas uudestaan ja meinaan sen katsoa kyllä läpi. Ja täytyy myöntää, että eilen menikin jo ”pari” jaksoa tuijotellessa.. 😀 Tuukka sanoi, että sen saan kyllä katsoa ihan itsekseni.. 😀

***

Onko teillä jotain suosikkisarjoja Netflixissä? Tai jotain sarjoja, jotka on olleet teidän mielestänne ihan super hyviä? Kertokaa!! 🙂 Joskus olen pyytänyt kirjasuosituksia, koska tykkään niin kovasti lukemisesta. Nyt pyydän Netflix -suosituksia! <3 😉 Koska onhan se nyt aika mukavaa aivojen narikkaan heittämistä sekin.

Kun on kirjoittanut vuosia blogia, tulee välillä ajanjaksoja jolloin tuntuu ettei ole mitään sanottavaa. Miettii, että mitä enää voin kirjoittaa, enkö ole jo sanonut kaiken? Onko se vain itsensä toistamista?

Tällaisia fiiliksiä mullakin on usein ollut ja ne on aina mennyt ohi. Nyt kuitenkin tuntuu, että se ei mene ohi. Mietin, että onko mulla enää mitään annettavaa? Oonko ihan oikeasti jo sanonut kaiken ja nyt vain toistan?

Mun on ollut aina tosi helppo keksiä kirjoitettavia aiheita. Niitä on ilmaantunut päähän kuin sieniä sateella ja hyvä kun oon kaikesta edes ehtinyt kirjoittaa. Aina on ollut jokin idea päässä tai työn kautta tullut jokin hyvä esimerkkitapaus tai idea, josta kirjoittaa. Nyt kuitenkin tuntuu, että jo pidemmän aikaa oon saanut kaivaa ja kaivaa niitä jutun aiheita, eikä ne siltikään kirjoittamisen jälkeen oo tuntuneet siltä, että voi vitsit kun tuli hyvä postaus.

No ehkä pari postausta on viime aikoina olleet sellaisia, joiden kirjoittamisen jälkeen on ylpeydellä painanut ”julkaise”-nappia. Ainakin Pienen pieni kupla ja Viisivuotissuunnitelma. Ja olihan eilinenkin postaus ihan hyvä ja se tabata-treeni. Niin, no onhan niitä hyviäkin juttuja tullut. Mutta silti jostain syystä nyt tökkii. Ja ihan isolla kädellä. Niin kovasti, että ensimmäistä kertaa mietin vakavissani pitäisikö pistää vain blogipillit pussiin.

Paita ja housut Lorna Jane. <3

Mulla on nyt muutenkin vähentynyt erilaisissa tilaisuuksissa käyminen. Monet kivat ja kiinnostavat pr-tilaisuudet, hyväntekeväisyys-illat ym. on olleet sellaisina aikoina kun olen jo sopinut asiakkaiden kanssa treenejä, enkä sitten ole viitsinyt säätää asiakkaiden jo sovittuja aikatauluja. Ennen tykkäsin paljon käydä näissä tilalisuuksissa verkostoitumassa, tutustumassa uusiin ihmisiin ja näkemässä tuttuja. Ja useinhan niissä toki myös kumpusi uusia yhteistyökumppanuuksia. Nyt kutsuja tulee, mutta moniin olen päätynyt vastaamaan kiitos, mutta ei kiitos.

Kuitenkin toivoisin, että jostain se kipinä tulisi takaisin. Tykkään niin kovasti bloggaamisesta ja kaikesta siitä mitä se on tuonut minulle. Ja siitä, miten olen saanut motivoitua lukijoita elämään terveellisemmin, mutta suhtautumaan itseensä rakastavasti ja armollisesti.

Ehkä ja toivottavasti tämä on vain ohimenevää ajatusvirtaa, koska ihan rehellisesti bloggaamisesta on tullut mulle tärkeä juttu ja rakastan kirjoittamista, sekä sitä vuorovaikutusta teidän lukijoiden kanssa.

Monna <3